Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sigurjón Birgir Sigurðsson eli Sjón lukeutuu Islannin nykykirjallisuuden merkittävimpiin nimiin. Tästä kertoo sekin, että hänen teoksiaan on käännetty suomeksikin. Luin Sjónin tuoreimman romaanin, Poika nimeltä Kuukivi (Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013), jonka historiallinen ja jopa osittain kirjailijan omaan sukuhistoriaan kiinnittyvä tarina on mahdutettu vaatimattomaan 154 sivuun. Päivänselvää on siis, että rivin välit ovat täynnä tarinaa.

Pääosassa kirjassa on 16-vuotias poika, Máni, joka pientä korvausta vastaan tarjoaa seksuaalisia palveluksia miehille vuoden 1918 Reykjavikissa. Taustalla Katla-tulivuori purkautuu toistaiseksi viimeistä kertaa, ensimmäinen maailmansota päättyy ja Islannin itsenäistyminen Tanskasta on käsillä. Máni käyttää tienestinsä elokuviin, joita kaupungin kaksi teatteria esittävät päivittäin. Poika rakastuu elokuvien maailmaan ja etenkin Louis Feuilladen Vampyyrit-elokuvasarjaan. Hän lumoutuu myös moottoripyörää ajavasta tytöstä, joka näyttää täysin Vampyyrien päähenkilöltä, Irma Vepiltä. Käännekohta tapahtumiin tulee, kun espanjantauti rantautuu saarelle ja alkaa tehdä tuhoaan. Máni itse selviää taudista, mutta todistaa monien muiden, myös asiakkaidensa, loppua.

 Tässä vaiheessa teoksesta tulee vahvasti mieleen Mánin seksuaalisen suuntautumisenkin vuoksi lähivuosina ilmestyneet AIDS-epidemian kuvaukset, John Irvingin Minä olen monta (In One Person, 2012) ja Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia (Tårka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013), joissa homoyhteisöä ravistelee mielivaltaisen oloisesti leviävä uusi tauti, jonka erilaiset oireet vähitellen muuttuvat tappaviksi. Ilmeisesti tämä on ollut myös kirjailijalla mielessä, sillä hän teoksen lopussa itsekin nostaa AIDS-epidemian esiin. Espanjantauti ei tosin rajoitu yhteenkään vähemmistöön, vaan tarttuu tasapuolisesti kaikkiin, vaikka säästääkin osan hengen.

Islannin ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten elokuvatuotannon historian kuvauksena teos on todella mielenkiintoinen ja sai minut vähän väliä kuikuilemaan lisätietoja Wikipediasta ja IMDb:tä. Kirja viehättää myös tietyllä unenkaltaisuudellaan, jossa kertoja pysyttelee lähellä Mánia, mutta jättää tämän mietteet arvoitukseksi. Sen sijaan useita Mánin unia kuvaillaan tarinan lomassa. Kerronta on tiiviisti punottua ja oikeastaan melko paljastakin, mutta ladattu tavalla, joka todella saa teoksen tuntumaan sivumääräänsä suuremmalta. Ehdottoman positiivinen löytö siis jälleen kirjaston Bestseller-hyllystä.

K ja kuusilmät

X-Men: Days of Future Past

Yllättäen tulikin katseltua peräkkäisinä päivinä kaksi Bryan Singerin ohjaamaa elokuvaa. Ei tämä jälkimmäinenkään aivan susi ollut, vaikkei suosikkilistalleni nousekaan. Kyseessähän on noin seitsemäs osa enemmän tai vähemmän toisiinsa kytkeytyvien X-Men-leffojen sarjassa. Yhtä lukuun ottamatta olen nähnyt aiemmatkin osat, mutta sarjakuvia, joihin nämä mutanttileffat perustuvat, en ole lukenut. No, but I saw the movies... täysi juntti siis sillä saralla! Leffat ovat kuitenkin olleet oikein viihdyttäviä ja sopivasti aivokapasiteettia rasittavia. Pidin ennen kaikkea edellisestä osasta, jossa palattiin ajassa taaksepäin seuraamaan mutanttiryhmän nuoruudenvaiheita, jotka lopulta risteytyivät Yhdysvaltain todellisten historiallisten tapahtumien kanssa.

Tämä uusin osa, X-Men: Days of Future Past (2014), jatkaa samalla linjalla, mutta näyttää myös nykyhetken apokalyptista maailmaa, jossa superrobotit ovat tuhonneet lähes kaikki mutantit. Historiaa on saatava muutettua, jotta mutantit pelastuisivat. Yksi jäljellä olevista mutanteista (Ellen Page) osaakin näppärästi siirtää Wolverinen (Hugh Jackman) mielen tämän nuorempaan kehoon, ja maailmanpelastus voi alkaa. Nuoret mutanttipomot Charles Xavier (James McAvoy) ja Erik Lehnsherr (Michael Fassbender) on saatava tekemään yhteistyötä, jotta Jennifer Lawrencen esittämä mutantti ei salamurhaisi robottitehtailijaa (Tyrion Lannist...eikun Peter Dinklage) ja siten käynnistäisi mutanttien ja ihmisten välistä sotaa.

Toimintaa, 1970-luvun nahkatakkeja ja tähtinäyttelijöitä piisaa, mutta siisteimmän roolin käy vetämässä Evan Peters Quicksilverinä, joka osaa liikkua nimensä mukaisesti. Peters on saanut makeimmat tehostekohtaukset ja veikeästi ilmeilevä tyyppi tuo ajoittain mieleen roolihahmoista mahtavimman, Kellopeliappelsiinin Alexin. Leffan juoni rakentuu paikoin melkoisen höttöisistä aineksista, mutta kun näytöksen ajaksi vaihtaa aivot elokuvateatterityöntekijän jakamiin 3D-laseihin, homma pelittää erittäin hyvin. Onnistunut leffaviikonloppu kaiken kaikkiaan.

K:lla on venymismutaatio.

Epäillyt

Katsottiin Z:n kanssa omasta leffahyllystä löytyvä, Bryan Singerin ohjaama Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), jonka valmistumisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi jo ällistyttävät kaksikymmentä vuotta. Elokuva on yksi ehdottomista suosikeistani ja tullut nähtyä varmasti puolen tusinaa kertaa.

Jutun juonihan on tämä: viisi rikolliseksi tiedettyä miestä pidätetään tavanomaisina epäiltyinä jonkin epämääräisen ryöstön takia. Syyttöminä pidätetyt miehet päättävätkin lyöttäytyä yhteen ja vapauduttuaan tekevät ryöstökeikan. Miehille selviää kuitenkin pian, ettei tunnistusriviä ole koottu sattumanvaraisesti, vaan kaiken takana on urbaanin legendan kaltainen piilotteleva rikollisnero Keyser Soze, jonka bisneksiä kukin miehistä on tietämättään häirinnyt. Kuitatakseen virheensä miesten on tehtävä rahakas huumekeikka Sozen hyväksi. Hommahan ei tietenkään suju aivan käsikirjoituksen mukaan, vaan lopulta poliisiasemalla on vaiheita kertaamassa Oscarin arvoisen roolin vetävä Kevin Spacey, joka esittää rampaa pikkunilkkiä Verbal Kintiä, yhtä tunnistusrivin viidestä miehestä.

Ja miksi elokuva on niin loistava? Se ei sinänsä kerro erityisen merkityksellisestä aiheesta, loista tehosteillaan tai taiteellisilla ansioillaan. Sen sijaan leffaa kannattelee sen nerokkaasti punottu juoni. Siitä kertoo se, että omasta mielestäni Kuudennen aistin lopun juonenkäänne kalpenee Epäiltyjen loppuratkaisulle. Elokuvan varrella ripotellut palaset loksahtavat uudella tavalla paikoilleen ja jättävät katsojan haukkomaan henkeään viimeiselle paljastukselle. 

Toimii muuten vieläkin, 19 vuoden ja lukuisien katsomiskertojen jälkeen.

K on vähän liian pieni katsomaan näin jännää leffaa.

Bernie

Oho, täälläpä on ollut vähän hiljaista pyöräilykauden alkamisen jälkeen. Ilmeisesti luen lähinnä julkisissa liikennevälineissä. No, sen lisäksi hitaalla lukijalla on paraikaa luvussa pari tiiliskiveä. Leffan tai pari olen sentään ehtinyt katsella.

Makuunin poistolaarista tarttui eräänä sateisena päivänä mukaan parin euron blu-ray Bernie (2011). Huomion kiinnitti ennen kaikkea leffan ohjaaja, Richard Linklater, joka on ohjannut yhdet suosikkileffoistani, Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1994) ja Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2003). Hieman mauttomista käännöksistään huolimatta kyseiset leffat ovat poikkeuksellisen viisaita ja elämänmakuisia imelien romanttisten komedioiden joukossa.

Bernie olikin sitten jotain aivan muuta. Tai elämänmakuahan tässäkin on, sillä leffan voisi oikeastaan luokitella dokumentiksi, jonka dramatioiduissa tilanteissa sattuvat vain esiintymään Jack Black, Shirley MacLaine ja Matthew McConaughey. Näiden kohtausten lisäksi elokuva etenee pitkälti todellisten ihmisten haastattelupätkien varassa. Leffa kertoo Bernie Tiede -nimisestä miehestä, joka valloittaa uuden kotikaupunkinsa asukkaiden sydämet siinä määrin, etteivät nämä ole halukkaita tuomitsemaan tätä edes murhasta, jonka hän tekee.

Bernie ystävystyy yllättäen kaikkien inhoaman ja karttaman vanhan ja ilkeän leskirouvan (MacLaine) kanssa. Hän päätyy kuitenkin ampumaan tätä selkään neljästi saatuaan tarpeekseen rouvan loputtomasta omistushaluisuudesta ja ilkeilystä. Tämän jälkeen Bernie säilöö rouvan ruumiin arkkupakastimeen ja jatkaa eloaan normaalisti, kunnes yhdeksän kuukautta myöhemmin jää kiinni. Syyttäjä (McConaughey) päättää lopulta siirtää oikeudenkäynnin toisella paikkakunnalle, jotta valamiehistöön saadaan puolueettomia ihmisiä tuomitsemaan Bernie. 

Leffa-dokkarin tarina on erikoinen ja mielenkiintoinen, mutta aina Jack Blackin esittämä Bernie ei vakuuta pohjattomalla hyväntahtoisuudellaan. Toisaalta ehkä murhaajasta ei ikinä voikaan olla täysin varma... Leffassa vilahtaa myös muutamia kummallisia anakronismeja. Tositapahtumat sijoittuvat vuosiin 1996-1997, samoin aikakauteen viittaavat Bernien jäätävät kalapuikkoviikset. Kuvissa kuitenkin vilahtaa välillä kovinkin nykyaikaisia omenaläppäreitä ja kosketusnäyttöpuhelimia. Jotenkin kummallisia ja turhia illuusion rikkovia seikkoja. 

Leffa on poikkeuksellisuudessaan kuitenkin näkemisen arvoinen, joten kolikot eivät menneet hukkaan tähän heräteostokseen.

K:n mielestä Bernie oli melko unettava.