True Detective

Sarjaputken viimeiseksi palaseksi valikoitui True Detective (2014). Sarjaa on hehkuteltu siellä sun täällä ja sen on nähty nostaneen Matthew McConaugheyn näyttelijöiden ykköskastiin viime vuoden The Wolf of Wall Streetin ja Oscarin tuoneen Dallas Buyers Clubin ohella. McConaughey ja Woody Harrelson esittävät entistä poliisiparia tässä 8-osaisessa Louisianaan sijoittuvassa rikossarjassa. Sivuosassa nähdään Michelle Monaghan Harrelsonin hahmon vaimona, ja pienissä rooleissa vilahtaa HBO-sarjoille tyypilliseen tapaan tuttuja kasvoja muista kanavan sarjoista - tässä tapauksessa ainakin The Wiresta.

Sarjan aikarakenne on mielenkiintoinen, vaikka lopulta sen hyödyntäminen ja jopa motivoiminen jää melko pintapuoliseksi. Yli puolessa jaksoista tapahtumat keriytyvät auki poliisilaitoksella, jonne McConaughey esittämä Rust Cohle ja Harrelsonin esittämä Marty Hart on kutsuttu erikseen muistelemaan 1990-luvulla tapahtunutta rikosta, jota pari on tutkinut. Miehet muistelevat tapahtumia ja katsojalle paljastetaan takaumapätkissä seikkoja, jotka jäävät poliiseille kertomatta. Rikosjuttu on pompannut uudelleen esiin ja epäilyksiä on herännyt Cohlen toimien motiiveista. Noin kuudennessa jaksossa kuulustelut ovat ohi ja tapahtumia aletaan seurata yksinomaan nykyajasta. Välirikkoon ajautuneet Cohle ja Hart kohtaavat toisensa jälleen.

Tästä sarjassa oikeastaan onkin kyse. Cohlen ja Hartin välisestä suhteesta: sen nihkeästä alusta ja kehittymisestä vuosien saatossa. Lopulta sinänsä mielenkiintoinen saatanallinen rituaalimurhien sarjakin jää toissijaiseksi tälle miesten väliselle ystävyydelle. Se ja jo kovin kaukaiselta tuntuva 1990-luvun miljöö (mm. kirjoituskoneet poliisilaitoksella ja tietysti hakulaitteet ja halkopuhelimet) sekä sarjan onnellinen päätös tekevät True Detectivestä oikeastaan mukavan perinteisen raaoista väkivaltakuvauksistaan huolimatta.

Ensi vuonna on luvassa toinen kausi uusilla hahmoilla. Sitä siis odotellessa. Sillä välin K ehtii ottaa jälleen yhdet päikkärit.

Game of Thrones, neljäs kausi

Heti alkuun sanon, etten ole lukenut George R. R. Martinin kirjoja. En ole löytänyt itsestäni fantasian lukijaa. Taru sormusten herrasta jäi kymmenen vuotta sitten Kahden tornin puoliväliin. Potterit olen sentään lukenut läpi.

Game of Thronesin seuraaminen alkoi vuosi sitten puolivahingossa, kun ajateltiin katsoa vain ensimmäinen jakso nähdäksemme, mistä hehkutuksessa on kyse. Moniulotteisista henkilöhahmoista, juonitteluista, valtapelistä, verisestä väkivallasta ja paljaasta pinnasta - näemmä. Nämä seikat riittivät viemään mukanaan.

Neloskaudella nähtiin pitkälti tuttuja hahmoja - Lannisterin klaani, Starkin elossa olevat lapset, Daenerys Targaryen lohikäärmeineen ym. Uutena hahmona kuningas Joffreyn häihin saapui Dornen prinssi Oberyn, jonka kohtalo sieppasi etenkin Z:aa. Vaikka eipä sillä, etteikö sarjaa seuranneena olisi tottunut myös päähenkilöiden koruttomaan "poistamiseen" sarjasta vähän väliä. Tälläkin kaudella nähtiin jälleen pari tällaista tapausta. Lisäksi kauden teemaksi nousi jollain tapaa omien lupauksien tai arvojen pettäminen. Arya Stark jättää lupauksensa toteuttamatta, Daenerys joutuu vangitsemaan läheisiään, kun hän maailmalle näyttäytyy vapauttajana. Tyrion Lannister taas antaa periksi omille arvoilleen ja käyttäytyy kuin todellinen sukunsa edustaja. 

Kausi oli mielestäni toistaiseksi paras. Vaikka sarjan lukuisat päähenkilöt olivat yhä levittyneet ympäri maailmaa, tuntui heidän tarinansa nyt paremmin leikkaavan toisiaan toisin kuin edellisillä kausilla, joilla eri ryhmien hajautuminen tuntui paikoitellen kovin irralliselta. Huonona puolena on pidettävä sitä, että Dexterin tapaan suosikkihahmoni koki loppunsa tällä kaudella. Onneksi sarjassa ei pelätä tuoda uusia hahmoja mukaan kesken kaiken, joten toivoa on, että uusi suosikki vielä löytyy. Sillä välin tyydyn fanittamaan Tyrionia kaikkien muiden mukana.

Loppuun vielä tämän hetken suosikki-interwebz-meemini. Batman-fanina arvostan. Kuten useimmiten, meemi valjennee lähinnä leffasta ja sarjasta perillä oleville.

Dexter, viimeinen kausi

Ah kesä, ihmisen paras aika tuijottaa telkkaria! No, sateinen kesäkuu sitä taisi ollakin, minkä vuoksi otimme Z:n kanssa katseluun Dexterin kahdeksannen ja viimeisen kauden. Sitten tarjoutui myös tilaisuus hyödyntää HBO Nordicia ilmaiseksi parin viikon ajan. Selvää oli, että illat kuluisivat vähintään Game of Thronesin neljännen kauden parissa. Z:n kaveri muistutti myös True Detective -sarjasta, joten otettiin sekin ohjelmistoon, kun Tyrionin seikkailut oli jo viidessä päivässä tsekattu. Tosin hidas tahtihan tuo oli verrattuna viime vuoteen, jolloin edeltävät kolme kautta tuli ahmaistua yhdeksässä päivässä.

Mutta asia kerrallaan.

Dexterin lopun alku käynnistyi jo edellisellä kaudella ja tuntuu, että Dexter Morganin pimeä puoli alkaa olla vähän turhan monen ihmisen tiedossa. Nytkin Miamiin ilmestyy psykopaatteja tutkiva neuropsykiatri Evelyn Vogel, joka on tietoinen Dexterin murhanhimosta ja hänen tappamistaan ohjaavista säännöistä. Vogelia kiusaamaan pölähtää aivon kappaleita tälle lähettelevä murhaaja, ja Dexter joutuu sekaantumaan asiaan. Samalla pitäisi paikkailla suhdetta siskoon ja ex-tyttöystävään, joka ilmaantuu myös takaisin Miamiin. Hurrikaanin lähestyessä kaupunkia Dexterin on tehtävä ratkaisevia päätöksiä elämässään.

Kuten jo totesin, edelliskausi oli pettymys, ja sen johdosta odotukset eivät olleet järin korkealla tämän kauden osalta. Ehkä juuri siitä johtuen etenkin alkupuoli kaudesta oli oikeastaan ihan mainiota katsottavaa. Loppupuolta kaudesta alkoi vaivata juuri se: loppu. Lopun lähestyminen, sarjan taputteleminen tyydyttävästi pakettiin, alkoi paistaa turhan selvästi läpi. Tarinan kaaren kannalta ehkä hyvä, mutta omasta mielestäni suurin vääryys oli ehdottomasti suosikkihahmoni kuolema. Sarjan päättäminen arvokkaasti on aina hankalaa, ja Dexterin kohdalla siinä on onnistuttu valitettavasti vain kohtalaisesti. Kaudet 1-4 jäävät selvästi sarjan parhaimmiksi.

Kesällä telkkarin katselu on viileämpää tuolin alta.

Uusia alkuja

Jalkapallon lisäksi ollaan katsottu telkkarista viime aikoina sen verran synkeää kamaa, että päätin raahata Z:n katsomaan isolta kankaalta jotain hieman kevyempää. Uusia alkuja (Begin Again, 2013) tuli tähän saumaan oikein sopivasti. Irlantilaisen minihitin Once (2006) ohjaajan John Carneyn uusi leffa on höyhenen kevyt, muttei silti ällöttävä Hollywood-siirappi.

Jutun juonena on menestyksestä kihahtaneen laulajapoikaystävänsä jättämäksi tullut lauluntekijä Greta (Keira Knightley), jonka bongaa baarissa esiintymästä kulahtanut musiikkituottaja Dan (Mark Ruffalo). Parivaljakko päättää äänittää levyn nollabudjetilla New Yorkin kaduilla, katoilla ja puistoissa. Samalla pidetään hauskaa, paetaan poliisia ja fiilistellään musiikkia.

Paikoitellan leffassa on hieman tyhjäkäyntiä, mutta hyvät hahmot (jopa Mark Ruffalo, jonka pisteet ovat nousseet huomattavasti vuosien saatossa), oivallukset (Miten niin teipillä ja sukkahousuilla ei saa aikaiseksi studio-olosuhteita!?) ja tunnelma pitävät elokuvan hengissä ja perus-romcom-tason yläpuolella.

Eniten ilahdutti ja sai aikaan samaistumisen tunnetta leffassa esitetty ajatus siitä, että kuulokkeet korvilla arkipäiväisestäkin voi tulla ainutlaatuista. Päivästä toiseen toistuvasta työmatkastakin saa huomattavasti enemmän irti, kun matkaa säestää mahtava musiikki.

K:n työmatkat rajoittuvat siirtymiin päiväunipaikkojen välillä.

Koti

Toni Morrison: Koti

Kuuntelin Toni Morrisonin tuoreimman romaanin, Kodin (Home, 2012, suom. 2014) äänikirjana. Oikeastaan kyseessä on pikemmin pienoisromaani, sillä se oli vain neljän levyn mittainen. Lukijana oli mukavan luonteva Erja Manto. Samoin kuin äsken katsomani leffa, Kaukana taivaasta, Koti sijoittuu ajallisesti 1950-luvun Amerikkaan, jossa mustat ovat saaneet jo sotia valkoisten rinnalla, mutta jossa heillä muuten on yhä toisen luokan kansalaisten asema.

Frank Money on palannut Amerikkaan Korean sodasta (1950-53) ainoana selvinneenä kotikylänsä pojista. Kotikylästä päästäkseen Frank on aikoinaan sotaan myös lähtenyt. Nyt Frankia kiusaavat sodan tapahtumat ja ihmisyyden pimeä puoli, jonka hän on itsestään löytänyt. Kun Frank saa tiedon myös maailmalle lähteneen sisarensa, Ycidran, hengenvaarasta, alkaa pitkä matka siskon luo ja lopulta takaisin kotikylään Georgiassa, jossa siskon henki voidaan vielä pelastaa. Kumpikin sisarus huomaa näkevänsä kotikylänsä uusin silmin koettuaan maailman sen ulkopuolella.

Niin hienovaraisesti kuin Morrison asian esittääkin - hän ei puhu ihonväristä tai rotusorrosta - on selvää, että kotikylän ulkopuolinen maailma on kaikkea muuta kuin turvallinen ja tasa-arvoinen. Sisarusten välinen rakkaus ja välttämätön paluu kotiin osoittautuvat lopulta kummankin pelastukseksi. Sisarusten lisäksi ääneen pääsevät heidän tympeä isoäitipuolensa ja Frankin entinen tyttöystävä. Hekin ovat Frankin ja Ycidran tapaan vereviä, kokonaisia hahmoja toiveineen ja heikkouksineen. Tällaisten hahmojen luomisessa Morrison on vertaansa vailla.

 

K:kin on aika lailla vertaansa vailla.

Kaukana taivaasta

Olen nähnyt Todd Haynesin ohjaaman ja käsikirjoittaman Kaukana taivaasta (Far from Heaven, 2002) -leffan ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten, mutta kirjasto tarjosi nyt mahdollisuuden katsoa elokuvan uudestaan. Elokuva sijoittuu 1950-luvun Amerikkaan, jossa sukupuoli- ja roturoolit ovat vielä hyvin vahvasti säädeltyjä. Pitkälle on tultu noista päivistä, vaikka tekemistä vielä varmasti riittääkin.

Pääosassa elokuvassa on Cathy Whitaker -niminen seurapiirirouva (aina taitava Julianne Moore), jonka elämä päällisin puolin vaikuttaa täydelliseltä. Mies (Dennis Quaid) vain joutuu painamaan kovasti töitä kaupungissa ilta illan jälkeen. Rouvalle selviää kuitenkin, että puoliso onkin tapaillut miehiä elokuvateatterien hämärissä auloissa, hämyisissä baareissa ja lopulta omassa toimistossaan. Samoihin aikoihin Cathy ystävystyy edesmenneen puutarhurinsa pojan - mustan miehen - kanssa. Mies tuntuu ymmärtävän taiteesta kiinnostunutta, empaattista naista paremmin kuin muut lähipiirissä. Kopeat kielet molemmin puolin rotujakoa alkavat kuitenkin pian kalkattaa parin ystävyydestä, ja sivullisetkin saavat osansa yhteiskunnan peittelemättömästä suvaitsemattomuudesta.

Leffa ei tosiaan ole mikään hyvän mielen hömppä, vaan hyvinkin viiltävä katsaus yksittäiseen perheeseen ja siihen, miten yhteiskunta ja sen normeina pitämät soveliaisuussäännöt ja tavat estävät perheenjäseniä olemasta onnellisia. Vain se, joka onnistuu onnensa salaamaan, saa sen pitää.
Tyylikkäästi lavastettu ja puvustettu leffa kestää ehdottomasti useammankin katselukerran.

K ei salaa valtavaa saalistaan.