Lempi & Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi (2016) kiinnosti etukäteen rakenteensa vuoksi. Teos kertoo Lempistä, mutta ei hänen omin sanoin, vaan hänen lähimpiensä, miehensä Viljamin, aputyttönsä Ellin ja siskonsa Siskon kertomana. Storytelillä oli teos valikoimissaan, joten kuuntelin sen edellisten kotimaisten äänikirjojen jatkoksi.

Lempin tarina on oikeastaan varsin traaginen ja se jättää paljon avoimeksi vihjaamalla vain epämääräisesti, miten Lempin kohtalo paljastuu. Onnekas Viljami saa kouluja käyneen kauppiaan tyttären vaimokseen pohjoisen perukoilla sijaitsevalle maatilalleen. Eletään kuitenkin jatkosodan aikaa ja yhteisen kesän jälkeen Viljami saa jo kutsun rintamalle. Lempi jää tilalle yhdessä Ellin, kasvattipoika Anteron ja vatsassa kasvavan Aarren kanssa. Ellin silmissä hienohelmainen Lempi on kaksinaamainen ja ansaitsee kohtalonsa, joka avaa Ellille tilaisuuden edetä maailmassa. Lempin Sisko-kaksonen näkee Lempin itseään kauniimpana, mutta yllättäen löytääkin siskoksista ensimmäisenä sulhasen saksalaisesta sotilaasta. Siskokset myös leikillään sopivat, että Lempi ottaa puolisokseen ensimmäisen kaupalle ilmaantuvan miehen, jolloin Viljami saapuu paikalle. Sisarusten tiet eroavat, kun Lempi lähtee pohjoiseen ja Sisko päätyy sodan loppupuolella vastentahtoisen ja väkivaltaisen sulhasensa kanssa Saksaan.

Hahmoista Viljami jää ohuimmaksi ja epäkiinnostavimmaksi, kun taas naishahmot ovat Rytisalon avoimiksi jäävistä kysymyksistä huolimatta tai jopa niiden ansiosta kiinnostavia ja monisyisiä. Elliä motivoi katkeruus, mustasukkaisuus ja suoranainen julmuus mutta myös rakkaus. Sisko on hiljaisesti vahva huolimatta tuntemastaan alemmuudesta Lempin rinnalla. Lempi, tuo äänetön päähenkilö, on arvoituksellisin kaikista. Lemmekäs kirjeissään rintamalle, mutta silti jäänyt kiinni miehelleen pienistä tyytymättömyyden hetkistä. Kovasti kiinnostunutta esittävä Ellille, mutta ehkä sittenkin haluton maatilan töihin. Rakas sisar, mutta siltikin ehkä jopa niin kilpailuhenkinen, että nai kenet hyvänsä ehtiäkseen sisartaan ennen naimisiin.

Lempistä tulee ajoittain mieleen Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys lähinnä aikakautensa ja tapahtumapaikkojensa vuoksi, mutta myös kirjalliselta laadultaan Rytisalon esikoinen ansaitsee paikkansa samassa seurassa.

***

Chimanda Ngozi Adichie:
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Kirjastosta löysin kohuakin herättäneen, kaikille yläkoululaisille jaetun Chimanda Ngozi Adichien alun perin tähän TEDx Talkiin perustuvan 45-sivuinen esseekirjasen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014, suom. 2017). Afrikkalaisena Adichie luonnollisesti tarttuu omassa kulttuurissaan esiintyviin sukupuolten tasa-arvon epäkohtiin, jotka suomalaiselle voivat tuntua kaukaisilta (mm. miesseuralaisen vaatimus yökerhoon mennessä tai oletus siitä, että naisen rahat eivät ole tämä itse ansaitsemia), mutta näiden esimerkkien lisäksi Adichiella on paljon Suomeakin koskettavaa asiaa (TJEU: Suomen hallituksen kokoonpano). Onnellisempien miesten ja naisten maailma edellyttää Adichien mukaan niin tyttöjen kuin poikien kasvattamista eri tavalla kuin ennen: miehisyyden ahdas määrittely, rahan ja miehisyyden yhdistäminen ja tyttöjen opettaminen tekeytymään pieneksi ovat karhunpalveluksia kaikille. Muutokset kasvattamisessa eivät kuitenkaan tarkoita sukupuolten erojen unohtamista tai peittämistä.

Komppaan Adichien ajatuksia sukupuolten välisestä tasa-arvosta täysillä ja arvostan hänen tapaansa esittää asiansa lempeästi ja provosoitumatta ja ymmärtäen jopa aiheen käsittelemiseen liittyvän vaikeuden (s. 38): ”Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. […] On nimittäin aina rasittavaa ajatella, että vallitseva tilanne muuttuisi.” Adichiella on myös hieno vastaus siihen, miksi meidän pitäisi olla feministejä, eikä esimerkiksi vain puolustettava ihmisoikeuksia (s. 38-39):

Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli. Se on yksi tapa teeskennellä, ettei naisilta ole kielletty vuosisatojen ajan miehille suotuja oikeuksia. Yksi tapa väittää, etteivät naiset kärsi sukupuolestaan Yksi tapa väittää, ettei ongelma liity nimenomaan naisena elämiseen vaan ihmisenä elämiseen.

Mahtavaa, että juuri tämä teos on päätetty jakaa koululaisille. Paitsi tärkeän sanomansa, se tarjoaa myös harvinaisen katsauksen afrikkalaiseen kirjallisuuteen kaikessa lyhykäisyydessäänkin.

Kevät

Karl-Ove Knausgård: Kevät

Karl-Ove Knausgårdin uusi kirjasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa, Kevääseen (Om våren, 2016, suom. 2017). Teos poikkeaa edeltäjistään Syksystä ja Talvesta, jotka koostuivat lyhyistä esseistä. Kevät muistuttaa pikemmin Taisteluni-sarjaa, ja sitä on kutsuttukin ”Taisteluni 7:ksi”. Kieltämättä teos tuntui kotoisalta paluulta Knasun aiemman tuotannon soljuvaan ja jopa assosiatiiviseen kerrontatapaan, vaikka kerronta onkin teoksessa osoitettu Knausgårdin kuopukselle, jota kirjassa puhutellaan tuon tuosta.

Kehyskertomuksena teoksessa toimii yksittäinen päivä, jonka aikana Knausgård käy kolmikuisen tyttärensä kanssa katsomassa sairaalahoidossa olevaa vaimoaan, joutuu ongelmiin unohdettuaan matkasta lompakkonsa ja tuttipullon, minkä seurauksena joutuu vetoamaan kuuluisuuteensa pankissa, hakee anoppinsa juna-asemalta ja viettää vappua lastensa kanssa. Välissä sukelletaan edellisen alkuvuoden ja kesän tapahtumiin, kun Knausgårdin puoliso Linda alkaa odottaa lasta ja vaipuu jälleen kerran masennukseen. Knausgård pyörittää sen aikaa kolmilapsisen perheen arkea.

Sarja on kulkenut koko ajan melko samaa rytmiä oman odotukseni ja nyt nelikuisen naperoni kanssa, minkä vuoksi teoksista on löytynyt luonnollisesti normaalia enemmän tarttumapintaa. Myönnettävä on, että elämä ja arvomaailmakin muuttuvat sillä hetkellä, kun tulee itse vanhemmaksi, ja vertaiskertomukset vanhemmuudesta koskettavat aivan eri tavalla kuin ennen. Siksi en edes yritä olla etäisen objektiivinen, vaan totean suoraan, että Kevät oli ehkä parasta Knausgårdia sitten Taisteluni 2:n.

Knausgård tavoittaa ohimenevissä ja arkisissa hetkissä juuri sen, mitä elämä vastasyntyneen kanssa on (s. 182-183): 

Kumarruin, painoin huulet lämpöiseen mahaasi ja puhalsin.
Silmäsi laajenivat hämmästyksestä.
Tein saman uudestaan, ja sinua nauratti.
Puin sinulle vaipan, uudet housut ja pienen puseron ja nostin sinut peilin eteen.
”Kukahan tuo hieno neiti on?” sanoin.
Sinua ei kiinnostanut.

Myös laajemmissa havainnoissa vanhemmuudesta on jotain hiljalleen tunnistettavaa (s. 42):

Niinä vuosina ymmärsin myös olleeni väärässä ajatellessani aina, että lapsi kehittyy mutta vanhemmat pysyvät ennallaan, että lapsi kasvaa muuttumattomassa komennossa, käsitin asetelman olevan paljon dynaamisempi: oikeastaan lapsi muovaa oman kasvatuksensa. Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot mutta valuu ohi siellä missä on täyttä.

Tule pian, Kesä.

Belgravia, Tee se itse -vauva & Juurihoito

Storytelin äänikirjat ovat olleet suosiossa viime aikoina, kun vapaa-aika, keskittymiskyky ja hereillä pysyminen ovat olleet koetuksella. Kuunteluun on päässyt viime aikoina tuoreita, viime vuonna ilmestyneitä teoksia.

Julian Fellowes: Belgravia

Mielikuvituspoikaystävän jälkeen kuuntelin Downton Abbeyn luojan, Julian Fellowesin romaanin Belgravia (2016), lukijanaan symppis Eero Saarinen. Teoksessa seurataan Downtonin tapaan Englannin seurapiirien vaiheita niin ylä- kuin alakerran puolella. Tällä kertaa liikutaan vielä hieman varhaisemmissa vaiheissa, ensin Waterloon taistelun aattona vuonna 1815 ja sitten 1840-luvulla. Kauppiassuvun tytär Sophia uskotellaan valenaimisiin aatelispoika Edmundin kanssa ja alkunsa saa salattu äpärälapsi, jonka isä menehtyy Waterloossa ja äiti lapsivuoteella. Lapsen aikuistuttua ulkopuolisen pariskunnan kasvattamana salaisuuden paino vaivaa yhä Sophian vanhempia ja pian leikitellään tulella Edmundin vanhempien ja heidän perijäksi nousseen veljenpojan kanssa.

Belgravian juoni on loppuun asti oikeastaan yllättävän yllätyksetön, mutta Fellowes osaa sen sepittää silti mukaansa tempaavalla tavalla. Toisaalta juuri tuo tarinan heppoisuus tai arvattavuus olisi sallinut kirjailijalle tilaa paneutua hieman syvemmin vaikkapa ajankohdan maailmaan ja etenkin sen luokkaeroihin. East Endin kengättömät lapset kuvataan lyhyesti, mutta tuohon puoleen Lontoosta olisi voinut kurkistaa laajemminkin heittäytymättä silti täysin Dickensiksi. Lisäksi monet hahmot jäävät melko ohuiksi ja korostuneen nihkeiksi. Eihän romaanissa toki olekaan samalla tavalla tilaa revitellä kuin kuuteen kauteen venyneessä Downtonissa, jossa kieroistakin hahmoista kuoriutui inhimillisiä ja jopa sympaattisia puolia (voi tuota Thomas-velikultaakin!), mutta ehkä hahmoja olisi sitten voinut karsia, mikä olisi sallinut tilaa muiden hahmojen syventämiselle. No, oli teos silti nautinnollista kuunneltavaa, ja kyllähän lopun huipennuksen kiertely ja kaartelu sai pulssin kohoamaan ennen odotettua onnellista päätöstä.

***

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Karoliina Sallisen Tee se itse -vauvan (2016) valitsin kuunneltavaksi itselleni ajankohtaisen aiheen vuoksi. Teoksessa seurataan Usvan raskautta alusta loppuun vuorotellen joko Usvan tai tämän puolison Juhan näkökulmasta. Tuttuja juttuja oli siis vastassa, vaikka raskausaika alkaakin tuntua jo etäiseltä. Mutta voi ei. Teoksen molemmat päähahmot olivat kertakaikkisen raivostuttavia ja sangen vähän samaistuttavia. Usva on olevinaan superhauska ja spontaani hippityttö, joka tanssii pöytien päällä ja järjestää teemabileitä, ei osaa siivota, vauhkoaa sukupuolineutraalista kasvatuksesta ja ostaa sitten sukupuolikoodattuja vauvanvaatteita. Juha taas on anaalisen pedantti ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävä nipottaja, joten on ristiriitaista, että häneltä kuitenkin löytyy parisuhteen ulkopuolisiakin kavereita.

Olisin kovin mielelläni tykännyt tästä teoksesta, mutta tällä kertaa en vain päässyt yli epämiellyttävistä hahmoista. Ehkä Tee se itse -vauva olisi toiminut paremmin, jos olisin voinut samaistua enemmän parin vaiheisiin ja ongelmiin, kuten aamupahoinvointiin. Lapsettomuuden pelkoa teoksessa sivutaan ihan asiallisesti. Ehkä liikun väärissä piireissä, mutta ihmetyttää myös joka paikassa, mukaan lukien tämä kirja, vastaan tuleva stereotypia neuvojaan pakkosyöttävistä kestovaippailija-perhepetiäideistä, kun itse en ole vielä yhteenkään sellaiseen törmännyt tosielämässä. Ei niistä tarvitse maalata jokaiselle odottajalle kauhukuvia, eikä ylipäätään vahvistaa tuollaisia loppupeleissä naisten höpsähtäneidyydelle nauravia luokitteluja.

***

Miika Nousiainen: Juurihoito

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen aiemmat romaanit, joten oli luontaista ottaa kuunteluun tuoreeltaan myös Nousiaisen uusin, neljäs romaani, Juurihoito (2016). Kirja kertoo mainosalalla työskentelevästä Pekasta, joka löytää hammaslääkärin vastaanotolta sattumalta velipuolensa Eskon, joka suorittaa Pekalle juurihoidon. Yhteinen isä on hylännyt kummatkin pojat vuoron perään, ja tutustuessaan toisiinsa veljekset päättävät lähteä seuraamaan isän jälkiä. Ilmeneekin, että isän jäljiltä löytyy lisää sisaruksia, yhtä lailla hylättyjä kuin Pekka ja Esko.

Kaikissa Nousiaisen kirjoissa on ollut naivistista liioittelua ja sama toistuu Juurihoidossa ja vieläpä maantieteellisissä mitoissa. Isän metsästys vie alati kasvavan joukon Ruotsista Thaimaahan ja lopulta Australiaan asti. Uudet käänteet ja maailmanmatkaus tuo jossain määrin mieleen Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -romaanin (2010, suom. 2011), joskaan nyt ei olla pahiksia pakosalla, eikä sotkeuduta maailmanhistorian merkkitapahtumiin. Eskossa on kuitenkin samaa lapsekasta sattuman kautta menestyjää kuin Jonassonin Allanissa tai Forrest Gumpissa.

Juurihoito oli mukaansatempaava, vaikkei ehkä Nousiaisen paras. Australia-fanina mielenkiintoisia olivat luonnollisesti Australia-osuudet ja pidin etenkin varsin kaunistelemattomasta tavasta, jolla maan historiaa tuntemattomat veljekset pannaan näkemään aboriginaalien kohtelu Australiassa vielä tänäkin päivänä.