Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

No niin. Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän teos eli kirjakaupassa kyseisen päivän kunniaksi ostosten kylkiäisenä jaettu teos on nyt lukaistu. Tällä kertaa kirjailijana oli Anna-Leena Härkönen, jonka teos Takana puhumisen taito (2014) koostuu lyhyistä, pakinatyylisistä jutuista.

Olen lukenut Härköseltä aiemminkin vuosia sitten jonkin samantyyppisen tekstikokoelman, jonka muistelen olleen hyvinkin hupaisa. Tällä kertaa tuntui kuitenkin, että suurin osa jutuista ei oikein osunut maaliinsa. Suurin syy lienee, etten ole kohderyhmää. Härkönen kirjoittaa vaihdevuosi-ikäisen naisen näkökulmasta. Arkeen kuuluvat estrogeenigeelit, karaokeillat kapakassa ja teini-ikäinen poika. Loma tarkoittaa ranta- ja shoppailulomaa Kreikassa. Hujahtaa niin kauas omasta elämäntilanteesta, että samaistumispisteitä ei oikein tahdo löytyä.

Toki mukana on yleismaallisempiakin juttuja, jotka aiheuttavat muutaman hihityksen, mutta pieni terästäminen olisi usein niissäkin ollut paikallaan. Oma suosikkini on teoksen loppupään nimistä kertova juttu.

K:n suosikki on kananrinta-subi.

Mangopuun alla & Tumman veden päällä

Seija Vilén: Mangopuun alla

Sattumalta tuli kuunneltua peräkkäin kaksi suomalaista vuonna 2010 julkaistua omaelämäkerrallista esikoisteosta. Ensimmäinen niistä oli Seija Vilénin Mangopuun alla. 

Teos kuvaa päähenkilön liittymistä Krishna-liikkeeseen, elämää ja perheen perustamista sen piirissä. Vietettyään puolet elämästään uskonnon parissa eläen niin Intiassa ja Tanskassa kuin Kanadassakin päähenkilö saa tarpeekseen pahoinpitelevästä miehestään ja jättää sekä tämän että Krishna-liikkeen ja asettuu lapsineen takaisin Suomeen. Päähenkilö alkaa opiskella ammattiin elättääkseen perheensä ja hiljalleen myös huomaa rakastuvansa naiseen. Kirja on kauniin runollisesti kerrottu ja Vilén kuvaa hienosti uskon löytämistä ja sen tarjoamaa suojaa ja lopulta tuon suojan käymistä turhaksi ja jopa ahdistavaksi. Tosipohjainen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja se valaisee kiinnostavasti ja harvinaisesti Krishna-liikettä sisältäpäin.

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Toinen teos oli Peter Franzenin Tumman veden päällä. Sekin käsittelee perheväkivaltaa kuten Vilénin teos, mutta molemmissa teoksissa onneksi kertojan elämäniloinen asenne tekee teoksista huomattavasti vähemmän ahdistavia kuin ne aiheidensa puolesta voisivat olla.

Franzenin teos kertoo koulun aloittavasta Petestä, jonka oikea isä asuu Helsingissä, mutta loppuperhe eli äiti, pikkusisko ja poliisina työskentelevä kasvatti-isä pohjoisessa. Kasvatti-isä on humalassa väkivaltainen ja mustasukkainen, mutta pieneltä pojalta menee tovi huomata tämä puoli lapsilleen pääsääntöisesti mukavana näyttäytyvästä miehestä. Elämään mahtuu kuitenkin muutakin: herätysjuhlia, potkuautoja, Israelin matkaa, tarinankertoja-isoisää ja tietysti koulun ihanaa Saara-tyttöä.

Pidin kovasti Franzenin tavasta pidättäytyä lapsen näkökulmassa. Se tekee arkisistakin mutta Petelle uusista tapahtumista jännittävän tuntuisia ja toisaalta jättää paljon tulkintavastuuta lukijalle esimerkiksi perheväkivaltakotauksissa. Pidin myös dialogin murremuotoisuudesta, joka ennen kaikkea tässä Franzenin itsensä lukemassa äänikirjaversiossa pääsi loistavasti oikeuksiinsa.

K pääsee oikeuksiinsa sylissä.

Vieraskynässä Z: Captain Phillips

Z sai inspiraation katsoa tämän vuoden Oscar-ehdokasleffan Captain Phillipsin. Leffa on jo toinen peräkkäinen, jonka nimessä esiintyy sana kapteeni. Sattumaako?
Seuraavaksi listalla lienee Sky Captain and the World of Tomorrow (2004), Kapteeni Alatriste (2006), lapsuuden suosikkini Kapteeni Koukku (1991) tai ehkä Nicholas Cage -nyyhky Kapteeni Corellin Mandoliini (2001).

Lentävän spagettihirviön uskonnossa sanotaan, että ilmaston lämpeneminen johtuu merirosvojen vähentymisestä. Asiasta on todisteena kuvaaja, jossa ilmaston lämpötila todellakin korreloi käänteisesti merirosvojen lukumäärän kanssa: kaksisataa vuotta sitten ilmasto oli nykyistä viileämpi, mutta merirosvoja oli enemmän. Spagettihirviöuskonto esiteltiin vuonna 2005, sattumalta samana vuonna jolloin Kansainvälinen merenkulkujärjestö alkoi huolestua vakavasti Afrikan sarven merirosvouksesta. Alueen merirosvouksen huippuvuosi oli 2008, mutta ilmasto ei tiettävästi viilentynyt.

Captain Phillips (2013) on tositapahtumiin pohjautuva elokuva Maersk Alabama -rahtialuksen kaappauksesta Somalian edustalla vuonna 2009. Elokuva on tehty isolla rahalla ja Tom Hanksin pääosasuoritusta kapteeni Richard Phillipsinä on kehuttu, mutta ehdokkuuksista huolimatta raina ei voittanut Oscareita eikä Golden Globeja.

Leffa keskittyy varsin tiukasti toimintaan. Phillipsin vaimo nähdään alussa lyhyesti kun tämä saattaa Phillipsin lentokentälle, sen jälkeen hänet mainitaan vain pari kertaa ohimennen. Somalimerirosvojen tukikohdassa rosvopäälliköt painostavat kylän asukkaat merelle jahtaamaan laivoja lunnasrahojen toivossa, eikä heistäkään sen enempää. Phillipsin miehistön taustoja emme myöskään saa tietää, mutta heidät unohdetaankin nopeasti, kun leffa kilpistyy suljetussa pelastusveneessä tapahtuvaksi panttivankidraamaksi. Ongelmanratkaisijaksi paikalle kutsuttu SEAL-erikoisjoukko vasta jääkin nimettömäksi ja kasvottomaksi, mutta ainakin öisistä laskuvarjohypyistä on saatu näyttävää kuvamateriaalia. Toiminnan lisäksi tietysti alleviivataan Phillipsin neuvokkuutta tämän suojellessa miehistöään.

Somalimerirosvoja käsitteleviä uutisia lukeneille elokuva ei tuo aiheeseen mitään uutta näkökulmaa. Kaikki uutisista tutut tiedot ovat mukana: merirosvot ovat alle parikymppisiä, köyhiä, khatia pureskelevia kalastajia, jotka ajattelevat puolustavansa Somalian rannikkoa ryöstökalastusta vastaan. Rahat valuvat johtoportaalle, merirosvoilla ei välttämättä ole varaa edes kenkiin.

Muuten tapahtumat etenivät painostavan musiikin saattelemina kohti vääjäämätöntä, arvattavaa loppuaan. Elokuva ei mielestäni onnistunut kovin hyvin välittämään tietoa tai tuntemusta siitä, kauanko Phillipsiä pidettiin vankina veneessä (noin neljä vuorokautta). Etäisyydet merellä ovat kuitenkin valtavia, ja esimerkiksi apuun kutsuttu lähin sota-alus, hävittäjä USS Bainbridge, oli tilanteen alkaessa 820 merimailin (1519 km) päässä – kunnes se yhtäkkiä puhalsikin sumutorveaan pelastusveneen vieressä. Tämä tuntui erikoiselta, mutta jälkikäteen oli helppo tarkistaa, että kyseinen alus pystyy tosiaan kulkemaan tuon matkan alle vuorokaudessa.

Yli kahden tunnin mitastaan huolimatta elokuva piti otteessaan kohtuullisesti, ja merirosvojen kapteenia näytellyt Barkhad Abdi kyllä teki kieltämättä ihan hyvää työtä, mistä hänet palkittiinkin sivuosa-BAFTAlla. Paikoin merirosvoista tulivat jopa mieleen timanttisen The Wire (Langalla) -sarjan gansterit.

Jos spagettihirviöuskonnon teeseistä se merirosvousta koskeva siis kokikin lähimenneisyydessä kolauksen, suomalaiset spagettihirviön seuraajat eli pastafarit voivat kuitenkin lohduttautua edes sillä, että Suomi on spagettihirviön luvattu maa.

   -Z

Laivakissa K ja hänen uskonnollinen päähineensä, pastasiivilä.

Emma

Jane Austen aikalaisemme -kirjan innoittamana hain kirjastosta katseltavaksi vuoden 1996 elokuvaversion Austenin Emma-romaanista. Emman roolissa on nuori Gwyneth Paltrow ja lipevää Frank Churchilliä esittää järisyttävässä puudelitukassaan Ewan McGregor. Harrietina taas nähdään Toni Colette. Paljon siis tuttuja nimiä, jotka ovat Emmassa vasta uriensa alkupuolella. Paltrow'lla on takanaan jo kuolemansyntitrilleri Seitsemän (Se7en, 1995), mutta edessä vielä Oscarin tuonut rooli Rakastuneessa Shakespearessa (Shakespeare in Love, 1998). McGregor on samana vuonna tähdittänyt kulttimaineeseen noussutta Trainspottingia (1996) ja Colettella on takanaan päärooli pikkuhitissä Tahdon naimisiin (Muriel's Wedding, 1994).

Emma Woodhouse on nuori nainen, joka on päättänyt toimia amorina toisille saatettuaan kotiopettajattarensa onnellisesti naimisiin. Tästäpä alkaakin vyyhti, jossa Emma uskottelee milloin kenenkin olevan rakastunut milloin kehenkin. Emman arvailut tosin menevät pääsääntöisesti pieleen, ja lopulta hän huomaa omankin sydämensä tulleen houkutelluksi mukaan leikkiin. Austenmaisesti lopussa sankaritar on kehittynyt ihmisenä ja saa onnellisen loppunsa. Elokuvaan on mainiosti mahdutettu tarinan pääpiirteet, etenkin Emman ja Harrietin ystävyys ja rakkauskuvioiden siihen aiheuttamat mutkat. Sen sijaan Frank Churchillin ja Jane Fairfaxin salakihlaus ohitetaan melko nopeasti.

Paltrow on mainio Emmana, joka elokuvan alussa on suoraan sanottuna ylenkatseinen biaatch, mutta josta kehittyy empaattinen ystävä ja vaimo turhankin täydelliselle Mr. Knightleylle. Leffa on kaiken kaikkiaan hyvä, perinteinen versio Austen-romaanista, joka ei sen kummemmin yritä kaivaa teoksesta mitään uusia puolia tai tulkintoja esille.

K jännää, miten Emman käy.

Vieraskynässä Z: Captain America: The Return of the First Avenger

Haa, värväsin Z:n raapustamaan ilmeisen vakuuttavasta leffaillastaan!

Kävin kavereiden kanssa katsomassa Captain America: The Winter Soldier -elokuvan, joka oli "suomennettu" hienosti nimelle Captain America: The Return of the First Avenger. Tämä paluuaspekti jäi minulle hämäräksi, kun en ollut alkuperäistä Captain America -leffaa nähnyt, mutta ei se juuri tuntunut haittaavan: rytinä on rytinää ja samalla tavalla ne autot räjähtelevät, jatko-osa tai ei. Myöskään Marvelin sarjakuvia en ole lukenut, mutta Amerikan Kapteeni oli kuitenkin entuudestaan tuttu The Avengers -elokuvasta, joka oli ihan viihdyttävä Hulkeineen ja Iron Maneineen (vaikka E kirosikin kyseisen leffan yhden tähden kategoriaan ennen nukahtamistaan, kun joskus katsoimme sen). Tässä uudessa leffassa vihreä hirviö ja rautamies jäivät kuitenkin molemmat vain maininnan asteelle, mikä on tietysti valitettavaa.

Kapteeni Amerikka, siviilinimeltään Steve Rogers (näyttelijänä Chris Evans), on siis toisessa maailmansodassa taistellut supersotilas, joka syväjäädytettiin ja herätettiin sitten nykyaikana takaisin henkiin, kun tilanne sitä vaati. Herra Amerikka tunnetaan tuhoutumattomasta kilvestään joka kestää aivan mitä tahansa. Elokuvassa Rogersin työnantaja, vakoojajärjestö S.H.I.E.L.D., osoittautuukin pahaksi ja kääntyy Rogersia vastaan. Apunaan Kapteenilla on Scarlett Johanssonin esittämä ex-KGB-tappaja Black Widow, siviilinimeltään Natasha Romanoff. Lisäksi joukkoon saadaan elokuvassa entinen erikoisjoukkojen sotilas Sam Wilson (Anthony Mackie), supersankarinimeltään Falcon. Falconin tehtäväksi jää lennellä karkuun ilmatorjuntatulta ja hypätä lasin läpi kerrostalosta.

Tekstin loppuosa sisältää juonipaljastuksia.

Jane Austen aikalaisemme

Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme

Yleisestä kiinnostuksesta ja henkilökohtaisistakin syistä päädyin lukemaan Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professorin Heta Pyrhösen kirjoittaman teoksen Jane Austenista (2014). Kauniskantinen kirja on mukavan helppolukuinen ja lähestyttävä - kuin kevytkirjallisuustiedettä - sillä turha jargon ja lähdeviitteet on siistitty pois tieltä. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia Austenin teoksiin ja niistä sittemmin tehtyihin tv- ja elokuvasovituksiin sekä kirjallisiin jatko-osiin tai muunnelmiin. Lukemistani ei oikeastaan haitannut edes se, että pari Austenin romaaneista on vielä lukematta. Päinvastoin, heräsi kiinnostus lukea nekin vielä jonakin päivänä.

Pyrhönen erittelee syitä, jotka ovat säilyttäneet Austenin suosion tähän päivään. Taidokas ja hienovarainen ironian käyttö ja ehkä osin sen myötä syntyvä illuusio siitä, että Austen puhuttelee lukijaansa henkilökohtaisesti, on yksi syy. Hahmojen ja tapahtumapaikkojen niukka kuvaus taas sallii lukijalle vapauden kuvitella fiktion maailman haluamansa laiseksi. Kenties tämä piirre on innostanut myös moniin audiovisuaalisiin tulkintoihin. Jotkin tulkinnat saattavat vaikuttaa jo jopa alkuperäisteosten lukemiseen, kuten BBC:n kuusiosainen sarja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joka teki Colin Firthistä monelle ainoan ja oikean herra Darcyn.

Pyrhönen tuo esiin, kuinka alkuperäisteosten uudelleentulkintoihin vaikuttaa aina niiden tekoajankohta ja kulttuuri. Tulkinnoissa historiaa ei usein pyritäkään esittämään autenttisena, vaan 1700-1800-luvun taitteen Englanti rakentuu niissä kulttuuriperinteen muovaaman motiivivaraston tarjoamista sekalaisista aineksista. Austenin teoksista poiketen tunteiden näytteillepano on nykyaikaiseen tapaan niissä keskeisellä sijalla, jolloin yhteisön sosiaaliset säännöt näyttäytyvät usein kahlitsevina. Esimerkiksi monissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa hyödyntävissä teoksissa rakkaus on nostettu kahden yksilön väliseksi asiaksi, kun Austenilla avioliitto ja yksityiset tunteet ja ratkaisut kytkeytyvät osaksi yhteisöelämää ja sitä ohjaavia periaatteita. Itsetutkiskelu yhteisön kontekstissa on keskeistä Austenin sankareille, kuten Emmalle, joka havahtuu virheidensä näkemmiseen yritettyään parittaa milloin ketäkin yhteisönsä jäsentä keskenään.

Emma-romaanista Pyrhönen nostaa esiin myös sen mielenkiintoisen luonteen uudelleenlukemista vaativana teoksena. Austenin usein hyödyntämä kertojan ja hahmon yhteenkietoutunut esitystapa eli vapaa epäsuora puhe huijaa lukijaa ensilukemalla tulkitsemaan tapahtumia Emman mielikuvituksen värittämästä näkökulmasta, ja vasta uudelleenlukemalla, tietäessään asioiden todellisen laidan lukija voi erottaa Emman ja kertojan katsantokannat toisistaan. 

Myös muista teoksista Pyrhönen noustaa esiin Austenin kirjoitajantaitoja korostavia piirteitä. Kasvattitytön tarinassa hänen kertojansa esimerkiksi onnistuu osoittamaan ymmärrystä ja myötätuntoa myös sivuhenkilöitä kohtaan ja esittämään heidät kokonaisina hahmoina. Osassa hahmoista näkyy lisäksi uuden romantiikan ajan ihmiskuvan vaikutus. Myös Viisastelevassa sydämessä Austen huomioi muuttuvan yhteiskunnan, kun irrottaa sankarinsa hiljalleen rappeutuvasta maaseudun aristokratiasta ja liittää tämän toiminnallaan maata rakentavaan ja puolustavaan laivastoon. Kirjallisuuskentän ja romaanilajin tuntemuksensa Austen osoittaa teoksessaan Neito vanhassa linnassa, jossa hän sulattaa yhteen erilaisia kirjallisia aineksia ja lempeästi parodioi 1790-luvun suosikkigenreä, goottilaista romaania.

Pyrhösen katsaus Jane Austeniin on hyvä johdatus Austenin romaanien pariin joko uudestaan tai ensimmäistä kertaa. Alkuperäisteoksissa lienee viisainta pysytellä tästedeskin Pyrhösen esittelemien lukuisien kohtuullisen kamalalta kuulostavien kirjallisten jatko-osien, spin-offien ja zombiversioiden sijasta. Vai mitä, K?

Inside Llewyn Davis

Tutustuin Coenin veljesten leffoihin aikoinaan Fargon (1996) myötä, ja sen jälkeen on tullut nähtyä lähes kaikki veljesten enemmän tai vähemmän mustan ja makaaberin huumorin värittämistä leffoista. Ehdoton suosikki on ollut Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000), joka mukailee Homeroksen Odysseian tarinaa 1930-luvun Yhdysvaltain eteläosissa.

Ethan ja Joel Coenien uusimmassa leffassa Inside Llewyn Davis (2013) on jälleen hauskasti viittaus Odysseiaan - tällä kertaa karkumatkalle lähtevän Odysseus-kissan muodossa. Leffassa on myös toinen yhtymäkohta Voi veljet -pätkään. Kummassakin elokuvassa tietyllä musiikkilajilla on keskeinen sija. Voi veljissä vankikarkuriporukka levyttää hitiksi nousevan bluegrass-biisin, Inside Llewyn Davisisissä eponyyminen päähenkilö taas yrittää menestyä ja saada mainetta vuoden 1961 New Yorkissa esittämällään folk-musiikilla. Jonkin sortin hitti tässäkin leffassa saadaan aikaiseksi. Llewyn tosin on hieman liian aikaisin liikkeellä, sillä vasta paria vuotta myöhemmin folk nousee suosioon mm. Dave Van Ronkin ja Bob Dylanin avulla. Leffan lopussa joku kovin Dylanin oloinen hahmo astuukin lavalle Llewynin päätettyä oman, mahdollisesti viimeiseksi jäävän esityksensä. Leffan nimi taas on matkittu Van Ronkin levyn nimestä.

Inside Llewyn Davis on melankolisempi ja huumoriltaan hienovaraisempi kuin Voi veljet. Llewynin mieltä painavat niin itsemurhan tehnyt laulupari kuin heikko menestys ja sen aiheuttamat rahahuolet sekä raskaaksi saatettu kaverin tyttöystävä. Leffassa ei ole myöskään selvää juonen kaarta, vaan tapahtumat vain seuraavat toisiaan, eivätkä rakennu ennakoitavalla tavalla kohti kaiken ratkaisevaa loppuhuipennusta. Tämä on sinänsä tyypillistäkin Coeneille, mutta toimii tässä leffassa kummastuksen aiheuttamisen sijasta realismia tuovana piirteenä, mistä huomasin pitäväni. Coenien leffoille poikkeuksellisesti tässä leffassa ei myöskään kuole kukaan. Realismia omalla tavallaan kai sekin. Hyvä ja mielenkiintoinen lisäys tämä on joka tapauksessa Coenien tuotantoon.

Veljesten leffoille tyypillisesti mukana on jälleen joukko kirjavia sivuhenkilöitä, joista huumepöllyisen jazz-muusikon roolin käy vetämässä Coenien vakkarinäyttelijä John Goodman. Surumieliset silmät ja kaunis lauluääni tekevät melko tuntemattomasta Oscar Isaacista oivan valinnan Llewyniksi. Girls-sarjan mainio Adam Driver sekä Justin Timberlake tekevät myös hyvät roolit. Ohessa näyte.

Lopuksi vielä K:n tulkinta päivän aiheesta...sort of.

Inside...a paper bag.