tiistai 14. marraskuuta 2017

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Ruotsalainen rikosromaani, joka ei edusta nordic noiria...onko se mahdollista? Malin Persson Gioliton romaani Suurin kaikista (Störst av allt, 2016, suom. 2017) taitaa olla tällainen. Nyt ei pääosassa ole nuhjuisia ja kulmikkaita poliiseja tai etsiviä, vaan 18-vuotias eliittilukion oppilas, joka on syytettynä koulusurmasta. Mistään kepeästä aiheesta ei siis tosiaan ole tässäkään teoksessa kyse.

Maja on hyvin toimeentulevien vanhempien melko tavallinen tytär, joka käy samaa koulua parhaan ystävänsä Amandan kanssa. Majasta kiinnostuu myös törkyrikkaan isän ongelmainen poika Sebastian. Vajaata vuotta myöhemmin Sebastian makaa kuolleena Majan sylissä ja Amanda ja kolme muuta lojuvat ammuttuina luokkahuoneessa. Maja joutuu vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään. Kirja seuraa Majan oikeudenkäynnin kahta käsittelyviikkoa ja lopputulosta. 

Tapahtumien kertojana toimii Maja, joka välittää teoksen alussa vähintäänkin aavistuksen rasittava kuvan teiniangsteineen ja maneerisine kerrontakeinoineen. Tarinan edetessä Majan kuori kertojana alkaa kuitenkin pehmetä, mutta loppujen lopuksi on todettava, että liian vähän, liian myöhään: en jaksanut olla kovin kiinnostunut Majan kohtalosta. Ehkä jonkinlaista psykologista syvyyttäkin olisin kaivannut tällaisen rikoksen yhteyteen. Nyt syinä tapahtumille tuntuvat lähinnä olevan huumesekoilut ja harvinaisen mielipuolinen isä-poika-suhde.

Pysyn kannassani ja säilytän edelleen etäisen suhteeni rikosromaaneihin.

torstai 26. lokakuuta 2017

Yösyöttö



Tämähän se oli osoittautua murheenkryyniksi. Viimeisiä vanhenevia leffalippuja oli säästelty tätä varten, mutta ahneeksi yltynyt Finnkino sai nenilleen ja leffa vedettiin pois sen teattereista. Onneksi uusilta kotinurkilta pääsee nopeasti Bio Grandiin, jossa leffa pyöri. Ja leffahan oli nähtävä, koska se oli kuvattu vanhoilla kotinurkilla ja sitä paitsi siinä seikkaili kovin samanikäinen bebbeleissön kuin meidän T.

Yösyöttö (2017) perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Leffaversion on ohjannut Marja Pyykkö. Pääosassa Yösyötössä on kuitenkin Antti-niminen mies (Petteri Summanen), josta tulee yksinhuoltaja vastasyntyneelle lapselleen, kun vaimo karkaa synnytyslaitokselta suoraan Espanjaan löytämään itseään. Antti arpoo, mitä kertoo niin kotikäynnille tulevalle neuvolantädille kuin isälleen ja veljelleen, saati työnantajalle, naapureille ja perhekahvilan Ennille (Marja Salo). Tästähän tietysti seuraa huumoria, mutta myös keksityn oloisia konflikteja. Siellä täällä esiin nousevat yhäkin tutut oletukset isästä äidin ”apurina” ja siinä leffa on tietenkin paikallaan osoittamassa, että mies pärjää siinä missä nainenkin (lukuun ottamatta alun löperöä korvikkeenmetsästyskohtausta). 

Odotukset olivat ehtineet kohota turhan korkealle, mutta olihan leffa kuitenkin mukava maanantai-illan viihdyke. Pisteet on annettava itse Bio Grandin tunnelmallisen salin lisäksi leffassa nähdyille tutuille maisemille ja tietyille, kovin tutunoloisille tilanteille ja tunteille, joita Antti kohtaa. Puolikkaaksi vitsiksi Yösyötössä jää kätilön alussa painottama röyhtäytysohje. Jenkkikomediassa jossain vaiheessa leffaa ohje olisi todellakin tullut tarpeeseen. Tähän liittyen olisin toivonut leffaan ylipäätään enemmän kanssakäymistä Antin ja vauvan välille, koska uskokaa tai älkää, vauvoista voi oikeasti olla iloakin ja vauvat osaavat olla aikamoisia humööristejäkin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Kirjaston varauspalvelu yllätti nopeudellaan, kun luulin yhä olevani noin viidennellä sadalla sijalla, mutta sainkin jo saapumisilmoituksen Yaa Gyasin (s. 1989!) kehutusta esikoisteoksesta, Matkalla kotiin (Homegoing, 2016, suom. 2017).

Romaani kertoo kahdesta toisilleen tuntemattomaksi jäävästä nykyisen Ghanan alueella syntyneestä sisarpuolesta ja heistä versovista tulevista sukupolvista. Jokainen luku kertoo jommankumman sisaren suvun tarinaa aina yhden sukupolven kerrallaan. Toinen sisaruksista, fantiheimon ašantiorjanaisen synnyttämä Effia, naitetaan brittikomentajalle, joka työskentelee orjakaupan parissa Cape Coastin linnoituksessa. Effian suku jää näin Afrikan puolelle. Esi sen sijaan napataan ašantikylästä ja viedään Cape Coastin kautta orjaksi Yhdysvaltoihin.

Sukupolvien tarinat kääriytyvät historian vaiheisiin, ja vaikka Afrikassakin soditaan ja otetaan toisia heimoja orjiksi, on etenkin Yhdysvaltoihin joutuvan sukuhaaran tarina paikoin julmaa luettavaa – vaikka Gyasi ei väkivallalla mässäilekään. Fyysinen väkivalta on vain yksi osa Esin suvun kokemaa julmuutta. Lapsia viedään vanhemmiltaan, orjilta kielletään heidän oma kielensä ja monen sukupolven kohdalla yhteys omaan sukuun katkeaa täysin. Etenkin juuri tämä juurettomuus kosketti, sillä pystyin itse seuraamaan siististi sukupolvien yhteyttä ja etenemistä sitä kuvaavasta sukupuusta kirjan alussa, mutta hahmot saattoivat kadottaa yhteyden vanhempiinsa pahimmillaan jo ennen syntymäänsä.

On uskomatonta, miten julmia ihmiset osaavatkin olla toisilleen – niille, joita kieltäytyvät näkemästä kaltaisinaan. Historiallisesti katsottuna rotuerottelun päättymisestäkin on vain kulunut vain hetki. Gyasin tekstin hienous on kuitenkin sen nouseminen näiden julmuuksien yläpuolelle ja oikeasti hienojen tarinoiden kerronta molemmin puolin sisarushaaraa. Teoksen nimikin jo kertoo, että lopussa haarat kohtaavat, vaikkakin tietämättään, ja kauas historiallisesta kotimaastaan joutunut Marcus palaa isoisoisoisoisoäitinsä maahan ja paikalle, josta orjalaiva lähti Esi mukanaan valtameren yli kohti Amerikkaa. Pidin kirjasta todella paljon ja nautin ennen kaikkea saada sukeltaa Ghanan alueelle jääneen sukuhaaran merkillisiin kohtaloihin, samoin kuin Toni Morrisonin Jazzin (1992) kaltaisiin tunnelmiin vievässä Willien tarinassa Harlemissa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lumotut



Lumotut (The Beguiled, 2017) on Sofia Coppolan tuorein ohjaustyö. Tajusin nähneeni kaikki Coppolan viisi aiempaakin ohjausta (Virgin Suicides, 1999; Lost in Translation, 2003; Marie Antoinette, 2006; Somewhere, 2010 ja Bling Ring, 2013) joten tässähän voi pitää itseään jo puolivahingossa ihan asiantuntijana! Tämä kuudes leffa on uusintaversio vuoden 1971 leffasta Korpraali McB, jonka ohjasi mm. Likaisen Harryn ohjannut Don Siegel ja jossa pääroolissa oli Clint Eastwood. Hieman sävyeroa siis eri versioiden ohjaajissa. Molemmat leffat perustuvat alun perin Thomas Cullinanin romaaniin, jota en tietenkään ole lukenut, koska muutenhan blogini nimi saattaisi jopa olla osuva.

Coppolan Lumotuissa Eastwoodin roolissa eli jenkkikorpraali McBurneynä nähdään Colin Farrell. Hänet löytää loukkaantuneena metsästä etelän puolella sijaitsevan tyttökoulun oppilas, joka taluttaa miehen paikattavaksi koululle. Siellä naisopettajat ja oppilaat alkavat piankin tuntea suurta vetoa vihollismieheen. Paljastamatta sen enempää juonesta leffa muuttaa jyrkästi suuntaansa yhteisen illallisen jälkeen. Leffa muistuttaa tunnelmaltaan paitsi Coppolan esikoista, Virgin Suicidesia, jossa siskokset tekevät yhdessä itsemurhan, myös Peter Weirin vuoden 1975 Huviretki hirttopaikalle -leffaa (Picnic at Hanging Rock), jossa joukko koulutyttöjä opettajineen katoaa kesken kesäretken. Jotain kammottavaa näissä tällaisissa pinnalta kovin puhtoisissa ja viattomissa eristäytyneissä ryhmissä aina on. Niinpä selkäkarvat nousevat pian pystyyn Nicole Kidmanin esittämän johtajan koulussa, jonne vain kourallinen oppilaita ja Coppolan luottonäyttelijän Kirsten Dunstin esittämä opettajatar ovat jääneet värjöttelemään kesken ympärillä riehuvan sisällissodan. Kaikkea kiitosta karmivuudesta ei tosin voi antaa naisryhmälle, sillä myöskään McBurney ei ole niin puhtoinen kuin antaa olettaa.

Kauniisti kuvattu ja ihan kiinnostavakin leffa kertaalleen katsottuna, mutta koska en ole nähnyt Siegelin versiota, saati lukenut Cullinanin kirjaa, on vaikea sanoa, onko Coppola versiossaan tehnyt jotain, mikä erityisesti nostaisi sen tarpeelliseksi uudelleentulkinnaksi aiheesta.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Sully & Logan Lucky

Läppärin avaaminen on nykyään niin työlästä ja kiusallista, että kuun leffakokemukset on jäänyt kirjaamatta ylös. 



Netflix tarjosi ihan kotitelkkarista viime vuonna valmistuneen, Clint Eastwoodin ohjaaman Sully-leffan, joka kertoo - tietenkin - tositapahtumiin perustuvan tarinan matkustajakoneen onnistuneesta hätälaskusta Hudson-jokeen vuonna 2009 kapteeninaan Chesley ”Sully” Sullenberger. Sullysta tuli välitön sankari, kun lintuparvea päin lentäneen koneen molemmat moottorit sammuivat pian nousun jälkeen ja lentokapteenin oli nopeasti ratkaistava, mihin saa koneensa laskettua New Yorkin pilvenpiirtäjien lomassa.

Tarinahan on hieno, ja kukapa muukaan kuin planeetan symppiksin näyttelijä Tom Hanks sopii kuin nenä päähän Sullyn rooliin. Leffan ongelma on kuitenkin draamaan puute. Itse hätälasku kestää vain muutaman minuutin ja kaikki matkustajat saadaan vedellä täyttyvästä koneesta järjestyksessä ulos siiville, joilta joella kulkevat alukset saapuvat heidät noukkimaan. Hurraa! Siispä jotenkin hakemalla haetulta ja turhanpäiväiseltäkin tuntuu, kun jännitystä rakennetaan lentoturmatutkinnasta ja epäilyistä siitä, olisiko Sullyn ja perämies Skilesin (Aaron Eckhart) kuitenkin ollut mahdollista ehtiä laskeutumaan jollekin lähialueen kentistä. Pisteet kuitenkin siis ehdottoman kiinnostavasta tositarinasta, napakasta puolentoista tunnin kestosta ja lopussa nähtävistä tosielämän Sullysta, Skilesista ja kyydissä olleista lentoemoista ja asiakkaista.

***



Logan Lucky (2017) on Steven Soderberghin tuorein ryöstöleffa. Sodergberghin ykkösteoshan on äärimmäisen cool kasinoryöstökomedia Ocean’s Eleven (2001), jonka jatko-osat tosin voidaan koettaa unohtaa. Logan Lucky on joissain arvosteluissakin varsin osuvasti nimetty juntti-Oceaniksi. Itse asiassa leffassa itsessäänkin viitataan tähän selvään vertailukohtaan. Logan Lucky on muutenkin kulttuuristen viittaustensa tasalla, ainakin GoT:in ystävät arvostanevat.

Leffan pointtina on autoradan ryöstö suuren autoilutapahtuman aikana. Juonta ovat punomassa Loganin veljekset, autoradan työmaalta potkut saanut Jimmy (Channing Tatum) ja sodassa kätensä menettänyt Clyde (Adam Driver). Kuskina toimii sisko Mellie ja räjäytyseksperttinä Joe Bang (Daniel Craig), joka tosin sattuu olemaan ikävästi telkien takana. Samaan aikaan Jimmyn tytär Sadie valmistautuu lapsimissikisaan. Ocean-tyyliin rosvojengi koostuu toisiaan täydentävistä osaajista ja ryöstö toteutetaan mitä ovelimmalla huijauksella, jossa katsojaakin taas vedätetään hetken aikaa. Vaikka leffasta puuttuukin Danny Oceanin jengin tyylikkyys, tekevät näppärä juoni, värikkäät hahmot ja hyvät näyttelijät siitä varsin viihdyttävän katselukokemuksen. Kiinnostusta herättää myös salaperäinen ensikertalainen käsikirjoittaja Rebecca Blunt, jonka todellisuutta on epäilty.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 4

Vaihdettiin taas Z:n kanssa vanhempainvapaavuoroa, joten otsikon nimeke pätee jälleen. Tällä kertaa tasapainoisesti draamaa ja komediaa:

Game of Thrones, kausi 7 (HBO)

No nyt! GoT:in toiseksi viimeinen kausi on viimein katsottu. Kausi oli aiempia lyhyempi, vain seitsemän jaksoa. Vauhti oli koko kaudella kova: jo kauden toisessa jaksossa nähtiin mm. kauan odotettu Jon Snow’n ja Daenerysin kohtaaminen. Neljänteen jaksoon mennessä ensimmäisellä kaudella eri teille lähteneet, yhä elossa olevat Starkin lapset olivat kohdanneet viimein toisensa. Toiseksi viimeisessä jaksossa mentiin jo sellaista vauhtia, että jakson tasokin jo kärsi, kun tapahtumien uskottavuus rapisi sitä mukaan, kun ensin Gendry juoksi maratonmatkan sprinttiaikaan, sitten viestinviejäkorpit hyödynsivät jonkin sortin hyperlooppia ja puolta vuorokautta myöhemmin Dani lohikäärmeineen olikin jo muurin tuolla puolen. Tällaista kiirettä on vaikea ymmärtää, kun katsojia on tähänkin saakka kiinnostanut seurata hitaasti eteneviä tarinalinjoja, eikä sarjan suosio osoita laskemisen merkkejä. Kauden tapahtumat noudattelivat pitkälti internetissä jo velloneita faniteorioita lähtien Jon Snow’n todellisesta perimästä ja päättyen viimeisen jakson viimeisiin kuviin. Jälleen henkensä sai heittää yksi keskeinen hahmo, kuten GoT:issa on tapana ollut – tosin tällä kertaa kuolemaa osattiin veikata jo kauden alusta, vaikka sen hetki koittikin vasta viimeisessä jaksossa. Paljon jää kuitenkin vielä asiaa viimeiselle, vain kuuden jakson mittaiselle kaudelle. Huhujen mukaan jaksot olisivat puolitoistatuntisia, mutta siltikin vähän jännittää, meneekö touhu tämän kauden kuudennen jakson tapaiseksi juosten kusemiseksi.




GLOW (Netflix)

GLOW (2017-) eli Gorgeous Ladies Of Wrestling on Netflixin 1980-luvulle sijoittuva komediasarjauutuus, jossa keskiössä on naisten vapaapainiohjelman tekeminen. Pääosassa sarjassa nähdään Mad Menistä tuttu Alison Brie, jonka säntilliset 1960-luvun kotirouvan mekot ovat vaihtuneet permikseen ja jumppatrikoisiin. Hieman järkyttävästi Brie nähdään harrastamassa seksiä myös Mad Menistä tutun Rich Sommerin hahmon kanssa. Pete Campbellin vaimo ja Harry Crane! Eeeei! 

Brien hahmo on Ruth, tarjoilijana työskentelevä näyttelijä, joka alkaa olla valmis rooliin kuin rooliin. Ruth löytää tiensä uuden tv-ohjelman koekuvauksiin. Ohjelma paljastuu vapaapainiksi, josta mm. Hulk Hogan on jo noussut tunnetuksi. Ohjaajaksi on palkattu omintakeisista indie-töistä tunnettu auteur Sam Sylvia (Marc Maron, jolla on Netflixissä muuten myös oma stand-up-spesiaali) ja tuottajana toimii säilykkeillä rikastuneen perheen musta poika, Bash (Chris Lowell). Painijoiksi värvätään värikästä joukkoa lähtien kampaajista Olympia-urheilijaan ja oman elämänsä susinaiseen. Treenisalilla tapahtuvan riidan seurauksena myös Ruthin äitiyslomalla oleva saippuatähtiystävä Debbie (Betty Gilpin) hyppää kiiltäviin trikoisiin ja alkaa harjoitella vapaapainiliikkeitä. Sarjan taustalla ovat Orange Is the New Blackin tekijät, mistä johtuen naishahmot ovat muutakin kuin seksikkäitä leidejä leotardeissaan. Debbien maitoa falskaavat rinnat ja Ruthin kylmän järkevä suhtautuminen aborttiin ovat harvinaisen todentuntuisia kohtauksia muuten paikoitellen riemukkaasti yliampuvassa sarjassa. Jatkoa odotellessa!

torstai 31. elokuuta 2017

Kesä

Karl Ove Knausgård: Kesä
Ärrh! Sössin Kesä-varaukseni ja sain sen vasta elokuun puolella luettavakseni. Taktikoin hakevani kirjan varauksen viimeisenä noutopäivänä, mutta uusi lähikirjastoni olikin siirtynyt kesäaikaan ja mennyt kiinni 18 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Ei muuta kuin uutta varausta kehiin ja uudelleen odottelemaan…

Kesä (2017) palaa romaanimuotoisen Kevään (2016) jälkeen aiempien vuodenaikojen esseemuotoon. Kesän kuiden välissä on kuitenkin aimpia osia pidemmät päiväkirjaosiot, joihin sisältyy myös ikään kuin pieni novelli, jossa Knausgård siirtyy kertomaan minämuotoista, tositapahtumiin perustuvaa tarinaa norjalaisaisesta, joka toisen maailmansodan lopussa karkaa itävaltalaismiehen mukaan. Novelli on hauska tyylikokeilu ja lukijan roolinkin nopeasti niksauttava leikki, kun Knausgård sekoittaa sen muun päiväkirjakerrontansa joukkoon varoittamalla lukijaansa seuraavassa virkkeessä vaihtuvasta kertojasta (s. 152-153):
Tähän saakka tässä tekstissä "minä" on tarkoittanut 47-vuotiasta, Ruotsissa asuvaa norjalaismiestä, jolla on vaimo ja neljä lasta, mutta kohta, tämän virkkeen päätyttyä, se tarkoittaa 73-vuotiasta naista, joka istuu eräänä kesäiltana kirjoituspöydän ääressä malmöläisessä asunnossa. Tuntuu oudolta istua tässä, kun en ole vuosiin kirjoittanut kirjeitä enkä ole koskaan pitänyt päiväkirjaa.
Esseet järjestyvät jälleen vuodenajan kuiden mukaisesti kolmeen osaan ja käsittelevät arkisia ilmiöitä ja asioita ja saattavat joskus karata kaukaisillekin poluille, kuten "Sähkövatkaimissa", jossa keittiövempaimen kuvailusta siirrytään löytämään ihmisyyden syvin merkitys. Knausgårdin kerronnassa viehättää jostain syystä myös hänen anteeksipyytelemätön rehellisyytensä (vaikka muutoin hän kuvaakin itseään vaivaantuneeksi ja sosiaalisesti jopa kömpelöksi) esimerkiksi perheen tavoista (s. 240-241):
Perheemme kuuluu niihin, jotka jättävät tavaransa talveksi ulos, ja joka toinen vuosi ostamme uuden grillin puhki ruostuneen tilalle, halvimman mahdollisen, koska tiedämme, että sekin jää talveksi pihalle.
Kesässä on myös kaksi esseetä, joissa käy ilmi Knausgårdin ja tämän vaimon ero. Ne on sijoitettu mielestäni hieman kummallisesti jo kirjan alkuun, josta ne luovat varjoaan loppuosalle kirjasta ja ennen kaikkea kuvauksille perheestä.

Aika aikansa kutakin. Taisteluni- ja vuodenaikasarjat ovat nyt valmistuneet ja Knausgårdin tekstien ydinperhe hajonnut. Kesän jälkeen Knausgård on kirjoittanut ainakin kirjan Edvard Munchin teoksista, mutta omaelämäkerrallisesta jatkosta ei vielä ole tietoa. Kenen elämästä sitä tämän jälkeen muka pitäisi lukea?