Yösyöttö

Tämähän se oli osoittautua murheenkryyniksi. Viimeisiä vanhenevia leffalippuja oli säästelty tätä varten, mutta ahneeksi yltynyt Finnkino sai nenilleen ja leffa vedettiin pois sen teattereista. Onneksi uusilta kotinurkilta pääsee nopeasti Bio Grandiin, jossa leffa pyöri. Ja leffahan oli nähtävä, koska se oli kuvattu vanhoilla kotinurkilla ja sitä paitsi siinä seikkaili kovin samanikäinen bebbeleissön kuin meidän T.

Yösyöttö (2017) perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Leffaversion on ohjannut Marja Pyykkö. Pääosassa Yösyötössä on kuitenkin Antti-niminen mies (Petteri Summanen), josta tulee yksinhuoltaja vastasyntyneelle lapselleen, kun vaimo karkaa synnytyslaitokselta suoraan Espanjaan löytämään itseään. Antti arpoo, mitä kertoo niin kotikäynnille tulevalle neuvolantädille kuin isälleen ja veljelleen, saati työnantajalle, naapureille ja perhekahvilan Ennille (Marja Salo). Tästähän tietysti seuraa huumoria, mutta myös keksityn oloisia konflikteja. Siellä täällä esiin nousevat yhäkin tutut oletukset isästä äidin ”apurina” ja siinä leffa on tietenkin paikallaan osoittamassa, että mies pärjää siinä missä nainenkin (lukuun ottamatta alun löperöä korvikkeenmetsästyskohtausta). 

Odotukset olivat ehtineet kohota turhan korkealle, mutta olihan leffa kuitenkin mukava maanantai-illan viihdyke. Pisteet on annettava itse Bio Grandin tunnelmallisen salin lisäksi leffassa nähdyille tutuille maisemille ja tietyille, kovin tutunoloisille tilanteille ja tunteille, joita Antti kohtaa. Puolikkaaksi vitsiksi Yösyötössä jää kätilön alussa painottama röyhtäytysohje. Jenkkikomediassa jossain vaiheessa leffaa ohje olisi todellakin tullut tarpeeseen. Tähän liittyen olisin toivonut leffaan ylipäätään enemmän kanssakäymistä Antin ja vauvan välille, koska uskokaa tai älkää, vauvoista voi oikeasti olla iloakin ja vauvat osaavat olla aikamoisia humööristejäkin.

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Kirjaston varauspalvelu yllätti nopeudellaan, kun luulin yhä olevani noin viidennellä sadalla sijalla, mutta sainkin jo saapumisilmoituksen Yaa Gyasin (s. 1989!) kehutusta esikoisteoksesta, Matkalla kotiin (Homegoing, 2016, suom. 2017).

Romaani kertoo kahdesta toisilleen tuntemattomaksi jäävästä nykyisen Ghanan alueella syntyneestä sisarpuolesta ja heistä versovista tulevista sukupolvista. Jokainen luku kertoo jommankumman sisaren suvun tarinaa aina yhden sukupolven kerrallaan. Toinen sisaruksista, fantiheimon ašantiorjanaisen synnyttämä Effia, naitetaan brittikomentajalle, joka työskentelee orjakaupan parissa Cape Coastin linnoituksessa. Effian suku jää näin Afrikan puolelle. Esi sen sijaan napataan ašantikylästä ja viedään Cape Coastin kautta orjaksi Yhdysvaltoihin.

Sukupolvien tarinat kääriytyvät historian vaiheisiin, ja vaikka Afrikassakin soditaan ja otetaan toisia heimoja orjiksi, on etenkin Yhdysvaltoihin joutuvan sukuhaaran tarina paikoin julmaa luettavaa – vaikka Gyasi ei väkivallalla mässäilekään. Fyysinen väkivalta on vain yksi osa Esin suvun kokemaa julmuutta. Lapsia viedään vanhemmiltaan, orjilta kielletään heidän oma kielensä ja monen sukupolven kohdalla yhteys omaan sukuun katkeaa täysin. Etenkin juuri tämä juurettomuus kosketti, sillä pystyin itse seuraamaan siististi sukupolvien yhteyttä ja etenemistä sitä kuvaavasta sukupuusta kirjan alussa, mutta hahmot saattoivat kadottaa yhteyden vanhempiinsa pahimmillaan jo ennen syntymäänsä.

On uskomatonta, miten julmia ihmiset osaavatkin olla toisilleen – niille, joita kieltäytyvät näkemästä kaltaisinaan. Historiallisesti katsottuna rotuerottelun päättymisestäkin on vain kulunut vain hetki. Gyasin tekstin hienous on kuitenkin sen nouseminen näiden julmuuksien yläpuolelle ja oikeasti hienojen tarinoiden kerronta molemmin puolin sisarushaaraa. Teoksen nimikin jo kertoo, että lopussa haarat kohtaavat, vaikkakin tietämättään, ja kauas historiallisesta kotimaastaan joutunut Marcus palaa isoisoisoisoisoäitinsä maahan ja paikalle, josta orjalaiva lähti Esi mukanaan valtameren yli kohti Amerikkaa. Pidin kirjasta todella paljon ja nautin ennen kaikkea saada sukeltaa Ghanan alueelle jääneen sukuhaaran merkillisiin kohtaloihin, samoin kuin Toni Morrisonin Jazzin (1992) kaltaisiin tunnelmiin vievässä Willien tarinassa Harlemissa.

Lumotut

Lumotut (The Beguiled, 2017) on Sofia Coppolan tuorein ohjaustyö. Tajusin nähneeni kaikki Coppolan viisi aiempaakin ohjausta (Virgin Suicides, 1999; Lost in Translation, 2003; Marie Antoinette, 2006; Somewhere, 2010 ja Bling Ring, 2013) joten tässähän voi pitää itseään jo puolivahingossa ihan asiantuntijana! Tämä kuudes leffa on uusintaversio vuoden 1971 leffasta Korpraali McB, jonka ohjasi mm. Likaisen Harryn ohjannut Don Siegel ja jossa pääroolissa oli Clint Eastwood. Hieman sävyeroa siis eri versioiden ohjaajissa. Molemmat leffat perustuvat alun perin Thomas Cullinanin romaaniin, jota en tietenkään ole lukenut, koska muutenhan blogini nimi saattaisi jopa olla osuva.

Coppolan Lumotuissa Eastwoodin roolissa eli jenkkikorpraali McBurneynä nähdään Colin Farrell. Hänet löytää loukkaantuneena metsästä etelän puolella sijaitsevan tyttökoulun oppilas, joka taluttaa miehen paikattavaksi koululle. Siellä naisopettajat ja oppilaat alkavat piankin tuntea suurta vetoa vihollismieheen. Paljastamatta sen enempää juonesta leffa muuttaa jyrkästi suuntaansa yhteisen illallisen jälkeen. Leffa muistuttaa tunnelmaltaan paitsi Coppolan esikoista, Virgin Suicidesia, jossa siskokset tekevät yhdessä itsemurhan, myös Peter Weirin vuoden 1975 Huviretki hirttopaikalle -leffaa (Picnic at Hanging Rock), jossa joukko koulutyttöjä opettajineen katoaa kesken kesäretken. Jotain kammottavaa näissä tällaisissa pinnalta kovin puhtoisissa ja viattomissa eristäytyneissä ryhmissä aina on. Niinpä selkäkarvat nousevat pian pystyyn Nicole Kidmanin esittämän johtajan koulussa, jonne vain kourallinen oppilaita ja Coppolan luottonäyttelijän Kirsten Dunstin esittämä opettajatar ovat jääneet värjöttelemään kesken ympärillä riehuvan sisällissodan. Kaikkea kiitosta karmivuudesta ei tosin voi antaa naisryhmälle, sillä myöskään McBurney ei ole niin puhtoinen kuin antaa olettaa.

Kauniisti kuvattu ja ihan kiinnostavakin leffa kertaalleen katsottuna, mutta koska en ole nähnyt Siegelin versiota, saati lukenut Cullinanin kirjaa, on vaikea sanoa, onko Coppola versiossaan tehnyt jotain, mikä erityisesti nostaisi sen tarpeelliseksi uudelleentulkinnaksi aiheesta.