tiistai 13. helmikuuta 2018
The Post
Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.
Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.
Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.
The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!
lauantai 10. helmikuuta 2018
Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2
Black Mirror, kaudet 1–4 (Netflix)
Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011–)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.
Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.
Broad City, kaudet 1–4 (Areena)
Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.
New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.
Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011–)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.
Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.
Broad City, kaudet 1–4 (Areena)
Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.
New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)