sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Ihmeellinen on elämä / The Greatest Gift

Philip van Doren Stern: "The Greatest Gift" (teoksessa No, But I Saw the Movie, ed. David Wheeler
Jo vuosien ajan Frank Capran ohjaama melodraama Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) on kuulunut joulun vakio-ohjelmistooni. Yle näyttää leffan usein joko hieman ennen joulua, tai ainakin parin viime vuoden ajan se on tullut joulupäivänä. Tänä vuonna innostuin lukemaan uudestaan tarinan, johon yli kaksituntinen elokuva perustuu. Tarina löytyy jo aiemmin esittelemästäni kirjasta No, But I Saw the Movie.

Kymmensivuinen, "The Greatest Gift" -niminen joulusatu oli alun perin kirjailija-historioitsija Philip van Doren Sternin ystävilleen lähettämä joulutervehdys. Elokuva on ponnistanut kauas ja lavealle, mutta kyllä versiot vielä samaksi tarinaksi tunnistaa. Päähenkilö George (sadussa Pratt, elokuvassa Bailey, James Stewartin esittämänä) on ajautunut epätoivoon ja sillaankaiteeseen nojaten toivoo, ettei olisi syntynytkään. Sillalle ilmestyy mies, joka toteuttaa Georgen toiveen, ja George saa nähdä, mitä kotikaupungin ihmisille olisi käynyt, jos häntä ei olisi ollut olemassa.

Siinä missä satu alkaa sillalta, elokuva käyttää yli tunnin Georgen edeltävien vaiheiden kuvaukseen. Tätä vasten toiveen myötä paljastuvat muutokset kotikaupungissa osuvat katsojan tunteisiin täysillä. Molemmissa versioissa selviää muun muassa, että ilman Georgea vaimolle olisi käynyt huonosti ja pikkuveli olisi hukkunut. Leffassa tosin vaimo olisi jäänyt vanhaksipiiaksi onnettoman avioliiton sijasta ja veli on pikkupoika teini-ikäisen sijasta. Lisäksi pelastamisen seurauksena George menettää kuulonsa toisesta korvastaan ja on siten epäkelpo armeijaan. Elokuvassa George pelastaa myös paikallisen apteekkarin vankilalta ja koko kaupungin muuttumisen ilkeän pankkiirin omistamaksi uhkapelikeskukseksi. Suuremman roolin saa myös toiveen toteuttava mies sillalla. Mies on itsensä Jumalan lähettämä siivetön enkeli Clarence (mainio Henry Travers), joka pelastamalla Georgen saattaa viimein ansaita siipensä. Elokuvan George Bailey ei vain ole pettynyt elämäänsä kuten sadun George Pratt, vaan kateissa on myös 8000 dollaria ja perheyritys sitä myöten kaatumassa.

Ihmeellinen on elämä on jouluisessa loppuhuipennuksessaan valtavan sentimentaalinen, mutta juuri siksi sopiva jouluun korostaessaan yhteiselon tärkeyttä ja sen positiivista vaikutusta toisiimme. Myös "The Greatest Gift" päättyy onnellisesti, vaikka jääkin tunnelataukseltaan paljon laimeammaksi. Lisäksi se sisältää jopa hieman karmaisevan vihjauksen siitä, että Georgen unenomainen syntymättömyyskokemus olisi jättänyt jälkensä myös todelliseen maailmaan.

Loppuun vielä elokuvan viimeiset 9 minuuttia. "Every time a bell rings..." Spoiler & tear alert!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kaikki isäni hotellit


John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)
Oho, luin kirjan! Eikä mennyt kuin 4,5 kuukautta. No, välissä tuli ehkä luettua muutakin, mutta kuten kuvasta näkyy, aloittaessa oli vielä rantakelit... Tätä ennen tosin tämä Irving ehti lojua kirjahyllyssä omaa vuoroaan odottelemassa vuoden tai pari. Kaikki isäni hotellit (Hotel New Hampshire, 1981) on Irvingin viides romaani ja kertoo Berryn viisilapsisesta perheestä, joka ryhtyy hotellinpitäjäksi.

John Irving on yksi suosikkejani ja Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989) top-viitosessani. Toisaalta suitsutukseni ei ole täysin varauksetonta, sillä Välisarjan avioliitosta (The 158-Pound Marriage, 1974, suom. 1984) en juurikaan välittänyt. Syystä tai toisesta myöskään Kaikki isäni hotellit ei oikein onnistunut nappaamaan. En tiedä, oliko syynä osittain pitkäksi venähtänyt lukuaika, korkeat odotukset, planeettojen sijainti vai lukijan oma päänsisäinen tilanne.

Teos on täynnä Irvingin kirjasta toiseen toistuvia vakioelementtejä - kirjailijahahmo, homoseksuaali, karhu, Wien... - vain painille ei ollut sijaa hotellimaailmassa. Jotenkin niistä ja kirjan tarinasta ei vain tuntunut muodostuvan yhtä vaikuttavaa tai liikuttavaa kokonaisuutta kuin vaikka Oman elämänsä sankarista (The Cider House Rules, 1985), Owen Meanystä tai tuoreimmista romaaneista Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, 2009, suom. 2010) ja Minä olen monta (In One Person, 2012, suom. 2013).

Kirjan tarina on täynnä surua ja kuolemaa. Tapaturmaisesti ja oman käden kautta lähteviä perheenjäseniä, terrori-isku, raiskaus ja insesti, joita teoksessa käsitellään kovin kevytmielisesti ja oikeastaan kovin pintapuolisesti. Loppua kohden, kolmanteen hotelliin tultaessa ja sisarusten aikuistuttua aloin pitää kirjasta enemmän. Hahmoista karhupukuun piiloutuva ja siitä viimein vapautuva Susie oli hahmona ehdottoman valloittava. Susiesta huolimatta Irving-suosikkeihin tämä kirja ei kuitenkaan tule nousemaan.

K:n asema suosikkina sen sijaan on melko vakaalla pohjalla.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Interstellar

Marraskuun leffasumaan mahtui myös Christopher Nolanin uutuus, Interstellar. Nimet leffan takana ja edessä ovat rautaisia. Nolan on ollut viime vuosien suosikkejani paitsi mahtavan Batman-päivityksensä (Batman Begins, 2005; The Dark Knight, 2008; The Dark Knight Rises, 2012), myös mieltä kutkuttavien trilleriensä Mementon (2000) ja Inceptionin (2010) vuoksi. Nolan on napannut Interstellarin pääosaan Hollywoodin hallitsevan ykkösmiehen, Matthew McConaugheyn. Sivuosissa nähdään mm. Batmaneissakin jo näytelleet Michael Caine ja Anne Hathaway. Uusia Nolan-kasvoja ovat mm. Matt Damon, John Lithgow, Casey Affleck ja Jessica Chastain. Tuttuja naamoja kaikki silti.

Tuttua on paljon myös tarinassa ja sen osasissa. Elokuva alkaa iäkkäiden ihmisten haastattelukatkelmilla. Vanhukset kuvaavat tilannetta lapsuudessaan, jolloin maa oli kuivunut ja hiekkamyrskyt yleisiä. Mieleeni tuli heti Yhdysvaltojen keskiosia 1930-luvulla piinannut äärimmäisen kuivuuden kausi, Dust Bowl. Pienellä googlauksella selvisikin, että haastattelupätkät (lukuun ottamatta mukaan ujutettua Ellen Burstynia) on todella napattu Dust Bowlia käsittelevästä dokkarista. Nolanin dystopiassa historia toistaa itseään. Maa on kuivaa ja viljelykasvit tuhoutuneet laji lajilta. Uutta elämää on lähdettävä etsimään uusista galakseista, madonreiästä, joka on syntynyt Saturnuksen renkaan tuntumaan.

Interstellarin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta tosiasia on, että monet elokuvan hahmoista putoavat tuttuihin kategorioihin: rooleina on mm. inhimillinen sankari, petkuttava pelkuri ja luotettava apuri. Lisäksi merkittävään osaan elokuvassa nousevassa rannekellossa on jotain kovin nolanmaista. Se toi mieleen Inceptionissa nähdyn messinkihyrrän: hieman samaan tapaan se toimi maailmoja erottavana markkerina. Inceptionissa kyseessä on eri tajunnan ja unen tasot, Interstellarissa liikutaan ajan eri ulottuvuuksissa.

Vaikka elokuva koostuikin näin monesta käytetystä keinosta tai elementistä (ja vielä päälle liudasta SF-genren troopeista), jaksoi Nolanin älyllinen tyyli tarkastella avaruusmatkailua kiinnostaa ja lumota lähes kolmen tunnin ajan. Aika ulottuvuutena tarinan keskiössä oli ajatuksia herättävä, mutta visuaalisesti leffa ei onnistunut aiheuttamaan samanlaisia väristyksiä vatsanpohjassa kuin viime vuoden Gravity (2013).

Sanoiko joku "vatsanpohja"?

Nightcrawler

Arki-illan leffaksi valikoitui kolmituntisten järkäleiden sijasta vajaa kaksituntinen Nightcrawler (2014). Tiesin jo etukäteen, etten tulisi varsinaisesti nauttimaan elokuvasta, mutta toisaalta halusin nähdä kaikella todennäköisyydellä Oscar-ehdokkuuden Jake Gyllenhaalille tuovan roolityön.

Leffa on suorastaan inhottavan nihilistinen kuvaus Louis Bloom -nimisestä palavasilmäisestä pikkunilkistä, jota Gyllenhaal kieltämättä esittää mestarillisesti. Bloom sattuu auto-onnettomuuspaikalle ja innostuu haaskalintumaisista toimittajista, jotka kilpailevat verisimmästä lähikuvasta, joka sitten välitetään kansalle kesken aamiaisen aamu-tv:n uutisissa. Bloom hankkii kameran, poliisiradion ja avustajan ja lähtee mukaan leikkiin. Veri, ja etenkin paremman kansanosan veri ja tragedia myyvät. Kiihkeästä kilpailusta ja Bloomin täydellisestä moraalittomuudesta seuraa, että mikään ei ole pyhää - edes kilpailun aiheuttama kolari, jossa kollegat loukkaantuvat. Hyvää kuvamateriaalia sekin.

Varsinainen käännekohta tapahtuu, kun Bloom saapuu ryöstömurhan paikalle kalliille asuinalueelle ennen poliisia, rikollisten ollessa vielä paikalla. Ryhtyäkö sankariksi vai kuvatako myyvää materiaalia, jota voi kaupata sopivissa pätkissä tv-kanavalle. Siinä sivussa voi videomateriaalilla kiristää kituvan tv-kanavan naisuutispäällikköä (Rene Russo) seksiin. Tarina on kertakaikkisen iljettävä ja liioiteltu, mutta ei välttämättä täysin tuulesta temmattu kuvatessaan uutisten keskittymstä katastrofeihin ja onnettomuuksiin, mutta vain kun uhreina ovat länsimaiset, valkoiset, keski- tai yläluokkaiset ihmiset. Köyhälistön murhat ja tappelut ja ahdinko eivät kiinnosta kuvaajia eikä tv-kanavia.

Esikoisohjaaja ja käsikirjoittaja Dan Gilroy on luonut vahvan ja synkän vision, mutta tästä leffasta on turha hakea rentoutusta tai hyvää mieltä. Onneksi sitä varten on nämä pojat:


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tracks

Matkan vieroitusoireet alkoivat olla sitä luokkaa, että oli mentävä katsomaan australialaisleffa Tracks (2013). Jäi päälle myös matkan ruokailutottumukset ja käytiin Z:n kanssa syömässä hampparit Sinne-ravintolassa ja jälkkärit haettiin Patisserie Teemu & Markuksesta. Sää oli vähän erilainen, mutta muuten näiden herkkujen äärellä pääsi hyvin viikon takaisiin tunnelmiin.

Mutta siis se leffa. Tracks, kuten valtava osa nykyleffoista, perustuu tositapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun loppupuolen Australiaan. Parikymppinen Robin (Mia Wasikowska) päättää lähteä yli puolen vuoden vaellukselle keskellä Australiaa sijaitsevasta Alice Springsin kaupungista Ulurun kautta kohti länsirannikkoa ja Intian valtamerta. Matkaa on taitettavana 3200 km. Mukaansa Robin ottaa neljä kamelia ja koiransa Diggetyn. Australian tasangoilla elää valtavan kokoinen populaatio villikameleita, jotka aikanaan on löytöretkien jälkeen tai aikana päästetty sinne vapaaksi, ja jotka ovat kukoistaneet sisämaan ankarissa oloissa.

Rahat matkaan järjestyy National Geographicilta, jolle Robin lupautuu kirjoittamaan matkastaan artikkelin, jonka hän myöhemmin laajentaa kirjaksi, johon elokuva perustuu. Matkan varrella Robinia tulee säännöllisin väliajoin taapaamaan National Geographicin valokuvaaja Rick Smolan (aina oivallinen Adam Driver), jonka alkuperäiskuvia muuten nähdään lopputekstien aikana. Rickistä muodostuu henkireikä Robinille, joka vetäytyvästä luonteestaan huolimatta huomaa kärsivänsä suuresta yksinäisyydestä tien päällä. Sen sijaan matkalla kohdatut turistit ja muut mediat uteliaine kameroineen kammottavat naista.

Elokuvassa ja tarinassa on kaunista, viipyilevää runollisuutta, ja Australian takamaat ovat karuudessaankin lumoavia. Kummalliset kamelit olivat myös poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisia seurattavia. Elokuva saa pisteet myös rehellisestä (naisten) karvan kasvamisen näyttämisestä. Kummallisesti tosin sankarittaren hiusten mitta pysyy samana koko matkan keston ajan. Vähän oli lisäksi taas ylimittaa tälläkin pätkällä, ja jet lagin vielä painaessa päälle muutamat suvantovaiheet vaativat jo vähän skarppaamista katsomonkin puolella.
K:kin osaa skarpata, kun keittiön suunnalta kuuluu ääniä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Fury


Ilmeisesti huono sää iskee joskus myös tänne antipodiseen paratiisiin. Koska museokorttikin oli jo käytetty, päädyttiin Z:n kanssa päivänäytökseen tsekkaamaan Fury (2014), joka on tulossa Suomen teattereihin tänä perjantaina. Yhdellätoista kiividollarilla eli n. seitsemällä eurolla pääsi Aucklandin Tennariin katsomaan tämän toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Brad Pitt -pätkän.

Pitt esittää Don "Wardaddy" Collieria, Fury-panssarivaunun kokenutta ryhmänjohtajaa. Furyn miehistö on ollut koossa sodan alusta lähtien, kunnes huhtikuussa 1945 apukuski on saanut surmansa. Ryhmän uudeksi jäseneksi saapuu Logan Lermanin esittämä keltanokka Norman, joka on tappamisen sijaan koulutettu kirjoittamaan kirjoituskoneella 60 sanaa minuutissa. Fury saa tehtäväkseen tunkeutua syvälle Saksaan rintamalinjan taakse. Siinä missä USA on siirtänyt kirjurinsa taistelukentälle, Saksassa on värjätty jo kylien lapsetkin sotimaan maansa puolesta. Norman joutuu avaamaan siniset silmänsä sodan todellisuudelle. Kuten Wardaddy toteaa, "Ideals are peaceful. History is violent".

Tarinana Fury ei nouse esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanin (Saving Private Ryan, 1998) tasolle niin sodan kuin toveruuden kuvauksena, vaikka leffalla onkin hyvät hetkensä. Lopun vääjäämätön yhteenotto toistaa jenkkien rakastamaa underdog-tarinaa. Toteutus on kuitenkin realistisen karhea ja verinenkin, tosin turhaan splättermässäilyyn ei onneksi sorruta. Ampumistehosteissa sen sijaan on lähdetty kikkailemaan. Aseista lähtee vihreitä valojuovia kuin scifi-leffojen laserpyssyistä ja räjäytyksiin lienee otettu mallia ilotulituksista. Näkemisen arvoinen tämä kuitenkin oli, ja kantoi kiitettävästi myös yli kahden tunnin kestonsa.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Down Under

Bill Bryson: Down Under
 Luin juuri loppuun Bill Brysonin nyt jo viidetoista vuoden takaisen matkakertomuksen Australiasta. Bryson kiertää mantereen melko perusteellisesti usean retken aikana ja raportoi paitsi kokemuksistaan, myös uskomattomista historiallisista ja luonnontieteellisistä ihmeellisyyksistä, jotka tuntuvat leimaavan maata. Bryson tuo myös näkyvästi esiin oman persoonansa osana kerrontaa ja murtaa jään (ja lukijan pokan) viimeistään kuvatessaan nukahtamistaan Sydneyn nähtävyyskierroksella (s. 27):


Suomikin pääsee esiin kirjassa, kun Bryson mainitsee Eero Saarisen miehenä, joka valitsi Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon suunnittelijaksi (Utzonin jo kertaalleen hylätty suunnitelma valittiin), ja Eliel Saarisen, joka sijoittui toiseksi pääkaupunki Canberran hallintorakennusten suunnittelukilpailussa.

Byron on ihmeellisen fiksautunut kaikkiin vaarallisiin eläimiin, joita maa on pullollaan. Huomiota toki saavat myös hieman leppoisammat elukat, kuten Victorian osavaltion eräässä nurkassa elävät jättiläismadot, jotka voivat kasvaa jopa 3,5 metrin pituisiksi, tai monotremet eli ns. yksiaukkoiset eläimet, kuten vesinokkaeläin, joilla sama ruumiinaukko palvelee niin lisääntymis- kuin ulostustarpeita. Kuinka jännittävää!

Kirjailija vierailee tuttujen suurkaupunkien (paitsi Brisbanen) lisäksi Australian äärimmäisissä nurkissa, kuten koilliskulmassa sijaitsevassa Daintreen metsässä, joka on ekologialtaan kuin miljoonien vuosien takaa. Bryson näkee myös näiden äärimmäisyyksien muuttumisen helposti saavutettaviksi, kuten Alise Springisin tapauksessa: "It's crazy really. A community that was once famous for being remote now attracts thousands of visitors who come to see how remote it no longer is" (s. 349).

Silti maa kätkee sisäänsä yhä valtavia koskemattomia alueita. Myös saaren historiassa riittää tutkittavaa. Bryson nostaa esille kysymyksen alkuperäiskansan, Aboriginaalien, saapumisesta saarelle ilmeisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten - aikana, jolloin laivanrakennustaidon kehittymisen on kuviteltu olevan vasta vuosituhansien päässä. Aboriginaalien kohtelu aiempina vuosikymmeninä ja heidän nykypäivänäkin suuri syrjäytymisriskinsä tulee teoksessa esiin yhtenä muuten hyvin avoimen, vapaamielisen ja turvallisen yhteiskunnan kääntöpuolena.

Pitkälti sivuutettujen alkuperäisasukkaiden lisäksi Bryson nostaa esiin jopa maan omien historiankirjojen unohtamia hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Ernest Gilesin, jonka kollegoiden mukaan nimettiin aavikoita ja moottoriteitä, ja joka löysi Ulurun pari päivää liian myöhään. Monipuolisen Australia-trivian lisäksi Bryson tarjoaa vielä listan hullunkurisimmista paikannimistä. Omat suosikkini näistä ovat Burrumbuttock, Mullumbimby sekä tietysti Tittybong.

Kirja on kaiken kaikkiaan mahtava tietopaketti, joka saa lukijan toisinaan hytkymään naurusta julkisilla paikoilla. Seuraavaksi vuorossa on vielä näiden kevyttä selailua...


...mutta sitten on irrotettava katse kirjoista ja tarkasteltava maailmaa muutaman viikon ajan pää alaspäin.

K osaakin sen tempun jo.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän & Samoilla silmillä

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton
ja painava sydän
Kuuntelin Riikka Pulkkisen tuoreimman romaanin, chick lit -nimihirviön Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Orientoitumista kirjan hattaraiseen maailmaan oli aluksi vaikeaa, sillä lukijana ja minäkertojan äänenä toimi Leena Pöysti, jota olen viimeksi kuunnellut Hare Krishnoista kertovan romaanin Mangopuun alla minäkertojan äänenä.

Teos kertoo nimensä mukaisesti 28-vuotiaan koulupsykologi Iiriksen sydämestä lemmenasioihin liittyen. Iiriksen seitsenvuotinen parisuhde on ohi, ja terapiana toimii suklaa, shoppailu ja minäkeskeinen vuodatus, jonka alle jäävät läheisten elämänmuutokset - siskon raskaus ja parhaan kaverin lapsihaaveet.

Koin kovin hankalaksi löytää Iiriksestä tarttumapintaa, ja paikoitellen hahmo tuntui jopa hieman vastenmieliseltä. Loppuun mahdutettu uuden poikaystävän löytyminen tuntui myös hieman päälleliimatulle. Enemmän, tai edes jotain fiksumpaa olisi lisäksi voinut saada irti naapurin leskirouvasta, jonka elämänviisaudet pohjautuvat Kauniisiin ja rohkeisiin. Alkoi oikein kiukuttaa. Ei kai kukaan vähääkään tolkuissaan oleva ihminen pohjaa yhtään mitään amerikkalaiseen saippuasarjaan? Onneksi tämä oli vain neljän levyn mittainen ja kuunnellessa valmistui parit illalliset ja pellillinen raparperimuffinsseja.

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Peter Franzénin teos jatkaa Tumman veden päällä -kirjassa (2010) alkanutta Peten tarinaa. Franzén itse toimii jälleen lukijana tässäkin äänikirjaversiossa.

Tällä kertaa teos irtautuu Peten näkökulmasta kattamaan tapahtumia myös äidin ja entisen isäpuolen vinkkeleistä. Petestä on tullut jo yläkouluikäinen, ja arki pyörii Pohjois-Suomen pikkukaupungissa isovanhempien avulla  äidin muutettua Ouluun opiskelemaan. Nyrkkeilyharrastus, tytöt ja alkoholi aiheuttavat kahnauksia Peten ja äidin välillä. Samalla isäpuoli kaipaa lapsiaan ja taistelee viinapiruja vastaan. Äiti tuntee syyllisyyttä lapsien jättämisestä kotiin, mutta nauttii myös mahdollisuudestaan opiskella ja uskaltautuu vielä huonojen kokemustenkin jälkeen kokeilemaan ihastumista.

Samoilla silmillä on sävyltään edeltäjäänsä iloisempi, mutta sisältää myös omat viiltävät hetkensä. Irrottautuminen Peten lapsekkaasta näkökulmasta, jossa todelliset ilot ja surut jäivät lukijan tulkittaviksi, on kuitenkin tehnyt jatko-osasta mielestäni laimeamman kokemuksen kuin väkevä aloitusosa.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Gone Girl


Jaahas, jälleen näitä "No, but I saw the movie" -tapauksia. Pitelin kesällä Gillian Flynnin trillerin suomennosta, Kilttiä tyttöä (Gone Girl, 2012, suom. 2013), jo käsissäni, mutta totesin, että sillä hetkellä ei huvittanut lukea mitään niin synkkää. Onnekseni Fincherin setä oli keksinyt muokata romaanista elokuvan, ja synkistelyn pystyi kokemaan yhdellä istumalla. Tosin aika paljon istumista oli leffaversiossakin, 2,5 tuntia. Sen verran hyvin tarina kuitenkin rullasi ja juonenkäänteet seurasivat toisiaan, ettei kelloa tarvinnut vilkuilla.

Elokuvan on ohjannut David Fincher, joka on ohjannut muutaman melko tasapaksun, muutaman ihan vetävän ja muutaman todella hyvän pätkän, kuten sarjamurhaajatrillerien ehdottoman ykkösen, Seitsemän (Se7en, 1995). Leffan näyttelijäjoukko koostui mukavan sekalaisesta sakista uusia ja vanhoja naamoja. Usein hieman pökkelö Ben Affleck sopi rooliinsa vaimonsa murhasta epäiltynä, tympääntyneenä ja salaisuutta kantavana aviomiehenä. Rosamund Pike oli todella hyvä vaimon roolissa. Kuten jostain arviosta luin, Hitchcockin olisi ollut kateellinen tästä viileästä vaaleaveriköstä. Hauskaa oli bongata myös Melkein julkkiksen (Almost Famous, 2000) nuori Patrick Fugit poliisin roolista, vaikka rooli muuten jäikin hieman irralliseksi. Uudet naamat Carrie Coon ja Kim Dickens tekivät hyvää työtä sivuosissaan. Ai niin, pienessä roolissa vilahtaa myös se Robin Thicken Blurred Lines -videon leidi...

Paljastamatta liikaa juonesta, kyseessä on jälleen tarina, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Katsoja tosin päästetään melko nopeasti osalliseksi juonitteluun, joten mitään M. Night Shyamalan -yllätysloppua ei sentään ole luvassa. Loppu on silti mielestäni kutkuttava ja todella kylmäävä. Leffa on kaikenkaikkiaan
viihdyttävä, mutta ei silti nouse lukuisia katselukertoja kestävän Seitsemän kaltaiseksi Fincher-klassikoksi.

K on enemmän Bond-kissoja.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Mustat sydämet


Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Olen todella huono lukemaan dekkareita. Olen kyllä lukenut Christieni ja Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Patricia Highsmith ja jopa Austerin New York -trilogia ovat käyneet yöpöydälläni. Entisen työnkuvani puolesta osaan nimetä pari tusinaa niin kotimaista kuin skandinaavista dekkaristia, mutta uskomatonta kyllä, ennen tätä en ole yhtäkään heidän teostaan lukenut.

Tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen uusin dekkari Mustat sydämet (2014) päätyi lukulistalle täysin ulkokirjallisista syistä. Teos on Jokisen komisario Koskinen -sarjan 19. osa ja se näkyykin kirjassa useina viittauksina aiempiin tapahtumiin ja kehityskaariin. Se ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti lähestyttävää, vaan sympaattisen Koskisen seikkailuihin solahtaa helposti mukaan.

Sakari Koskinen on kolmen poliisikollegansa kanssa saapunut Sydneyhyn juoksemaan maratonin, mutta tempautuu selvittämään kaupungissa kadonneen suomalaistytön tapausta. Vyyhtiin liittyy australiansuomalaisten kiinteästi yhtä pitävä ystäväjoukkio ja tähän joukkioon kuulunut, hämärissä olosuhteissa kuollut kadonneen tytön setä. Nykyteknologian avulla juttua selvitellään Tampereen päässä olevan ylikonstaapeli Ulla Lundelinin avulla, ja viritelläänpä jopa jonkinmoista romanttista värinääkin näiden pitkäaikaisten kollegoiden välille. Kuten kaiketi asiaan kuuluu, tapaus saadaan ratkottua, mutta koukkuna Jokinen jättää paitsi päähenkilöiden ihmissuhdesolmut, myös Lundelinin tyttären katoamisen selvittämättä seuraavaa osaa silmällä pitäen.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti Australian ja australiansuomalaisten kuvaus. Jokinen on itsekin asunut maassa 1970-luvulla, joten oletan, että mies tietää mistä puhuu. Australiansuomalaisten puhe vilisee englannista lainattuja termejä. Rakennustyömiehistä on tullut fingelskassa leipureita ja kuorma-autokuskeista rakkikuskeja. Joosta on tullut jee. Valtavan kokoisessa maassa etäisyyksiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Päivämatkaksi Koskiselle mainostettu autokyyti Sydneystä Lightning Ridgen opaalikaivoskaupunkiin paljastuu 800 kilometrin erämaa-ajoksi.

Jokinen kirjoittaa hyvää, selkeää kieltä, ja sain itseni kiinni jopa pohtimasta jonkin toisen Koskis-dekkarin lukemista. Well played, mr. Jokinen.

Komisario K:n tutkimukset veivät tällä kertaa itähelsinkiläiselle takapihalle.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Taisteluni 4

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4
Iih, Knasun uusin on täällä! Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan neljäs osa saatiin viimein suomeksi ja älysin jopa laittaa itseni kirjaston varausjonoon hyvissä ajoin. Knausgård jatkaa oman elämänsä läpikäymistä tavalla, joka on yhtä aikaa arkinen mutta täynnä valloittavan tarkkoja havaintoja niin itsestään kuin ympäröivästä maailmastaan.

Nelososa jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin kolmonen jäi eli Knausgårdin nuoruusvuosista. Rakenteeltaan kirja muistuttaa yksinkertaistettua mallia kakkososasta: ensin ollaan lukion jälkeisessä ajassa Pohjois-Norjassa, josta palataan taaksepäin Knausgårdin lukiovuosiin ja sen jälkeen takaisin pohjoiseen, jossa Karl Ove toimii lukuvuoden 1987-88 peruskoulun opettajana.

Osan kantavana teemana on poikuudesta eroon pääseminen. Armottomalla rehellisyydellä Knausgård kuvaa nöyryytyksiä, joita 16-19-vuotiaana kokee alapään toimiessa yläpäätä nopeammin. Ja mistään tällaisestahan ei tuon ikäisenä voi tytölle puhua. Kuningas Alkoholi helpottaa kuitenkin usein kanssakäymistä uusien tyttöjen kanssa.

Kirjan provosoivimpana seikkana voisi pitää Knausgårdin kuvausta ihastumisestaan seitsemäsluokkalaiseen oppilaaseensa. Mikään Lolitan norjalaisversio ei tässä kuitenkaan ole kyseessä, sillä ihastus pysyy vain Karl Oven ajatuksissa. Loppujen lopuksi varhain kehittyneen 13-vuotiaan ja poikuudestaan pääsemättömän 19-vuotiaan ero ei taida edes olla kovin hurja.

Neljäs osa käsittelee myös nuoren Karl Oven suhdetta alkoholiin. Suhtautuminen on vähintäänkin ristiriitainen: hän seuraa jopa huolissaan isänsä lisääntyvää alkoholin käyttöä nyt kun vanhemmat ovat eronneet ja isä mennyt uusiin naimisiin. Kuitenkin samalla Karl Ove itse ryyppää kaksin käsin ja monen päivän putkissa, vaikka juomisen aiheuttamat muistikatkokset huolestuttavatkin. Hän äityy suorastaan runolliseksi kuvatessaan alkoholin vaikutusta:
Miksi kaikki eivät juoneet? Alkoholi tekee kaikesta suurta, se on tuuli joka puhaltaa tietoisuuden läpi, se on aaltoja jotka lyövät ja metsiä jotka huojuvat, ja sen lähettämä valo kultaa kaiken mitä ihminen näkee, jopa rumimpaan ja vastenmielisimpään ihmiseen tulee sen avulla jotakin kaunista, tuntuu kuin kaikki vastaväitteet ja kaikki arvostelu pyyhkiytyisivät pois yhdellä ainoalla valtavalla kädenliikkeellä, se on anteliaisuuden huippu, tässä on kaikki kaunista, siis kaikki. (s. 469)
 Paljastamatta liikoja, neljännellä kirjalla on ehdottomasti paras, onnellisin ja räävittömin loppu toistaiseksi ilmestyneistä osista. Ja nytkö muka pitäisi jaksaa vartoa vuosi seuraavaa osaa?

K vetoaa suomentaja Katriina Huttusta kiirehtimään!

tiistai 26. elokuuta 2014

One Hundred Names

Cecelia Ahern: One Hundred Names
Pienen äänikirjatauon jälkeen kirjaston laihasta tarjonnasta tarttui mukaan Cecelia Ahernin One Hundred Names (2012). Yleensä en tartu Ahernin kaltaisten kirjailijoiden – Cathy Kellyn, Sophia Kinsellan, Jojo Moyesin, Marian Keyesin jne. jne. – teoksiin. Ei sillä, etteivätkö kirjat varmasti olisi viihdyttäviä ja jopa hyvin kirjoitettuja, mutta chick litiin tiukasti kuuluva kaavamaisuus ja se pakollinen onnellinen loppu, jossa järkevä, itsenäinen nainen löytää itsensä unelmien miehensä käsivarsilta panee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin miettimään, miksi tähänkin kirjaan on tullut kulutettua aikaa enemmän kuin leffaversion katsomiseen olisi mennyt. Äänikirja toimii aika hyvin kompromissina näiden välillä.

Cecelia Ahern nousi chic litin isoksi nimeksi heti esikoisteoksellaan P.S. I Love You, josta hämärästi muistan nähneeni leffaversion. Imelää, mutta irkkuaksentilla. Ihan yhtä imelä ei ole tämä tuorein teos, One Hundred Names, vaikka siinäkin esikoisteoksen tavoin keskeisessä roolissa on kuollut ihminen ja hänen viimeinen toiveensa. Plussaa tulee äänikirjan irlantilaislukijasta (Amy Creighton) - vähän höpsömpääkin kamaa kuuntelee mielellään. Tosin silti vihlaisee korvissa, kun ensimmäiset vihjaukset siitä, kuinka pomo alkaakin näyttää oikeastaan aika komealta, pääsevät lukijan suusta.

Päähenkilö on Kitty, toimittaja, jonka journalistinen maine on romutettu hänen syytettyään tv-ohjelmassa viatonta miestä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän saa kuitenkin säälipalana vielä kirjoittaa jutun lehteen, jonka juuri edesmennyt päätoimittaja Constance on ollut Kittyn hyvä ystävä. Kittyn ja ystävän viimeisen keskustelun innoittamana Kitty päättää toteuttaa Constancen vielä toteuttamattoman juttuidean. Ongelma on vain, että tutustuessaan Constancen jättämään materiaaliin juttuideasta, paljastuu, että kyseessä on vain sadan nimen mittainen lista. Kitty etsii käsiinsä joukon listan nimistä ja yrittää löytää nimiä yhdistävän tekijän.

Kittyn löytämät ihmiset ja näiden tarinat ovat mielenkiintoisia ja lopun yhteinen bussimatka alkaa nousta jo aikamoisiin sfääreihin. Onneksi Ahern painaa kuitenkin jarrua lopuksi ja kirjoittaa Kittyn toteamaan, että vaikka ihmiset nyt vannovat pitävänsä yhteyttä toisiinsa, joukkoa tuskin saadaan enää ikinä kasaan. Myös Kittyn oma kohtalo jää jopa yllättävän levälleen lopuksi. Hyvä niin.

K:n levällään olo ei ole yllätys enää kenellekään.

torstai 14. elokuuta 2014

Tappava ase

  Katsottiin Z:n kanssa kolmessa päivässä koko neliosainen Tappava ase –leffasarja (Lethal Weapon, 1987–1998). Kyseiset elokuvat ovat aitoja pre-9/11-toimintaleffagenren edustajia. Pahikset eivät ole kansainvälisiä terroristejä, korkeintaan ilkeitä apartheid-poliitikkoja tai hongkongilaisia rahanpesijöitä. Puolessa sarjan leffoista pahikset ovat itse asiassa kotimaista tekoa. Sankarit ovat omavaltaisesti toimivia poliiseja, joiden aseet laulavat leffan nimen mukaisesti. Huumori on machoilevaa ja räjähdykset suuria. Ennalta-arvattavuus on tietyllä tapaa jopa osa leffojen viehätystä. Kun poliisit ihmettelevät näkyvästi leffan alussa naulapyssyn toimintaa tai toisen poliisin kykyä paeta pakkopaidasta, tietää katsoja jo, mitä on luvassa myöhemmin.

Pääosassa ovat Mel Gibsonin ja Danny Gloverin esittämät poliisit Riggs ja Murtaugh. Ensimmäisessä osassa (1987) viisikymppisiään viettävä perheenisä Murtaugh saa parikseen vaimonsa kuolemasta itsemurhan partaalle masentuneen, uhkarohkeasti käyttäytyvän Riggsin. Selvitettävänä on Murtaugh’n ystävän tyttären kuolema ja siihen liittyvä huumebisnes. Vaarassa on lopuksi myös poliisin oma perhe. Toisessa osassa (1989) pari saa vahdittavakseen Joe Peschin esittämän Leo Getzin, joka on todistajana rahanpesujutussa, jossa vastapuolena on eteläafrikkalainen diplomaatti. Elokuvassa on myös yksi kuuluisimmista vessanpönttökohtauksista. Toinen yhtä tunnettu lienee Danny Boylen Trainspotting-leffassa. Kolmannessa osassa (1992) Murtaugh valmistautuu jäämään eläkkeelle ja Riggs esittelee sotavammojaan sisäisen tutkinnan Lorna Colelle (Rene Russo). Tällä kertaa pari saa vastaansa lain toiselle puolelle loikanneen ex-poliisin. Neljännessä osassa (1998) selviää, että Murtaughista on tulossa isoisä ja Riggsistä isä. Tämä tuo tiettyä varovaisuutta kummankin toimiin, kun he selvittävät salakuljetettujen kiinalaisten tapausta.

Kuten jo sanottu, leffat ovat hyvin tyypillisiä lajityypilleen. Vain selkeä tunnusmusiikki puuttuu, mutta senkin korvaa osasta toiseen toistuva saksofoni-soundtrack. Leffoissa toistuu muutamat hokemat (”I’m too old for this shit!”) ja Riggsin putoaminen jostain korkealta. Tämän viimeisen tajusin vasta nyt, katsottuani leffat perä perään, vaikka jokaisen osan olenkin nähnyt useamman kerran. Ensimmäisen leffan putoaminen – katolta, kahlittuna itsemurhakandidaattiin, poliisien tuomalle patjalle – on huomiota herättävin ja Riggsin itsensä aiheuttama. Viimeisessä Riggs jo yrittää olla putoamatta, kun ikä ja tuleva isyys alkavat jo painaa.

Nykyelokuviin verrattuna ennen kaikkea ensimmäisessä, vuoden 1987 osassa leikkaus tuntui paikoitellen suorastaan kankealta. Näyttäväksi tarkoitettu ikkunan läpi tapahtuva ampuminenkin menetti tehoaan, kun uhrin reaktio-otos oli liian lyhyt. Joskus myös tapahtumien ja tilojen jatkumot olivat leikkauksen vuoksi hieman vaikeaselkoisia. Hätkähdyttävältä tuntuivat myös maininnat ja yhteydet Vietnamin sotaan. Tuolloin kun sodan päättymisestä oli kulunut vain reilu vuosikymmen. Tosin vielä Vietnamia pöyristyttävämmältä tuntui Tappava ase 2:ssa keskeisesti esillä ollut Etelä-Afrikka, jossa apartheid-politiikka oli täydessä voimassaan. Siitä onkin annettava pisteet leffoille. Jo ensimmäisessä osassa afrikanamerikkalaisten Murtaughien jääkaapissa näkyi kuva, jossa vaadittiin apartheidin lopettamista. Toisessa osassa kantaa otettiin jo selkeämmin ja politiikan naurettavuutta korostettiin kohtauksessa, jossa Murtaugh esittää miestä, joka haluaisi muuttaa Etelä-Afrikkaan.

Pöhköä, paikoin jo kovin vanhentuneelta tuntuvaa toimintaa ja huumoria, mutta pelastaa kyllä sateisen päivän jos toisenkin.

Sateesta puheen ollen - tässä uitettu K.

lauantai 9. elokuuta 2014

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
 Hesarin arvosteluilla on jännä vaikutus myyntilukuihin ja kirjaston varauslistoihin. Kun Tommi Kinnusen esikoisromaanin ylistävä arvostelu julkaistiin tuoreeltaan helmikuussa kirjan ilmestyttyä, ei mennyt kauaa, kun kirjakaupat jo myivät ei-oota ensimmäisen painoksen loputtua. Tätä kirjoittaessani Helmetin varauslistalla on 1117 lainaajaa. Ehkä jo vuonna 2016? Oma lukukappaleeni sattui Kahvila Mabillonia hakiessani nököttämään kirjaston ei varattavien Bestseller-kirjojen hyllyllä, joten en malttanut olla hyödyntämättä tilaisuutta.

Neljäntienristeys (2014) kertoo pohjoissuomalaisen sukutarinan 1800-luvun lopulta aina 1990-luvulle, ja suvun vaiheita tarkastellaan neljästä eri näkökulmasta. Ensin seurataan 1890-luvulta kätilönä toimineen Marian vaiheita. Maria on kouluttautunut, itsenäisesti pyörän selässä liikkuva nainen, joka kasvattaa naimattomana Lahja-tyttärensä ja sanoo suorat sanat isännille, jotka takovat emäntänsä vuodesta toiseen paksuksi. Lahja seuraa äitiään tiettyyn pisteeseen: ensimmäinen lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella ja nainen ryhtyy valokuvaajaksi - yksityisyrittäjäksi siis. Puolisoksi ja lasten isäksi löytyy kuitenkin Onni, puuseppä, joka sotien jälkeen rakentaa perheelle valtavan talon saksalaisten polttaman tilalle. Lahjan ja Onnin poika Johannes nai Kaarinan, joka yrittää sopeutua asumaan samassa talossa etäisyyttä pitävän, vastahankaisen ja katkeroituneen anoppinsa kanssa. Lopuksi vielä palataan Onnin tarinaan, johon sisältyy tragedia rakastumisesta väärää sukupuolta olevaan ihmiseen aikana jolloin homoseksuaalisuus oli rikos.

Kinnunen osaa kyllä asiansa. Hän kuvaa tarkasti, mutta silti riittävän väljästi, jotta lukijalle jää vapaus kuvitella ja täyttää tarinan aukkopaikat. Juuri siten tarina värittyy eloon. Hahmoihinsa kirjailija suhtautuu lempeästi, mutta siloittelematta liikoja. Mikään hyvän mielen kirja Neljäntienristeys ei ole, vaikka muutaman vilauksen onnestakin se tarjoaa. Kaunista ja nopealukuista tekstiä ja mielenkiintoinen sivukatsaus pohjoisen Suomen vaiheisiin läpi 1900-luvun.

Jännä muuten, miten kätilö on valikoitunut päähenkilöksi kahdessa eri Pohjois-Suomeen sijoittuvassa kirjassa aivan lähivuosina.

K sijoittuu eteläsuomalaiselle parvekkeelle.

lauantai 2. elokuuta 2014

Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon
 Bongasin Hesarin nettisivuilta listauksen suositelluista 1950-luvun kirjoista. Heti ensimmäiseksi luetellun kirjan kohdalla kolahti Suvi Aholan kuvaus: "suloinen ja haikea rakkaustarina, kuin Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -elokuvan varhainen edeltäjä". Siis kirjaversio ehkä maailman ihanimmasta leffasta? Tämä on luettava!

Satu (Mikan tytär) Waltarin esikoisteos, nuoruusmuistelma Kahvila Mabillon (1952) ei tuottanut pettymystä. Kuvaus vuoden 1951 Pariisista oli juuri sopivalla tavalla herkkä, cool ja hassu kaikessa ajatusvirtamaisuudessaan. Virkkeet voivat viedä yllättäviinkin suuntiin: "Nauroin ja nousin ja menimme ulos etsimään Louista, ja kaikki valot hehkuivat elävinä, ja puitten lehdet kiilsivät mehukkuuttaan, ja ohitse kiirehtivä nainen naurahti omalle kaula-aukolleen" (s. 107). 

Nuorten eksistentialistitaiteilijoiden elämä on vapaata ja helppoa: "Ja sai syödä hyvää leipää ja juoda viiniä suuresta pullosta ja haistella mansikoita ja soittaa kitaraa ja laskea marsut juoksemaan lattialle ja silittää kissaa, joka oli pieni ja pehmeä. Ja sai nauraa ja nojata päätään jonkun polviin ja katsella sinertävää taivasta, joka oli niin lähellä, ja sai kuulla lausuttavan sadannen kerran samaa, hyvin kaunista runoa" (s. 115). "Ça-tout'n" kuvaama 1950-luvun Pariisi on myös suvaitseva - homosuhteesta järkyttyy vain tyttö, joka luuli miehen olleen kiinnostunut itsestään. Lopulta on kuitenkin katkeransuloisen kotiinpaluun aika ja koko Mabillonin kanta-asiakasporukka hajoaa kukin suunnilleen. Toisin kuin Rakkautta ennen aamua -leffassa, tässä tapauksessa myös yhteystiedot on muistettu vaihtaa keskenään.

Ihana, ihana pieni kirja. Tämän ottaisin mielelläni omakseni hyllyyn. K nyt vaan ottaa koko hyllyn omakseen...

perjantai 1. elokuuta 2014

Ranskalaisen luutnantin nainen

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen
Luin vaihteeksi kirjan! Tosin siinä oli leffakansi. Mutta menköön tällä kertaa, sillä kannessa oli ihana Meryl Streep ja sitä paitsi leffaversio on ihan onnistunut poikkeuksellisuudessaan (siinä kuvataan filmiryhmää, joka kuvaa elokuvaa tästä kirjasta). Anteeksiantamattomampaa sen sijaan oli kirjoitus- ja lyöntivirheitä vilissyt teksti. Oikoluku, anyone? Edes 7. painokseen mennessä?

Kyseessä oleva kirja on John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Liutenant's Woman, 1969). Teos on rakkaustarina, kolmiodraama, joka sijoittuu 1800-luvun Englantiin. Teoksessa on kuitenkin muutama seikka, joka erottaa sen muista Austen-aikakauden tarinoista, vaikka siinä erään Austenin romaanin maisemissa seikkaillaankin. 

Kirjan kertoja sijoittuu tiukasti kirjoitusajankohtaan ja arvioi kohteitaan tästä myöhemmän aikakauden suomasta perspektiivistä. Kertoja kuvailee hahmojen ja nykyihmisen ajatusmaailmojen eroja ja arvioi niin hahmojensa ulkonäköä kuin tyyliä ja taide-esineitä 1960-luvun näkökulmasta. Kerrontaan sekoittuu anakronistisia aineksia, kun kertoja käyttää vertauksia, joissa esiintyvät mm. tietokoneet ja natsit. Yhden luvun aloittaa katkelma JFK:n kuolemaa käsittelevästä kirjasta. Kertoja valottaa myös laajemmin historiallista aikakautta viittaamalla etenkin nykyisyydestä katsottuna ajanjakson merkityksellisimpiin seikkoihin - Darwiniin, Marxiin, naisasialiikkeen syntyyn.

Kaikki tämä tekee kirjasta kirjallisuudentutkijan karkkipäivän ja ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa, samoin kuin Fowlesin ratkaisu kirjoittaa teokseensa useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Toisaalta nämä seikat etäännyttävät tehokkaasti lukijan hahmoista. Charles, Sarah ja Ernestina eivät nouse vereviksi ihmisiksi, vaan pysyvät kertojan paikoitellen jopa ylimielisen leikittelyn kohteina, pelkkinä aikakautensa edustumina.

K muuten edustaa hassua kasvissyöjäkissojen ryhmää.


sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

True Detective


Sarjaputken viimeiseksi palaseksi valikoitui True Detective (2014). Sarjaa on hehkuteltu siellä sun täällä ja sen on nähty nostaneen Matthew McConaugheyn näyttelijöiden ykköskastiin viime vuoden The Wolf of Wall Streetin ja Oscarin tuoneen Dallas Buyers Clubin ohella. McConaughey ja Woody Harrelson esittävät entistä poliisiparia tässä 8-osaisessa Louisianaan sijoittuvassa rikossarjassa. Sivuosassa nähdään Michelle Monaghan Harrelsonin hahmon vaimona, ja pienissä rooleissa vilahtaa HBO-sarjoille tyypilliseen tapaan tuttuja kasvoja muista kanavan sarjoista - tässä tapauksessa ainakin The Wiresta.

Sarjan aikarakenne on mielenkiintoinen, vaikka lopulta sen hyödyntäminen ja jopa motivoiminen jää melko pintapuoliseksi. Yli puolessa jaksoista tapahtumat keriytyvät auki poliisilaitoksella, jonne McConaughey esittämä Rust Cohle ja Harrelsonin esittämä Marty Hart on kutsuttu erikseen muistelemaan 1990-luvulla tapahtunutta rikosta, jota pari on tutkinut. Miehet muistelevat tapahtumia ja katsojalle paljastetaan takaumapätkissä seikkoja, jotka jäävät poliiseille kertomatta. Rikosjuttu on pompannut uudelleen esiin ja epäilyksiä on herännyt Cohlen toimien motiiveista. Noin kuudennessa jaksossa kuulustelut ovat ohi ja tapahtumia aletaan seurata yksinomaan nykyajasta. Välirikkoon ajautuneet Cohle ja Hart kohtaavat toisensa jälleen.

Tästä sarjassa oikeastaan onkin kyse. Cohlen ja Hartin välisestä suhteesta: sen nihkeästä alusta ja kehittymisestä vuosien saatossa. Lopulta sinänsä mielenkiintoinen saatanallinen rituaalimurhien sarjakin jää toissijaiseksi tälle miesten väliselle ystävyydelle. Se ja jo kovin kaukaiselta tuntuva 1990-luvun miljöö (mm. kirjoituskoneet poliisilaitoksella ja tietysti hakulaitteet ja halkopuhelimet) sekä sarjan onnellinen päätös tekevät True Detectivestä oikeastaan mukavan perinteisen raaoista väkivaltakuvauksistaan huolimatta.

Ensi vuonna on luvassa toinen kausi uusilla hahmoilla. Sitä siis odotellessa. Sillä välin K ehtii ottaa jälleen yhdet päikkärit.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Game of Thrones, neljäs kausi


Heti alkuun sanon, etten ole lukenut George R. R. Martinin kirjoja. En ole löytänyt itsestäni fantasian lukijaa. Taru sormusten herrasta jäi kymmenen vuotta sitten Kahden tornin puoliväliin. Potterit olen sentään lukenut läpi.

Game of Thronesin seuraaminen alkoi vuosi sitten puolivahingossa, kun ajateltiin katsoa vain ensimmäinen jakso nähdäksemme, mistä hehkutuksessa on kyse. Moniulotteisista henkilöhahmoista, juonitteluista, valtapelistä, verisestä väkivallasta ja paljaasta pinnasta - näemmä. Nämä seikat riittivät viemään mukanaan.

Neloskaudella nähtiin pitkälti tuttuja hahmoja - Lannisterin klaani, Starkin elossa olevat lapset, Daenerys Targaryen lohikäärmeineen ym. Uutena hahmona kuningas Joffreyn häihin saapui Dornen prinssi Oberyn, jonka kohtalo sieppasi etenkin Z:aa. Vaikka eipä sillä, etteikö sarjaa seuranneena olisi tottunut myös päähenkilöiden koruttomaan "poistamiseen" sarjasta vähän väliä. Tälläkin kaudella nähtiin jälleen pari tällaista tapausta. Lisäksi kauden teemaksi nousi jollain tapaa omien lupauksien tai arvojen pettäminen. Arya Stark jättää lupauksensa toteuttamatta, Daenerys joutuu vangitsemaan läheisiään, kun hän maailmalle näyttäytyy vapauttajana. Tyrion Lannister taas antaa periksi omille arvoilleen ja käyttäytyy kuin todellinen sukunsa edustaja. 

Kausi oli mielestäni toistaiseksi paras. Vaikka sarjan lukuisat päähenkilöt olivat yhä levittyneet ympäri maailmaa, tuntui heidän tarinansa nyt paremmin leikkaavan toisiaan toisin kuin edellisillä kausilla, joilla eri ryhmien hajautuminen tuntui paikoitellen kovin irralliselta. Huonona puolena on pidettävä sitä, että Dexterin tapaan suosikkihahmoni koki loppunsa tällä kaudella. Onneksi sarjassa ei pelätä tuoda uusia hahmoja mukaan kesken kaiken, joten toivoa on, että uusi suosikki vielä löytyy. Sillä välin tyydyn fanittamaan Tyrionia kaikkien muiden mukana.

Loppuun vielä tämän hetken suosikki-interwebz-meemini. Batman-fanina arvostan. Kuten useimmiten, meemi valjennee lähinnä leffasta ja sarjasta perillä oleville.


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Dexter, viimeinen kausi

Ah kesä, ihmisen paras aika tuijottaa telkkaria! No, sateinen kesäkuu sitä taisi ollakin, minkä vuoksi otimme Z:n kanssa katseluun Dexterin kahdeksannen ja viimeisen kauden. Sitten tarjoutui myös tilaisuus hyödyntää HBO Nordicia ilmaiseksi parin viikon ajan. Selvää oli, että illat kuluisivat vähintään Game of Thronesin neljännen kauden parissa. Z:n kaveri muistutti myös True Detective -sarjasta, joten otettiin sekin ohjelmistoon, kun Tyrionin seikkailut oli jo viidessä päivässä tsekattu. Tosin hidas tahtihan tuo oli verrattuna viime vuoteen, jolloin edeltävät kolme kautta tuli ahmaistua yhdeksässä päivässä.

Mutta asia kerrallaan.

Dexterin lopun alku käynnistyi jo edellisellä kaudella ja tuntuu, että Dexter Morganin pimeä puoli alkaa olla vähän turhan monen ihmisen tiedossa. Nytkin Miamiin ilmestyy psykopaatteja tutkiva neuropsykiatri Evelyn Vogel, joka on tietoinen Dexterin murhanhimosta ja hänen tappamistaan ohjaavista säännöistä. Vogelia kiusaamaan pölähtää aivon kappaleita tälle lähettelevä murhaaja, ja Dexter joutuu sekaantumaan asiaan. Samalla pitäisi paikkailla suhdetta siskoon ja ex-tyttöystävään, joka ilmaantuu myös takaisin Miamiin. Hurrikaanin lähestyessä kaupunkia Dexterin on tehtävä ratkaisevia päätöksiä elämässään.

Kuten jo totesin, edelliskausi oli pettymys, ja sen johdosta odotukset eivät olleet järin korkealla tämän kauden osalta. Ehkä juuri siitä johtuen etenkin alkupuoli kaudesta oli oikeastaan ihan mainiota katsottavaa. Loppupuolta kaudesta alkoi vaivata juuri se: loppu. Lopun lähestyminen, sarjan taputteleminen tyydyttävästi pakettiin, alkoi paistaa turhan selvästi läpi. Tarinan kaaren kannalta ehkä hyvä, mutta omasta mielestäni suurin vääryys oli ehdottomasti suosikkihahmoni kuolema. Sarjan päättäminen arvokkaasti on aina hankalaa, ja Dexterin kohdalla siinä on onnistuttu valitettavasti vain kohtalaisesti. Kaudet 1-4 jäävät selvästi sarjan parhaimmiksi.

Kesällä telkkarin katselu on viileämpää tuolin alta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Uusia alkuja


Jalkapallon lisäksi ollaan katsottu telkkarista viime aikoina sen verran synkeää kamaa, että päätin raahata Z:n katsomaan isolta kankaalta jotain hieman kevyempää. Uusia alkuja (Begin Again, 2013) tuli tähän saumaan oikein sopivasti. Irlantilaisen minihitin Once (2006) ohjaajan John Carneyn uusi leffa on höyhenen kevyt, muttei silti ällöttävä Hollywood-siirappi.

Jutun juonena on menestyksestä kihahtaneen laulajapoikaystävänsä jättämäksi tullut lauluntekijä Greta (Keira Knightley), jonka bongaa baarissa esiintymästä kulahtanut musiikkituottaja Dan (Mark Ruffalo). Parivaljakko päättää äänittää levyn nollabudjetilla New Yorkin kaduilla, katoilla ja puistoissa. Samalla pidetään hauskaa, paetaan poliisia ja fiilistellään musiikkia.

Paikoitellan leffassa on hieman tyhjäkäyntiä, mutta hyvät hahmot (jopa Mark Ruffalo, jonka pisteet ovat nousseet huomattavasti vuosien saatossa), oivallukset (Miten niin teipillä ja sukkahousuilla ei saa aikaiseksi studio-olosuhteita!?) ja tunnelma pitävät elokuvan hengissä ja perus-romcom-tason yläpuolella.

Eniten ilahdutti ja sai aikaan samaistumisen tunnetta leffassa esitetty ajatus siitä, että kuulokkeet korvilla arkipäiväisestäkin voi tulla ainutlaatuista. Päivästä toiseen toistuvasta työmatkastakin saa huomattavasti enemmän irti, kun matkaa säestää mahtava musiikki.

K:n työmatkat rajoittuvat siirtymiin päiväunipaikkojen välillä.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Koti

Toni Morrison: Koti
Kuuntelin Toni Morrisonin tuoreimman romaanin, Kodin (Home, 2012, suom. 2014) äänikirjana. Oikeastaan kyseessä on pikemmin pienoisromaani, sillä se oli vain neljän levyn mittainen. Lukijana oli mukavan luonteva Erja Manto. Samoin kuin äsken katsomani leffa, Kaukana taivaasta, Koti sijoittuu ajallisesti 1950-luvun Amerikkaan, jossa mustat ovat saaneet jo sotia valkoisten rinnalla, mutta jossa heillä muuten on yhä toisen luokan kansalaisten asema.

Frank Money on palannut Amerikkaan Korean sodasta (1950-53) ainoana selvinneenä kotikylänsä pojista. Kotikylästä päästäkseen Frank on aikoinaan sotaan myös lähtenyt. Nyt Frankia kiusaavat sodan tapahtumat ja ihmisyyden pimeä puoli, jonka hän on itsestään löytänyt. Kun Frank saa tiedon myös maailmalle lähteneen sisarensa, Ycidran, hengenvaarasta, alkaa pitkä matka siskon luo ja lopulta takaisin kotikylään Georgiassa, jossa siskon henki voidaan vielä pelastaa. Kumpikin sisarus huomaa näkevänsä kotikylänsä uusin silmin koettuaan maailman sen ulkopuolella.

Niin hienovaraisesti kuin Morrison asian esittääkin - hän ei puhu ihonväristä tai rotusorrosta - on selvää, että kotikylän ulkopuolinen maailma on kaikkea muuta kuin turvallinen ja tasa-arvoinen. Sisarusten välinen rakkaus ja välttämätön paluu kotiin osoittautuvat lopulta kummankin pelastukseksi. Sisarusten lisäksi ääneen pääsevät heidän tympeä isoäitipuolensa ja Frankin entinen tyttöystävä. Hekin ovat Frankin ja Ycidran tapaan vereviä, kokonaisia hahmoja toiveineen ja heikkouksineen. Tällaisten hahmojen luomisessa Morrison on vertaansa vailla.
 
K:kin on aika lailla vertaansa vailla.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kaukana taivaasta


Olen nähnyt Todd Haynesin ohjaaman ja käsikirjoittaman Kaukana taivaasta (Far from Heaven, 2002) -leffan ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten, mutta kirjasto tarjosi nyt mahdollisuuden katsoa elokuvan uudestaan. Elokuva sijoittuu 1950-luvun Amerikkaan, jossa sukupuoli- ja roturoolit ovat vielä hyvin vahvasti säädeltyjä. Pitkälle on tultu noista päivistä, vaikka tekemistä vielä varmasti riittääkin.

Pääosassa elokuvassa on Cathy Whitaker -niminen seurapiirirouva (aina taitava Julianne Moore), jonka elämä päällisin puolin vaikuttaa täydelliseltä. Mies (Dennis Quaid) vain joutuu painamaan kovasti töitä kaupungissa ilta illan jälkeen. Rouvalle selviää kuitenkin, että puoliso onkin tapaillut miehiä elokuvateatterien hämärissä auloissa, hämyisissä baareissa ja lopulta omassa toimistossaan. Samoihin aikoihin Cathy ystävystyy edesmenneen puutarhurinsa pojan - mustan miehen - kanssa. Mies tuntuu ymmärtävän taiteesta kiinnostunutta, empaattista naista paremmin kuin muut lähipiirissä. Kopeat kielet molemmin puolin rotujakoa alkavat kuitenkin pian kalkattaa parin ystävyydestä, ja sivullisetkin saavat osansa yhteiskunnan peittelemättömästä suvaitsemattomuudesta.

Leffa ei tosiaan ole mikään hyvän mielen hömppä, vaan hyvinkin viiltävä katsaus yksittäiseen perheeseen ja siihen, miten yhteiskunta ja sen normeina pitämät soveliaisuussäännöt ja tavat estävät perheenjäseniä olemasta onnellisia. Vain se, joka onnistuu onnensa salaamaan, saa sen pitää.
Tyylikkäästi lavastettu ja puvustettu leffa kestää ehdottomasti useammankin katselukerran.

K ei salaa valtavaa saalistaan.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tämän vuoden teemana tuntuu olevan allekirjoittaneen syntymävuonna syntyneet kirjailijat. Luettuna on jo Téa Obrehtin Tiikerin vaimo ja Eleanor Cattonin The Luminaries. Nyt tartuin täydelliseksi kesälukemiseksi tituleerattuun sveitsiläisen Joël Dickerin 800-sivuiseen järkäleeseen Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2014, La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012). Kirjan lukeneena ymmärrän tuon lomalukemistomaininnan. Teoksen juoni imaisee mukaansa ja teksti on nopealukuista, ja ennen kuin huomaakaan, on tullut luettua yhdessä iltapäiväsä parisataa sivua.

Täysin myyty en kuitenkaan ollut. Teoksesta tuli paikoitellen mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1993, The Secret History, 1992), mutta valitettavasti omalla kohdallani tämä ei tarkoita kehua, sillä en syystä tai toisesta aikoinaan lämmennyt kyseiselle nykyklassikolle lainkaan. Kirjoja yhdistää paitsi Uuteen-Englantiin sijoittuvat tapahtumat, myös hahmot, jotka ovat jotenkin vastenmielisiä tai ainakin minut kylmäksi jättäviä. Lukijana en tunteiden tasolla sitoutunut hahmoihin ja siten kiinnostunut heidän kohtaloistaan, kuten yleensä kai olisi toivottavaa.

Harry Quebertin päähenkilö on menestyskirjailija Marcus Goldman, omahyväisen oloinen miekkonen, jolle selviää, että hänen oppi-isällään, nimihenkilö Quebertillä on ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2008 tytön ruumis löytyy haudattuna Quebertin pihaan ja Goldman alkaa tutkia tapausta puhdistaakseen Quebertin maineen. Tässä Dickerin vahvuus juonenpunojana tuleekin ilmi. Lukija pääsee Goldmanin siivellä selvittämään tapahtumien kulkua ja epäilyjä, joita ohjataan taitavasti suuntaan ja toiseen. Matkan varrelle jätetään sinne tänne avoimia juonenpätkiä, jotka nousevat uudelleen esiin, kun luullaan jo kaiken ratkenneen. En tosiaan arvannut loppuratkaisua ainakaan kaikilta osiltaan, siitä pisteet ehdottomasti Dickerille.

Jos K ryhtyisi kirjailijaksi, tässä olisi hänen kansiliepeeseen tuleva kirjailijakuvansa. Pohdiskekevaa proosaa, selvästi.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Maleficent - Pahatar


 Kävin vaihteeksi leffateatterissa, koska on tullut luettua niin paljon kirjoja viime aikoina. Eikun.

No joka tapauksessa, vuorossa oli Disneyn uusi näkemys prinsessa Ruususen sadusta, tällä kertaa pahiksena tunnetun Pahatar-haltian näkökulmasta. Ajatuksen tasolla diggaan tällaisia uudelleenkirjoituksia ja uusia näkökulmia, etenkin historiallisten aiheiden kohdalla. Historia kun tuppaa yleensä olemaan voittajien näkökulmasta kerrottua. Fiktion puolella tällaiset revisionistiset versiot ovat olleet viime aikoina suosittuja – onhan jo saduistakin nähty mm. Olipa kerran -tv-sarja, pari Lumikki-leffaversiota, puhumattakaan Shrekin tai Tapaus Punahilkan kaltaisista koko satugenreä uudistavista animaatioista. Myös kirjallisuudessa samojen tarinoiden pyörittelyä näkee tuon tuostakin. Lukemani Jane Austen –kirjan myötä ensimmäisenä mieleen tulevat lukuisat Austenin tarinoiden variaatiot, joista tuoreimpana esimerkkinä suomeksi alkuvuodesta ilmestynyt Jo Bakerin Longbournin talossa (Longbourn, 2013), palvelijoiden näkökulmasta kuvattu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.


Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä versioita on kuitenkin vaivannut mielestäni tietty halpahintaisuus. Ratsastetaan jo olemassa olevalla klassikkotarinalla ja ympätään mukaan nykyaikaista lukijaa tai katsojaa miellyttäviä moderneja elementtejä. Tämän vuoksi Maleficent – Pahatar –elokuva (2014) oli oikeastaan varsin virkistävää katseltavaa, sillä uudistavasta otteestaan huolimatta tarinassa oli säilytetty tietty saduille ominainen vanhanaikaisuus. Pahattaren hahmossa oli myös tyylikkäästi säilytetty vuoden 1959 Disney-animaation hahmon ikonisia piirteitä. Rooli sopi Angelina Jolielle kuin sarvet päähän. Jolie on tehnyt paikoin melko mitäänsanomattomia rooleja, mutta tässä hän sai tykittää laajalla skaalalla. Pisteet on annettava myös tyylikkään synkistelevälle Sam Rileylle Diaval-korpin roolista.

Leffan jujuna on siis näkökulman vaihto. Voitaisiin ajatella, että tutumpi versio on ikään kuin hyvien haltiakummien näkökulmasta kerrottu, kun taas nyt katsotaan asioita Pahattaren vinkkelistä. Samalla Aurora-prinsessan kummit paljastuvat melkoisiksi tyhjäpäisiksi kukkahattutädeiksi. Pahatar on syntyjään Moorsin taianomaisen valtakunnan siivekäs suojelija. Hän tutustuu nuoreen Stefaniin ja kuvittelee rakastuvansa tähän. Vallanhimoinen Stefan on kuitenkin kruunun perässä ja pettää Pahattaren leikkaamalla tämän siivet.

Mainitsemani vanhanaikaisuus toi osaltaan ilmi joitain alkuperäisen sadun juonen heikkouksia. Kostoa himoitseva Pahatar saapuu kuninkaaksi nousseen Stefanin tyttären kastejuhlaan, ja sen sijaan, että aiheuttaisi saman tien jotakin lapselle tai tämän perheelle, keksii hän melkoisen tuulesta temmatulta vaikuttavan idean myrkyllisestä rukista ja 16-vuotispäivästä. Prinsessan pelastava tosirakkauden suudelma on tosin näppärästi sidottu tähän uuteen tulkintaan, ja paljastamatta sen enempää sitä on samalla hyödynnetty laajentamaan sadun pölyttynyttä rakkauskäsitystä.

K taas on viime aikoina laajentanut pölyttynyttä reviiriään pihan puolelle.