sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Mustat sydämet


Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Olen todella huono lukemaan dekkareita. Olen kyllä lukenut Christieni ja Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Patricia Highsmith ja jopa Austerin New York -trilogia ovat käyneet yöpöydälläni. Entisen työnkuvani puolesta osaan nimetä pari tusinaa niin kotimaista kuin skandinaavista dekkaristia, mutta uskomatonta kyllä, ennen tätä en ole yhtäkään heidän teostaan lukenut.

Tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen uusin dekkari Mustat sydämet (2014) päätyi lukulistalle täysin ulkokirjallisista syistä. Teos on Jokisen komisario Koskinen -sarjan 19. osa ja se näkyykin kirjassa useina viittauksina aiempiin tapahtumiin ja kehityskaariin. Se ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti lähestyttävää, vaan sympaattisen Koskisen seikkailuihin solahtaa helposti mukaan.

Sakari Koskinen on kolmen poliisikollegansa kanssa saapunut Sydneyhyn juoksemaan maratonin, mutta tempautuu selvittämään kaupungissa kadonneen suomalaistytön tapausta. Vyyhtiin liittyy australiansuomalaisten kiinteästi yhtä pitävä ystäväjoukkio ja tähän joukkioon kuulunut, hämärissä olosuhteissa kuollut kadonneen tytön setä. Nykyteknologian avulla juttua selvitellään Tampereen päässä olevan ylikonstaapeli Ulla Lundelinin avulla, ja viritelläänpä jopa jonkinmoista romanttista värinääkin näiden pitkäaikaisten kollegoiden välille. Kuten kaiketi asiaan kuuluu, tapaus saadaan ratkottua, mutta koukkuna Jokinen jättää paitsi päähenkilöiden ihmissuhdesolmut, myös Lundelinin tyttären katoamisen selvittämättä seuraavaa osaa silmällä pitäen.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti Australian ja australiansuomalaisten kuvaus. Jokinen on itsekin asunut maassa 1970-luvulla, joten oletan, että mies tietää mistä puhuu. Australiansuomalaisten puhe vilisee englannista lainattuja termejä. Rakennustyömiehistä on tullut fingelskassa leipureita ja kuorma-autokuskeista rakkikuskeja. Joosta on tullut jee. Valtavan kokoisessa maassa etäisyyksiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Päivämatkaksi Koskiselle mainostettu autokyyti Sydneystä Lightning Ridgen opaalikaivoskaupunkiin paljastuu 800 kilometrin erämaa-ajoksi.

Jokinen kirjoittaa hyvää, selkeää kieltä, ja sain itseni kiinni jopa pohtimasta jonkin toisen Koskis-dekkarin lukemista. Well played, mr. Jokinen.

Komisario K:n tutkimukset veivät tällä kertaa itähelsinkiläiselle takapihalle.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Taisteluni 4

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4
Iih, Knasun uusin on täällä! Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan neljäs osa saatiin viimein suomeksi ja älysin jopa laittaa itseni kirjaston varausjonoon hyvissä ajoin. Knausgård jatkaa oman elämänsä läpikäymistä tavalla, joka on yhtä aikaa arkinen mutta täynnä valloittavan tarkkoja havaintoja niin itsestään kuin ympäröivästä maailmastaan.

Nelososa jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin kolmonen jäi eli Knausgårdin nuoruusvuosista. Rakenteeltaan kirja muistuttaa yksinkertaistettua mallia kakkososasta: ensin ollaan lukion jälkeisessä ajassa Pohjois-Norjassa, josta palataan taaksepäin Knausgårdin lukiovuosiin ja sen jälkeen takaisin pohjoiseen, jossa Karl Ove toimii lukuvuoden 1987-88 peruskoulun opettajana.

Osan kantavana teemana on poikuudesta eroon pääseminen. Armottomalla rehellisyydellä Knausgård kuvaa nöyryytyksiä, joita 16-19-vuotiaana kokee alapään toimiessa yläpäätä nopeammin. Ja mistään tällaisestahan ei tuon ikäisenä voi tytölle puhua. Kuningas Alkoholi helpottaa kuitenkin usein kanssakäymistä uusien tyttöjen kanssa.

Kirjan provosoivimpana seikkana voisi pitää Knausgårdin kuvausta ihastumisestaan seitsemäsluokkalaiseen oppilaaseensa. Mikään Lolitan norjalaisversio ei tässä kuitenkaan ole kyseessä, sillä ihastus pysyy vain Karl Oven ajatuksissa. Loppujen lopuksi varhain kehittyneen 13-vuotiaan ja poikuudestaan pääsemättömän 19-vuotiaan ero ei taida edes olla kovin hurja.

Neljäs osa käsittelee myös nuoren Karl Oven suhdetta alkoholiin. Suhtautuminen on vähintäänkin ristiriitainen: hän seuraa jopa huolissaan isänsä lisääntyvää alkoholin käyttöä nyt kun vanhemmat ovat eronneet ja isä mennyt uusiin naimisiin. Kuitenkin samalla Karl Ove itse ryyppää kaksin käsin ja monen päivän putkissa, vaikka juomisen aiheuttamat muistikatkokset huolestuttavatkin. Hän äityy suorastaan runolliseksi kuvatessaan alkoholin vaikutusta:
Miksi kaikki eivät juoneet? Alkoholi tekee kaikesta suurta, se on tuuli joka puhaltaa tietoisuuden läpi, se on aaltoja jotka lyövät ja metsiä jotka huojuvat, ja sen lähettämä valo kultaa kaiken mitä ihminen näkee, jopa rumimpaan ja vastenmielisimpään ihmiseen tulee sen avulla jotakin kaunista, tuntuu kuin kaikki vastaväitteet ja kaikki arvostelu pyyhkiytyisivät pois yhdellä ainoalla valtavalla kädenliikkeellä, se on anteliaisuuden huippu, tässä on kaikki kaunista, siis kaikki. (s. 469)
 Paljastamatta liikoja, neljännellä kirjalla on ehdottomasti paras, onnellisin ja räävittömin loppu toistaiseksi ilmestyneistä osista. Ja nytkö muka pitäisi jaksaa vartoa vuosi seuraavaa osaa?

K vetoaa suomentaja Katriina Huttusta kiirehtimään!