torstai 18. tammikuuta 2018

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus

The Crown, kausi 2 (Netflix)

Odotetusti Elisabeth II:n valtakaudesta kertovan The Crownin toinen tuotantokausi nousi vielä omalla listallani loppuvuoden sarjahuipentumaksi. Tyyli, ajankuva ja koko tuotannosta paistava paneutuminen veivät nopeasti mennessään. Kausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi: nuori, kauden aikana hiljalleen tätiintyvä kuningatar Elisabeth (edelleen erinomainen Claire Foy) lähettää roolissaan tuskailevan miehensä (Matt Smith) avaamaan Melbournen olympialaiset ja samalla pitkälle merimatkalle vierailemaan Britannian kaukaisimmissa siirtomaissa. Prinssi Philipin uskottomuudesta kiertää jo puheita, eivätkä matkalta välittyneet tiedot ainakaan vähennä niitä. Kuningatar on vaikeassa paikassa niin henkilökohtaisesti kuin edustaessaan kruunua.

Elisabethin ja Philipin parisuhde kulkee koko kauden läpi vähintäänkin taustalla, mutta myös muihin aiheisiin ja henkilöihin syvennytään. Vaikuttava oli esimerkiksi kruunusta luopuneen Davidin natsisympatiat paljastanut jakso, samoin isän ja pojan, Philipin ja Charlesin, erilaisia koulutaipaleita Gordonstounin sisäoppilaitoksessa kuvannut jakso. Mielenkiintoinen oli myös yhden jakson mittaiseksi jäänyt Kennedyjen (Michael C. Hall ja Jodi Balfour) osa, jossa etenkin Elisabethin ja maailman lumonneen Jackie Kennedyn suhde nousi keskiöön. Muistan kuulleeni, että seuraavalla kaudella Foy korvataan jo iäkkäämmällä näyttelijällä kuningattaren roolissa, mutta yhtä kaikki jään odottamaan jälleen seuraavaa kautta!




Stranger Things, kaudet 1–2 (Netflix)

Tämän sarjan katsomista odotin pitkään, kun junnattiin melkein puoli vuotta House of Cardsin parissa. Viimein vuoden vaihteen tienoilla päästiin korkkaamaan Dufferin veljesparin luoma retroilu-scifi, joka sijoittuu pienintä yksityiskohtaa myöten 1980-luvun pikkukaupunkiin jossain päin Indianaa eli maissipeltojen luvattua osavaltiota. Pääosassa sarjassa on neljä nörttiä 12-vuotiasta, Will, Mike, Dustin ja Lucas. Ensimmäisen kauden tapahtumat käynnistyvät, kun Dungeons & Dragons -peli-illan päätteeksi Will katoaa. Pian tämän jälkeen loput pojat löytävät metsästä itsensä ikäisen kaljun tytön, Elevenin, jonka nenä vuotaa herkästi verta. Willin aavistuksen hermoheikko äiti (Winona Ryder) epäilee saavansa viestejä pojaltaan jouluvalojen välityksellä. Kaupungin sheriffi (David Harbour) alkaa epäillä salaperäisen tutkimuslaitoksen osallisuutta kummallisiin tapahtumiin. Selvää on, että jotain yliluonnollista on liikkeellä.

Tokalla kaudella jatketaan vajaata vuotta myöhemmin edellisen kauden tapahtumista. Samat yliluonnolliset voimat vellovat entistä vahvempina Hawkinsin kaupungissa. Ikuisesti kadonneeksi luultu Eleven palaa odotetusti mukaan, muttei voi näyttäytyä ystävilleen. Poikien kouluun saapuu lisäksi uusi tyttö, Max, joka vie skeittilaudallaan ja kolikkopeliennätyksillään pariltakin heistä jalat alta. Willin mutsi on löytänyt itselleen poikaystävän RadioShackin Bobista (LOTR:in Sam eli Sean Astin), josta kaikkine keski-ikäisen tekniikkainnostuksineen ei voi olla pitämättä.

Pelottavista tapahtumista huolimatta ollaan lempeässä E.T.-scifin maailmassa, joskin John Williamsin sijaan taustalla pauhaa Blade Runnerin Vangelis-tyyppinen elektroninen jytinä. Panostaminen aikakauden kuvastoon ja loistaviin lapsinäyttelijöihin tekee Stranger Thingsistä viihdyttävää katseltavaa, vaikka välillä olikin piilouduttava tyynyn taakse. Jännä nähdä, mitä luvatuille seuraavalle parille kaudella keksitään vielä, jottei sarja ala liiaksi toistaa itseään, tai toisaalta sorru kasvavien näyttelijöidensä myötä tylsäksi teinidraamaksi.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Handmaid’s Tale



Jo alkukesästä katsottiin läpi HBO:n The Handmaid’s Tale (2017), joka juuri voitti parhaan draamasarjan ja pääosan Golden Globet. Sarja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin (suom. Orjattaresi, 1986). Heti sarjan perään aloin kuunnella Storytelistä löytyvää englanninkielistä äänikirjaversiota teoksesta. Storytelin lahjakorttitilaus meni vain katkeamaan kesken kuuntelun, joten lopulta sain kirjan kuunneltua loppuun vasta tämän vuoden puolella uuden lahjakortin voimin. Kuulin, että teoksesta on tehty myös uusi äänikirjaversio Claire Danesin lukemana, mutta tämä oli vielä vanhempi versio, jonka lukijana oli Joanna David.
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

The Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jossa saasteet ovat radikaalisti vähentäneet ihmisten kykyä lisääntyä. Uusi uskonnollinen lahko on ottanut vallan Yhdysvalloissa, joka on nyt nimeltään Gilead. Tämä lahko on palannut vanhaan maailman aikaan, jossa tieteellä, sukupuolten tasa-arvolla ja homoseksuaalisuudella ei ole sijaa. Siirtymävaiheessa naisilta on kielletty palkkatyö ja omaisuus. Naiset on Gileadissa jaettu karkeasti ryhmiin: kotirouvina oleviin johtajien vaimoihin, kodinhoitajiin, ”täteihin” ja heidän kouluttamiinsa palvelijoihin, joiden ainoana tehtävänä on synnyttää lapsia johtajille. Romaanissa rangaistavia epänaisia ovat ennen kaikkea naisasianaiset, tv-sarjassa myös lesbot.

Pääosassa The Handmaid’s Talessa on Offred. Sarjassa, toisin kuin kirjassa, paljastetaan myös Offredin (Mad Menin Peggy eli Elisabeth Moss) oikea nimi, June. Gileadilainen nimi määräytyy sen mukaan, kenen johtajan omaisuutta sattuu olemaan. June on entisessä elämässään ollut koulutettu nainen, jolla on tytär yhdessä hänen Luke-miehensä kanssa. Kirjassa esillä on myös Junen äiti, joka on ollut aikansa äänekäs naisasianainen ja siten Gileadin aikakaudella tullut joko tapetuksi tai päätynyt siirtokuntiin siivoamaan myrkyllistä jätettä. Offred on sijoitettu johtaja Waterfordin (Joseph Fiennes) talouteen, johon kuuluvat johtajan lisäksi vaimo Serena Joy, autonkuljettaja Nick (Max Minghella) sekä versiosta riippuen taloudenhoitaja tai pari. Kirjaversiossa Serena Joy on vanhempi kuin tv-sarjan hehkeä Yvonne Strahovski, josta on sarjassa pyritty löytämään kirjaa enemmän myötätuntoakin herättäviä piirteitä.

The Handmaid’s Tale koostuu takaumista ajasta ennen Gileadia ja sen syntyhetkistä, Junen uudelleenkoulutuksesta koulutuskeskuksessa ja elosta Waterfordien talouden uutena Offredina entisen onnistuttua tekemään itsemurhan. Offred saa käydä ruokaostoksilla toisen vastaavan palvelijan kanssa, ja saa siten kuulla salaisesta vastarintaliikkeestä Gileadin sisällä. Lisäksi hän pääsee kokemaan tiettyjä vapauksiakin, kun paljastuu, ettei johtaja ole täysin luopunut entisen maailman tavoista ja tavaroista.

Tarina on kylmäävä ja jollain tapaa jopa todentuntuinen dystopia. Sarja päättyy käytännössä siihen, mihin romaanikin, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, jos sarjaan tehdään jatkokausia. Toki uusia, olemassa olevia tarinalinjoja jo hieman viriteltiinkin. Tämä kausi ainakin piti otteessaan karmivuudellaan alusta loppuun. Kirjassa itse Offredin tarinaa seuraa vielä eräänlainen luento tulevaisuuden aikakaudelta, jolloin Gilead on jo historiaan jätetty vaihe. Luennolla pohditaan C-kasettimuodossa löytyneen Offredin aineiston aitoutta ja sen asettumista osaksi gileaadista aikakautta ja sen tutkimusta. Kirjan loppu on siis suorastaan lohduttava siinä, että dystopiasta on päästy eteenpäin.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Star Wars: The Last Jedi

Ajjaijai, se on täällä! Kolmannen Star Wars -trilogian keskimmäinen osa, The Last Jedi (2017), saapui kuin pelastava enkeli keskelle pimeintä talvea tuomaan Vastarintaliikkeen ilosanomaa maailmalle. Viime vuonna jouduttiin tulemaan toimeen irrallisella prequel-osalla, joka oli ihan mukiinmenevä, mutta josta en tänne kirjoittanut, koska saatoin nukahtaa muutamaksi hetkeksi kesken leffan. Ja taisi siinä olla jotain vauvahommeleitakin silloin meneillään. Nyt oli T teemavaatetettu ja lapsenvahdit varmistettu, joten Z ja minä kirmasimme katsomaan, tarttuuko Luke vielä valomiekkaan!

Episodi VIII:ssa oli jo karistettu edellisessä osassa vahvasti mukana ollut nostalgia ja ensimmäisen trilogian fiilistely. Nyt hypättiin jo täysillä uusiin tapahtumiin ja uusien sankarien matkaan. Rey löysi viimeisen jedin, Luken, edellisen osan lopuksi ja yrittää nyt saada Luken tulemaan Vastarinnan avuksi. Toisaalla Vastarinnan emoalus on vaarassa, kun sitä uhkaa polttoainepula ja Snoken johtama Ensimmäinen ritarikunta seuraa sitä kuin hai laivaa. Vastarinnan lentäjä Poen suunnitelmaa toteuttaen entinen storm trooper Finn, BB8-robotti ja uusi tuttavuus Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät tuhoamaan ritarikunnan jäljitintä, jotta Vastarinnan alus pääsisi pakoon. Samaan aikaan Snoken oppipoika, Kylo Ren/Ben Solo ja Rey löytävät yhteyden, joka tuo heitä lähemmäksi toisiaan, ja yhtä elokuvan merkittävintä käännettä.

Koska kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, en odottanut näinkään selvää päätöstä The Last Jedille. Oikeastaan leffa tarjosi monta kohtaa, johon se olisi jo voinut päättyä jatkuakseen viimeisessä osassa, mutta olen tyytyväinen, että loppuun saatiin vielä muutama odotettu kohtaaminen ja näyttävä taistelu suolaplaneetalla. Planeetan ohuen valkoisen suolakerroksen alta paljastuu verenpunaista maata, ja sanomattakin on selvää, että taistelukohtauksissa maan pöllyäminen näytti uskomattoman hienolta ja dramaattiselta. Todella tyylikäs ja kekseliäs toteutus. 

Leffa oli kaikkea mitä toivoa saattoi: onnistunut jatko-osa Tähtien sodan saagaan, täydellistä viihdettä, hienoja efektejä, söpöjä otuksia, mainioita sivuroolisuorituksia (mm. Laura Dern, Benicio Del Toro, Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja vieläpä niin monta naispuolista sankaria, että Z sanoi epäilleensä, mahtaako Vastarintaliikkeeseen edes kuulua miehiä! Ensi jouluna on luvassa nuoren Han Solon tarina, ja sitten kahden vuoden päästä päätösosa trilogialle. Toivon mukaan kuningatar Leian kohtalo saadaan päätettyä tyylillä, nyt kun Carrie Fisher ei ole enää saatavissa rooliin.

perjantai 29. joulukuuta 2017

House of Cards



Viimein viime kesän alussa tartuttiin Z:n kanssa tähän Netflixin yhteen ensimmäisistä lippulaivasarjoista (2013-), ja hitaasti nautiskellen saatiin joululomalla urakka päätökseen. Nyt sarjasta on olemassa jo viisi kautta, ja näiden kausien aikana todellinen maailma on yhtäkkiä lakannut muistuttamasta sarjaa ja sarja alkanut muistuttaa tosielämää. Lisäksi pääosaa esittävä Kevin Spacey sai nimensä lokaan osana Hollywoodin ahdistelijaskandaalia, minkä vuoksi näyttää todennäköiseltä, että sarjan kuudennella kaudella ei enää Spaceyä nähdä. Se on valitettavaa, sillä niin ääshouli kuin mies onkin voinut olla kulisseissa, ei miehen taitoa näyttelijänä voi kiistää.

Sarja kuvaa vallanhimoista voimapariskuntaa Frank ja Claire Underwoodia (Spacey ja Robin Wright), jotka pelaavat valtapeliään Washington D.C.:ssä. House of Cardsissa yllätti, ettei valtapeli rajoitu pelkkään poliittiseen juonitteluun, vaan henkiäkin on tarpeen tullen uhrattavissa. Ensimmäisellä kaudella Frank on kongressin jäsen ja Claire johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä. Toisen kauden alussa Frank nousee varapresidentiksi, mutta taustalta löytyy jo hyvin kyseenalaisia keinoja virkaan pääsemiseksi. Kolmannella kaudella Frank on jo presidentti ilman ainoatakaan ääntä. Vähemmästäkin alkaa arvostus demokratiaa kohtaan rapautua. Kyseisellä kaudella myös Claire keskittyy uranousuunsa hankkiutumalla YK:n suurlähettilääksi. Keskeisessä roolissa kaudella on myös Uudesta Sherlockistakin tutun Lars Mikkelsenin esittämä tutunoloinen Venäjän presidentti Put… siis Petrov. Myös tulevat presidentinvaalit nousevat jo aiheeksi. Kauden lopuksi superpariskunnan välit alkavat kuitenkin rakoilla.

Neljännellä kaudella voimapari käy keskinäistä vääntöä, mutta vallanhimo, Frankin joutuminen ammutuksi, komea haastaja presidentinvaaleissa, samoin kuin ulkoinen vastustaja, uusi terrorijärjestö ICO, saa rivit taas tiiviiksi. Viidennellä kaudella Underwoodit ottavat Valkoisen talon valtaansa jopa kansan äänin, mutta kepulikonstit uhkaavat tuon tuosta paljastua, mikä vaatii jälleen uusia kepulikonsteja. Kausi päättyy jälleen uuteen tilanteeseen, joka ehkä jopa mahdollistaisi Spaceyn hahmon uloskirjoittamisen, mutta helppoa ratkaisua katsojat tuskin hyväksyvät.

Nykyisin sarjoissa nähdään yhä moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta harvassa ovat kuitenkin Underwoodien ja heidän lähipiirinsä kaltaiset kierot lierot, jotka kuitenkin vetävät puoleensa viekkaudellaan ja härskiydellään ja tietenkin Frankin suorilla, kameraan kohdistetuilla välikommenteilla. Tosin vielä jäätävämpää on, kun toinen hahmo kääntää yhtäkkiä katseensa kameraan ja puhuttelee katsojaa. West Wing on vielä muutamaa pätkää lukuun ottamatta näkemättä, mutta aika kovan pohjan House of Cards asettaa poliittisille tv-sarjoille.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
Yllätin itseni ja lukaisin vaaperon päikkäreiden aikana Nathan Hillin yli 700-sivuisen esikoisromaanin Nix (The Nix, 2016, suom. 2017). Kiinnostuksen herätti mm. kirjailijan vertaaminen John Irvingiin, yhteen ikisuosikeistani. Ja komeilipa kirjan kannessa itsensä Irvingin kehukin (”Nathan Hill on huikeuden mestari.”). Itselleni teoksesta ei oikeastaan herännyt suoria yhteyksiä Irvingiin, mutta sen sijaan paikoitellen voimakkaastikin mieleen tuli Jussi Valtosen He eivät ole He tietävät TÄMÄ Finlandia-voittajaromaani.

Nix kertoo kymmenen vuotta sitä kirjoittaneen Hillin tapaisesta kirjailijasta, Samuelista, joka on jo vuosien ajan yrittänyt pusertaa esikoisromaaniaan paperille, mutta on juuttunut tylsään opetustyöhön chicagolaiseen collegeen ja käyttää vapaa-aikansa pelaten World of Elfcraft -nimistä nettipeliä. Samuelin äiti on hylännyt perheensä pojan ollessa varhaisteini, mutta pulpahtaa yhtäkkiä uudelleen Samuelin tietoisuuteen, kun tulee pidätetyksi heitettyään hiekkaa poliitikon naamalle. Kun kustantaja vaatii kustannussopimuksen purkamista ja ennakon palautusta korkoineen, keksii Samuel ehdottaa paljastuskirjan tekemistä otsikoihin nousseesta äidistään. Niinpä kirjailija lähtee selvittämään äitinsä hämyisiä taustoja.

Äidin taustan selvittämisen myötä sukelletaan vuoden 1968 Chicagoon ja tätä edeltäviin vuosiin Yhdysvaltain Keskilännessä, jossa äiti viettää nuoruutensa kärsien paniikkikohtauksista ja kuunnellen isänsä tarinoita norjalaisista taruolennoista, kuten näkistä, johon teoksen nimikin viittaa. Vuonna 1968 sukelletaan myös historiallisten hahmojen runoilija Allen Ginsbergin ja uutistoimittaja Walter Cronkiten päiden sisään, mikä tuo aina oman jännän lisäkerroksensa fiktioon. Pidän tekniikasta, kun se tehdään sopivan hienovaraisesti ja osana historian kuvausta, kuten esim. E. L. Doctorowin Ragtimessa (1975), ja Nixissä Hill hoitaa homman tyylillä kotiin.

Välillä käydään myös vuodessa, jolloin äiti jättää perheen ja jolloin Samuel tapaa ikäisensä kaksoset, jotka vaikuttavat vielä aikuisenakin hänen elämäänsä. Kirjan nykyhetkessä Samuelin vaivana on kirjaprojektin lisäksi hankalaksi heittäytyvä opiskelija ja apuaan pelimaailman ulkopuolella tarjoava himopelaaja Pwnage. Juuri yliopistomaailman ja internetin syövereiden kuvauksessaan teos muistuttaa Valtosen kirjaa. Molemmissa on myös keksitty i-tuote: Valtosella älypuhelimen uusi muoto iAM ja Nixissä alkuaikojen Facebookia muistuttava some-sovellus iFeel. Valtosen kirjasta pidin kovasti, enkä voi sanoa, ettenkö olisi Nixistäkin pitänyt, joskaan se ei yhtä vahvasti jäänekään mieleen pyörimään. Mutta nimen sentään muistan.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Ruotsalainen rikosromaani, joka ei edusta nordic noiria...onko se mahdollista? Malin Persson Gioliton romaani Suurin kaikista (Störst av allt, 2016, suom. 2017) taitaa olla tällainen. Nyt ei pääosassa ole nuhjuisia ja kulmikkaita poliiseja tai etsiviä, vaan 18-vuotias eliittilukion oppilas, joka on syytettynä koulusurmasta. Mistään kepeästä aiheesta ei siis tosiaan ole tässäkään teoksessa kyse.

Maja on hyvin toimeentulevien vanhempien melko tavallinen tytär, joka käy samaa koulua parhaan ystävänsä Amandan kanssa. Majasta kiinnostuu myös törkyrikkaan isän ongelmainen poika Sebastian. Vajaata vuotta myöhemmin Sebastian makaa kuolleena Majan sylissä ja Amanda ja kolme muuta lojuvat ammuttuina luokkahuoneessa. Maja joutuu vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään. Kirja seuraa Majan oikeudenkäynnin kahta käsittelyviikkoa ja lopputulosta. 

Tapahtumien kertojana toimii Maja, joka välittää teoksen alussa vähintäänkin aavistuksen rasittava kuvan teiniangsteineen ja maneerisine kerrontakeinoineen. Tarinan edetessä Majan kuori kertojana alkaa kuitenkin pehmetä, mutta loppujen lopuksi on todettava, että liian vähän, liian myöhään: en jaksanut olla kovin kiinnostunut Majan kohtalosta. Ehkä jonkinlaista psykologista syvyyttäkin olisin kaivannut tällaisen rikoksen yhteyteen. Nyt syinä tapahtumille tuntuvat lähinnä olevan huumesekoilut ja harvinaisen mielipuolinen isä-poika-suhde.

Pysyn kannassani ja säilytän edelleen etäisen suhteeni rikosromaaneihin.

torstai 26. lokakuuta 2017

Yösyöttö



Tämähän se oli osoittautua murheenkryyniksi. Viimeisiä vanhenevia leffalippuja oli säästelty tätä varten, mutta ahneeksi yltynyt Finnkino sai nenilleen ja leffa vedettiin pois sen teattereista. Onneksi uusilta kotinurkilta pääsee nopeasti Bio Grandiin, jossa leffa pyöri. Ja leffahan oli nähtävä, koska se oli kuvattu vanhoilla kotinurkilla ja sitä paitsi siinä seikkaili kovin samanikäinen bebbeleissön kuin meidän T.

Yösyöttö (2017) perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Leffaversion on ohjannut Marja Pyykkö. Pääosassa Yösyötössä on kuitenkin Antti-niminen mies (Petteri Summanen), josta tulee yksinhuoltaja vastasyntyneelle lapselleen, kun vaimo karkaa synnytyslaitokselta suoraan Espanjaan löytämään itseään. Antti arpoo, mitä kertoo niin kotikäynnille tulevalle neuvolantädille kuin isälleen ja veljelleen, saati työnantajalle, naapureille ja perhekahvilan Ennille (Marja Salo). Tästähän tietysti seuraa huumoria, mutta myös keksityn oloisia konflikteja. Siellä täällä esiin nousevat yhäkin tutut oletukset isästä äidin ”apurina” ja siinä leffa on tietenkin paikallaan osoittamassa, että mies pärjää siinä missä nainenkin (lukuun ottamatta alun löperöä korvikkeenmetsästyskohtausta). 

Odotukset olivat ehtineet kohota turhan korkealle, mutta olihan leffa kuitenkin mukava maanantai-illan viihdyke. Pisteet on annettava itse Bio Grandin tunnelmallisen salin lisäksi leffassa nähdyille tutuille maisemille ja tietyille, kovin tutunoloisille tilanteille ja tunteille, joita Antti kohtaa. Puolikkaaksi vitsiksi Yösyötössä jää kätilön alussa painottama röyhtäytysohje. Jenkkikomediassa jossain vaiheessa leffaa ohje olisi todellakin tullut tarpeeseen. Tähän liittyen olisin toivonut leffaan ylipäätään enemmän kanssakäymistä Antin ja vauvan välille, koska uskokaa tai älkää, vauvoista voi oikeasti olla iloakin ja vauvat osaavat olla aikamoisia humööristejäkin.