perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hidden Figures: varjoon jääneet



Meillä on ollut juhannuksesta lähtien päällä muuttorumba, jossa päivät ovat jatkuneet aamusta yöhön, kun työpäivän jälkeen on ensin pakattu ja nyt purettu. Hommaa riittää vielä, mutta päätettiin viettää väli-ilta lettujen ja leffan parissa. Elisa Viihde tarjosi ensimmäisen vuokrauksen ilmaiseksi, ja päädyttiin tsekkaamaan Hidden Figures (2016), koska siinä oli Z:lle avaruushommia ja minulle naisasiahommia ja Mahershalalalalali.

Leffa kertoo tositarinan NASA:n laskentaosastolla työskennelleistä mustista naisista rotuerottelun viimemetrillä 1960-luvun alussa, kun kilpailu avaruuteen pääsystä käy kuumimmillaan. Mustat naismatemaatikot tekevät tärkeää taustatyötä tarkastaen insinöörien laskelmia. Keskiössä ovat itsekin insinööriksi haluava Mary Jackson (Janelle Monáe), mustien naisten osastoa ilman nimikettä johtava Dorothy Vaughan (Octavia Spencer) sekä Katherine Goble, sittemmin Johnson (Taraji P. Henson), joka pääsee laskijaksi Mercury-ohjelmaan, jota johtaa Kevin Costnerin esittämä fiktiivinen hahmo. Taitavana lentoratojen laskijana Katherine saa positiivista huomiota, mutta joutuu yhä kulkemaan naisille pakollisissa korkokengissä lähes kilometrin matkan toiselle puolelle tutkimuskeskusta, jossa sijaitsee mustien naisten vessa.

Ylipäätään elokuvassa korostuu paitsi naisten, ennen kaikkea mustien syrjintään liittyvä uskomaton absurdius. Toisaalta jollain tapaa tätä taustaa vasten on kenties helpompi tajuta maan nykyisenkin presidentin valinta. Sekopäisestä separate but equal -hulluudesta kun ei loppujen lopuksi ole niin kovin monta vuosikymmentä. Luonnollisesti leffassa näytetään naisten onnistumiset sortoa vastaan. Eniten keskitytään Katherineen, mutta mielenkiintoisia ovat myös Dorothyn ja Maryn tarinat. Dorothy kiinnostuu tutkimuskeskukseen hankitusta ensimmäisestä IBM-tietokoneesta, opiskelee sen ohjelmointikielen ja valmistaa oman osastonsa sen käyttäjiksi, kun ihmislaskijat jäävät koneen myötä auttamatta liian hitaiksi. Mary taas joutuu taistelemaan tiensä oikeuden kautta iltakursseille valkoisten kouluun, jotta saa riittävän pätevyyden hakeakseen NASA:n insinööriksi.

Leffa on kunnon altavastaajatarina ja lopussa vielä esitellään todelliset naiset Hidden Figuresin takana, joten elokuva täytti kaikki omat historiallisen tositarinan vaatimukseni. Niin ja Mahershalalalalali. Siis Mahershala Ali, oikealta nimeltään Mahershalalhashbaz Ali. Moonlightista sivuosa-Oscarin voittanut Ali näyttelee leskeytyneen Katherinen uutta miestä, jota on kotikatsomostakin aika helppoa katsella… Seuraavaksi seurattavaksi sarjaksi voisikin valita jo kauan katselua odottaneen House of Cardsin, jossa kyseinen herra Ali myös näyttelee.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Uraanilamppu ja muita novelleja

Harri Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Olen vuosia sitten muistaakseni lukenut pari Harri Salmenniemen runokirjaa (ainakin Texas, sakset, 2010). En muista enää yksittäisiä runoja, mutta niistä jäi kielellä leikittelevä, kekseliäs ja yllättävä fiilis, minkä vuoksi innostuin lukemaan nyt myös Salmenniemen ensimmäisen novellikokoelman. Kokoelmasta tekee poikkeavan se, että osa novelleista rakentuu jo jonkin aiemman teoksen päälle. Taustamateriaalina Salmenniemi on käyttänyt niin muiden kirjailijoiden novelleja kuin lehtiartikkeleita kokeellisesta elokuvasta ja piilodepressiosta. Lisäksi yhdessä novelleista on Giovanni Battista Piranesin, italialaisen 1700-luvulla eläneen taidegraafikon kuvituksia mielikuvituksellisista, jättimäisistä vankilalinnoituksista.

Mitään koko teoksen läpäisevää punaista lankaa novelleille on hyvin vaikea nimetä – ellei sitten ehkä outous, joka kaikista välittyy tavalla tai toisella. Piranesin kuvituksia sisältävä ”Kompleksi” ja ”Fantastinen salaatti” yltyvät suuruudenhulluun liioitteluun. Ensimmäinen kuvailee jumalattoman kokoista rakennuskompleksia ja jälkimmäinen on dialogi, jossa emäntä tahi isäntä kuvailee vierailleen tekemäänsä salaattia (s. 47): 
Lehtisalaatin ja rucolan lisäksi siinä on erilaisia pehmeitä ja rapeita keräsalaatteja, eniten jäävuorisalaattia. […] Latinsalaattia on myös, samoin bataviasalaattia, jääsalaattia, tavallista ja sitten rapealehtistä, samoin käytin hieman liuskalehtistä jääsalaattia. Koristeelliset osat ovat lollo rossoa. Lehdet ovat rapeudeltaan pehmeiden ja rapeiden salaattien välimuotoa. Lisäksi on kiinalaista parsasalaattia, lactuca sativa var. angustana.
Tästä ainesten luettelointi vain kiihtyy ruokaryhmästä toiseen (s. 50):
Eteläisemmän makumaailman saavuttaakseni laitoin mukaan myös pitahayaa, pomeloa, rambutania, rumeliinia eli tangeloa, sapodillaa, salakia, taateleita, tamarilloja eli puutomaatteja, viikunaa ja viinirypäleitä. En tietenkään unohtanut lempimelonejani. […] Laitoin mukaan joitakin yleisimpiä juustoja. Kuten tavallista, päätin tälläkin kertaa suosia italialaisia. Niinpä salaatissa on bel paesea, bittoa, caprinoa, fontinaa, grana padanoa, mozzarellaa, parmesaania, pecorinoa, ricottaa, robiolaa, taleggiota ja tomaa. Lisäksi laitoin […]
"Kompleksin" kuvitusta.
Tarinoissa on samanlaista vinksahtaneisuutta kuin joissain David Foster Wallacen teksteissä. Kyseessä on omituinen yhdistelmä arkipäiväistä tuttuutta ja sen viemistä yli arkipäiväisen, jolloin novelleihin tulee kummallinen, paikoin naurattava ja etäännytettykin tunnelma. En osaa oikein paremmin kuvata tuota fiilistä, mutta teos jäi kihelmöimään päähän lukemisen jälkeenkin.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Moab Is My Washpot, The Fry Chronicles & More Fool Me

Storytelistä löytyivät Stephen Fryn kaikki kolme omaelämäkertaa herran itsensä lukemana, joten kuuntelin ne kaikki! Muistelin kuunnelleeni elämäkerroista ensimmäisen, Moab Is My Washpotin (1997) joitain vuosia sitten, mutta taisinkin sekoittaa sen Fryn romaaniin The Liar (1991). Siispä kuuntelin sen hieman epäkronologisesti kahden myöhemmän osan perään. Vaan eipä haittaa.

Stephen Fryssa tiivistyy utelias sivistyneisyys – erotuksena sisäänpäin lämpiävästä snobistisesta sivistyksestä. Hän on kiinnostunut yhtä lailla klassisesta musiikista ja musikaaleista, hengen ravinnosta, huumeista ja penkkiurheilusta, ja suurin rakkaus hänelle tuntuu olevan kaikki teknologiaan liittyvä. Hän on nuoruudessaan ollut niin nuorisovankilassa kuin opiskellut Cambridgessa. Ihastuttavan eksentrinen hahmo.

Stephen Fry: Moab Is My Washpot
Tuoreimmassa muistissa olevassa Moab Is My Washpotissa Fry kuvaa omia lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Vuosiin sisältyy keskeisesti sisäoppilaitokseen siirtyminen seitsemänvuotiaana. Fry maalailee laveasti poikakoulujen elämää ja tapoja ja oman seksuaalisuutensa ja seksuaalisen suuntautumisen löytymistä. Hän kuvaa ensirakkauttaan Matthew’tä ja samoihin aikoihin alkanutta kiinnostusta näpistelyyn. Näpistely kasvaa luottokorttivarkauksiksi ja pakomatkaksi, joka päättyy Stephenin 18-vuotispäivän aikoihin, kun nuoren miehen liian huonokuntoiset kengät kiinnittävät hotelliväen huomion. Seuraa tuomion odottelua vankilassa ja päätös muuttaa suuntaa, jotta rikoskierteen sijasta edessä häämöttäisi pääsy Cambridgeen.

Stephen Fry: The Fry Chronicles
Moabin jatko-osa on The Fry Chronicles (2010), joka keskittyy päähenkilönsä Cambridge-vuosiin ja näitä seuranneisiin menestyksen vuosiin 1980-luvun viihdemaailmassa. Cambridgessa näytteleminen ja käsikirjoittaminen vievät Fryn mennessään ja hän tutustuu mm. pitkäaikaiseen näyttelijäpariinsa, Hugh Laurieen. Teos vilisee brittiläisen kulttuurimaailman nimiä, joista tällaiselta ignorantilta pohjoiseurooppalaiselta menee iso osa ohi. Fryn kanssa samoissa piireissä liikkuvat Laurien lisäksi mm. Emma Thompson, Rowan Atkinson, Kenneth Branagh, Ruuvit löysällä (The Fast Show) -sarjan Paul Whitehouse ja Charlie Higson, Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker’s Guide to the Galaxy) -kirjailija ja Fryn kaltainen teknologianörtti Douglas Adams jne. jne. Kaikista Fry osaa kertoa myös toinen toistaan mainiompia anekdootteja, joiden hauskuus ei onneksi aina edes vaadi hahmojen tuntemista etukäteen. Hauskoja tarinoita ovat mm. Fryn kertomus joutumisesta osaksi modernia aarrejahtia, jossa hänen faksillaan oli merkittävä rooli, ja yhtäaikaiset kahden elokuvan kuvaukset Cambridgen ja Oxfordin kampuksilla, josta seurauksena oli yksi täysi floppi ja yksi Oscar-voittajaelokuva.

Stephen Fry: More Fool Me
Elämäkertojen toistaiseksi viimeinen osa on More Fool Me (2014), joka keskittyy Fryn niin sanottuihin kokaiinivuosiin eli pitkälti 1990-luvun alkuvuosiin. Kirja jatkuu käytännössä siitä, mihin edellinen osa jäi, eli Fryn ensimmäiseen kokaiinikokeiluun. Fry suorittaa myös melko pitkällisen kertauksen edellisistä osista, mutta se ei sinänsä haittaa, vaikka kirjoittaja itse kovasti pahoitteleekin vanhoille lukijoille tai kuuntelijoille aiheutuvaa toistoa (äänikirjaversioissa on hauskasti otettu huomioon formaatin muuttuminen). Tämän jälkeen luvassa on aiheestaan huolimatta melko riemukkaita tarinoita Fryn kokaiininkäyttöön liittyneistä toilailuista. Samalla Fry kuvaa työprojektejaan. Teoksen lopussa on lisäksi pitkä pätkä päiväkirjamerkintöjä noin vuodelta 1993, kun tekeillä on Fryn toinen romaani, The Hippopotamus (1994). Päiväkirjamerkinnöistä pilkahtava ajankuva on nostalginen: Fry käy mm. Mel Gibsonin ohjaaman ja tähdittämän Kasvottoman miehen (The Man Without a Face, 1993) ensi-iltanäytännössä.

Elämäkertojen juonista on paha mennä esittämään kritiikkiä, vaikka eipä sille Fryn värikkään elämän vuoksi ole aihettakaan. Toisaalta Fryn tulkitsemana tylsemmätkin tarinat kuulostavat hurjan mielenkiintoisilta ja jopa paikoittaiset jaarittelut ja hyppäykset aiheesta toiseen sopivat erinomaisesti kuunnelmaversioihin teoksista. Monta leppoisaa vaunulenkkiä ja bussimatkaa ehti näiden tahtiin tehdä. Ja vielähän Frylla riittää tarinaa kerrottavaksi, joten mielenkiinnolla odotan, milloin mahdollisesti seuraa jatkoa...

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 3

Otsikon titteli ei varsinaisesti tällä hetkellä pidä paikkaansa, kun vaihdoimme Z:n kanssa vuoroa kesän ajaksi, mutta toisaalta kyseisiä sarjoja tuli pääsääntöisesti katsottua otsikon kuvaamassa tilanteessa.

Breaking Bad (Netflix)

Jo pitkään olen halunnut katsoa tämän huumeidenvalmistajaksi ryhtyvästä syöpäsairaasta kemianopettajasta kertovan sarjan (2008-2013), ja tätä aloimmekin Z:n kanssa katsoa heti Netflixiin Uuden Sherlockin myötä sorruttuamme. Sarjan alussa Walter White (Bryan Cranston) saa syöpätuomion. Samoihin aikoihin huumepoliisissa työskentelevä lanko Hank ottaa Waltin mukaan huumeratsiaan. Syntyy idea perheen - pojan, vaimon ja vielä syntymättömän tyttären – elintason turvaamisesta metamfetamiinin valmistamisen ja myymisen avulla, ja Walt ryhtyy hommiin entisen oppilaansa, Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa. Parivaljakko lisäksi sarjassa keskeisiin osiin nousevat mm. pikaruokaketjua vetävä Gus Fring, nallekarhumainen entinen poliisi Mike Ehrmantraut sekä lipevä lakimies Saul Goodman. Hahmot ovat värikkäitä, kuten myös sarjan tapahtumat. Breaking Bad on ajoittain erittäin brutaali ja pääosahenkilöt osaavat olla aika ajoin todellisia kusipäitä, joille ei oikeastaan edes toivo menestystä. Silti sarja piti herkeämättömästi otteessaan alusta veriseen loppuunsa. Ennen kaikkea tästä lienee kiittäminen sarjan kehittäjää, Vince Gilligania ja käsikirjoittaja-tuottaja Peter Gouldia. Tyypit ovat luoneet sarjan, jonka todella voisi uskoa olleen alusta lähtien kirjoitettu loppuun asti: niin sulavasti juonen osaset liittyvät toisiinsa kausien sisällä ja välissä. Loppu ei vaikuta Lost-tyyliseltä hatusta tempaisulta, vaan loogiselta päätökseltä viiden kauden tapahtumille. Tiukka sarja, joka kestänee aikaa ja uudelleenkatselukertoja.



Better Call Saul (Netflix)

Hah, vielä ei tarvinnutkaan päästää irti Breaking Badin maailmasta, sillä Gilligan ja Gould loivat sarjalle spin-offin (2015-) suoraan Netflixille. Better Call Saul keskittyy seuraamaan lakimies Saul Goodmania (Bob Odenkirk) ennen Breaking Badin tapahtumia, kun Goodman oli yhä nimeltään Jimmy McGill. Tosin kolmanteen kauteen edenneen sarjan kunkin kauden aloitusjaksossa nähdään myös lyhyt katsaus siihen, mitä Goodmanille tapahtui Breaking Badin jälkeen, kun tämä joutui vaihtamaan henkilöyttään ja oli varma, että päätyy vuoroesimieheksi nebraskalaiseen Cinnabon-kahvilaan. Saulin lisäksi sarjassa nähdään muitakin Breaking Badista tuttuja hahmoja, joista suurimmassa roolissa on oma suosikkini Mike (jonka kohtalo sinetöi suhtautumiseni Walter Whiteen). Kolmannella kaudella sarjassa nähdään jälleen Los Pollos Hermanosin vetäjä Gus Fring. Pienissä rooleissa nähdään myös hahmoja, joiden tunnistaminen Breaking Badista tutuiksi vaatii jo vähän paneutumista. Uusia hahmoja sarjassa ovat mm. Jimmy-Saulin veli Chuck, sähköallergiseksi itsensä diagnosoinut McGillin perheen ”kunnollinen” isoveli, sekä Kim Wexler, Jimmyn asianajajakollega ja jonkin sortin suhdeviritys. Vaikka tässäkin sarjassa sivutaan huumebisneksiä, keskittyy Better Call Saul enemmän veljeksien suhteeseen ja ennen kaikkea Jimmyn vaiheittaiseen muuttumiseen Saul Goodmaniksi. Päähenkilönä Jimmy-Saul on Breaking Badin Waltia ja Jesseä symppiksempi, mikä vuoksi hahmo onkin ihan ansaitusti saanut oman sarjansa.



Hakekaa kätilö (Netflix & Areena)

Tiesin Hakekaa kätilö -sarjan (Call the Midwife, 2012-) ja sen pohjana olevien Jennifer Worthin muistelmien olemassa olosta, mutta oikeastaan vasta omakohtaisen kätilökohtaamisen jälkeen ja kaverin suosittelemana päädyin katsomaan sarjaa. Netflixissä on toistaiseksi sarjan ensimmäiset viisi kautta ja Areenassa oli kevään mittaan nähtävissä tuoreeltaan sarjan kuudes kausi. Sarja kertoo Lontoon East Endissä 1950-60-lukujen taitteessa työskentelevistä kätilöistä. Kätilöistä osa on nunnia ja kaikki asuvat nunnien kanssa Nonnatus-talossa. Itä-Lontoo kuhisee lapsia ja naisia, jotka synnyttävät vauvoja toisensa perään, joten kätilöillä riittää työtä. Suurin osa tuon ajan synnytyksistä tapahtuu lisäksi yhä kotona. Sarjassa nähdäänkin vielä alueen sodanjälkeinen infrastruktuurin rappio ja hiljalleen nousevat uudet asuintalot. Sen lisäksi nähdään valtava määrä pikkuruisia vauvoja, tekonapanuoria ja ajalle tyypillisiä sosiaalisia ongelmia. Alun perin sarjan pääosassa on itseoikeutetusti muistelmien kirjoittaja Jenny (Jessica Raine), mutta hän jää sarjasta pois jo kolmannen kauden jälkeen. Keskiössä pysyvät jonkin verran vaihtuva, mukavan värikäs kätilöiden joukko, lääkäri Turner ja talkkarin hommia hoiteleva Fred. Itse potilaat vaihtuvat pääsääntöisesti jaksoittain lukuun ottamatta Mullucksin perhettä, joka on keskiössä useammassa jaksossa, kun talidomidin vaikutukset alkavat ilmetä 1960-luvun alussa. Aiheet ovat usein vakaviakin, mutta sarjaa leimaa silti Sydämen asialla –tyylinen leppoisuus ja sydämellisyys. Kevyttä, miellyttävää katsottavaa. Papukaijamerkit ansaitsevat vielä erikseen koomikko Miranda Hart Chummy Noakesin roolistaan ja Pam Ferris sisar Evangelinan roolistaan.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Kesän kunniaksi teki mieli lukea jotain aavistuksen keveämpää, joten pyyhin pölyt tabletistani ja otin sillä lukuun Storytelistä löytyneen Kate Mortonin teoksen Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper 2012, suom. 2016). Mortonilta olen pari vuotta sitten lukenut teoksen Hylätty puutarha, ja se oli mukavan joutuisa eri aikatasoihin sijoittunut lukuromaani. Myös Salaisuuden kantaja sijoittuu eri aikatasoille: tällä kertaa ollaan lähinnä toisen maailmansodan ajassa, vuodessa 2011 ja hetkellisesti 1960-luvulla. Australialaisen Mortonin teos sijoittuu edellisen tavoin pääsääntöisesti Englantiin, mutta pieni välipyrähdys tehdään myös Australian Queenslandiin ja siellä Tamborine Mountainille, jossa tuli vajaa kolme vuotta sitten itsekin käytyä. Todistusaineistona kuva!


Salaisuuden kantajassa tarina kehittyy 1960-luvulla kesäisenä päivänä tapahtuneen tapon ympärille. Tuolloin teini-ikäinen Laurel todistaa puumajasta, kuinka kotitalon pihaan saapuu vieras mies, joka kutsuu perheen äitiä nimeltä, jonka jälkeen äiti surmaa miehen kakkulapiolla (täytyy olla vähän erilainen kakkulapio kuin meikäläisen omistama…). Vuonna 2011 Laurelin äiti on heikossa kunnossa ja loppu on jo lähellä. Menneisyyden tapahtuma, joka on luokiteltu itsepuolustukseksi hyökännyttä kiertolaisukkoa vastaan, painaa edelleen Laurelin mieltä, joten hän päättää viimein penkoa äitinsä menneisyyttä. Selviääkin, että sodan aikana äiti on ollut sangen erilainen ihminen kuin on kaikille lapsilleen ja miehelleen ollut sodan päätyttyä.

Sodanaikainen äiti on ollut oikeastaan niin nihkeä hahmo, että kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo tympääntyä teokseen ja sen vastenmielisiin hahmoihin. Vasta puolivälin jälkeen mielessäni heräsi epäilys, että Moranilla on muita suunnitelmia, mikä lisäsikin romaanin imua loppua kohden. Lopussa mentiin jo täysillä kohti katharsista ja reippaasti sen ylikin, niin hyvin oli romaanin palikat kirjoitettu loksahtelemaan kohdilleen ja hahmojen loput onnellisiksi. Liiasta loppuimelyydestä huolimatta Salaisuuden kantaja oli kuitenkin mukavan kepeä kesäkauden aloittaja, ja juuri sopiva uneliaille aamun työmatkoille. Ehkäpä taas parin vuoden päästä lukaisen seuraavan Moranin teoksen.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Skam (Areena)

Norjalainen teinisarja on nyt kaikkien huulilla, eikä ihme. Jotenkin kummasti sarjan tekijät ovat saaneet aistittua paitsi tämän hetken nuorten meiningin, myös jotain laaja-alaisempaa, joka vetoaa teini-iän jo ylittäneisiinkin katsojiin. Toki suvereeni somen hyödyntäminen osana juonen kuljetusta ja tarinamaailman rikastamista toimii ja vie Uuden Sherlockin aloittaman some-viestien näyttämisen ruudussa huippuunsa. Parhaimmillaan sarjassa seurataan yli minuutin ajan paikallaan seisovaa hahmoa, joka vain näppäilee puhelintaan samalla kun kuvan päällä vilkkuvat lähetetyt viestit. Sarjassa seurataan joka kaudella eri päähenkilöä, joka kuitenkin kuuluu samaan kaveriporukkaan oslolaisessa lukiossa. Ensimmäisellä kaudella seurattiin Evaa. Toisella kaudella keskityttiin Nooraan ja kolmannella Isakiin ja tämän kaapista tuloon. Paraikaa käynnissä olevalla kaudella seurataan muslimityttö Sanaa. Viimeisin kausi on oikeastaan aiheeltaan kiinnostavin, sillä harvassa on tv:ssä nähdyt muslimityttöjen roolit. Sanavalmis ja tummaa meikkiä käyttävä Sana on hahmona piristävän erilainen ja kolmen kauden jälkeen on myös hienoa päästä kurkistamaan hänenkin kulissiensa taakse. Kaiken sarjassa kruunaa lisäksi hauskan kupliva norja teinislangeineen. Særr!

Nuoret ja lupaavat (Areena)

Skamin jäljissä löysin Areenan toisen norjalaissarjan, Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), josta on toistaiseksi ilmestynyt kaksi kautta. Sarja on rakenteeltaan Skamia perinteisempi ja sen pääosassa on kolme parikymppistä naista. Ikiensä ja elämäntilanteidensa puolesta Nuoret ja lupaavat muistuttaakin Skamia enemmän Girlsiä. Sarja kertoo stand-upia tekevästä Elisestä (sarjan myös ideoinut Siri Seljeseth), jonka isä sattuu odottamaan lasta naiselle, joka ei ole Elisen äiti, jonka kanssa isä yhä on naimisissa. Muut päähenkilöt ovat Alex, joka haluaa näyttelijäksi ja Nenne, joka haluaa vakavasti otettavaksi kirjailijaksi. Sivussa käsitellään aikuistumista, ystävyyttä, parisuhdetta ja jopa mielenterveyttä – mutta kaikkea silti humoristisen otteen kautta. Vähemmän nakuilua kuin Girlsissä, mutta muutoin pohjoismaalaiselle lähestyttävämpiä hahmoja. Lämmin suositus tällekin!



Kolmetoista syytä (Netflix)

Netissä tuli muutaman päivän sisällä vastaan useampi maininta tästä jälleen kerran alun perin kirjaan perustuvasta teinisarjasta, joten päätin sitten vilkaista tämän, kun sattui sopiva tauko sarjojen väliin. Parasta ehkä jo tähän väliin mainita: en pitänyt sarjasta millään lailla. Kolmentoista syyn (13 Reasons Why) idea on kaikessa karmivuudessaan seuraava: teinityttö tekee itsemurhan, mutta sitä ennen väkertää seitsemän c-kasetillisen verran tilitystä syistään ja nimeää käytännössä kolmetoista syyllistä teolleen. Jutun juoneen kuuluu lisäksi, että tytön uskottu katsoo, että kasetit lähtevät itsemurhan jälkeen kiertämään jokaiselle ”syylliselle” vuorostaan. Sarja käynnistyy, kun tähän itsarityttö Hannahiin ihastunut Clay saa kasetit kuunneltavakseen. Ja auta armias, kundi kuuntelee kasetteja kuin ei olisi binge-katselusta kuullutkaan. Puolikas kasetti päivässä, jos sitäkään. Ja siinä välissä Clay tuskailee, syyttelee muita ja pelkää, milloin edessä on oma kasetti. Okei, tehdään selväksi: Hannahilla on muutama ihan oikea vastoinkäyminen elämässään ja hänestä lähtee somessa kiertämään muutama epäedullinen kuva. Verkkokiusaaminen ja seksuaalinen väkivalta ovat harvinaisen perseestä, mutta herranjestas, ei se tarkoita, että sen takia tarvitsee tehdä kivasti koristeltu kokoelma muinaista teknologiaa olevia tallenteita ja ryhtyä riutuvaksi marttyyriksi, joka nauhoillaan saa viimeisen sanan. Sitä paitsi itse Hannahin itsemurha oli suoranaista itsaripornoa, jossa hehkuteltiin pitkään ja huolella Hannahin istumista ammeessa ja molempien käsivarsien viiltämistä. Ällöttävää. Puolikas piste vanhoista teinirooleista tuttujen näyttelijöiden minirooleista (Gilmore tyttöjen Keiko Agena, Niin sanotun elämäni Wilson Cruz ja That Thing You Do! ja Ihmissusi Pariisissa -leffojen Tom Everett Scott).



Girls, kausi 6 (HBO)

Vuonna 2012 alkanut Girls päättyi tänä keväänä kuudenteen kauteensa. Edellisen kauden kohdalla pohdin, vieläkö seuraavalle kaudelle irtoaa uusia käänteitä. Ei tarvinnut jännittää, Lena Dunham oli kirjoittanut etenkin omalle hahmolleen aikamoisen elämänmuutoksen, kun Hamptoneille tehdyn haastattelukeikan jälkeen Hannah tulee raskaaksi Riz Ahmedin (The Night Of) esittämälle surffiopettajalle. Viimeinen kohtaaminen Adaminkin (Adam Driver) kanssa on luvassa. Vuosien saatossa Girls on kehittynyt omaksi merkkiteoksekseen, eikä sen tarvitse enää edes tiedostaa alkuaikojensa vertautumista Sinkkuelämään. Tämä tuodaan selvästi esiin sarjassakin: vielä ekalla kaudella Shoshannalla oli seinällään Sinkkuelämää-elokuvan juliste, tällä kaudella Hannah viittaa Chris Nothiin (tunnetuin Sinkkiksen Mr. Bigin roolistaan) Oikeuden ja kohtuuden näyttelijänä.

Catastrophe (Areena)

Teineistä ja nuorista aikuisista kertovien sarjojen perään vielä arvio yhdestä tämän hetken suosikeistani, Lontoosen sijoittuvasta Catastrophesta, joka kertoo nelikymppisistä Sharonista ja Robista, jotka saavat yhteisen lapsen lyhyen työmatkasuhteen seurauksena. Irlantilainen Sharon ja jenkki Rob opettelevat nopeaan tahtiin tuntemaan toisiaan ja perustamaan perhettä. Pariskunnan välinen huumori ja siitä kumpuava kemia on valtavirtakomedioista poikkeavaa. Sarja on jännä yhdistelmä lämminhenkisyyttä ja jopa Ricky Gervais -henkistä liian-noloa-katsottavaksi-komediaa, jota tunnusmusiikki korostaa. Sarjasta pyörii nyt Ylellä ja Areenassa tuoreeltaan kolmas kausi, jonka alussa perhe on kasvanut jo nelihenkiseksi, kun joukkoon liittyy perheen kuopus, jonka nimeä kukaan ei tunnu osaavan lausua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 1

Viime aikoina on tullut katseltua telkkaria aika lailla, etenkin kun telkkarin ääressä on pystynyt pääsääntöisesti pysyttelemään hereillä, toisin kuin kirjojen ääressä. Alkuvuodesta Uuden Sherlockin tuoreimman kauden myötä meidänkin taloutemme siirtyi viimein Netflix-aikaan, joten katseltavat sarjat eivät ole heti loppumassa – etenkään kun elämän realiteetit estävät supernopean binge-katsomisen (poisluettuna Skamin kaudet 1-3, joihin taisi mennä puolisentoista vuorokautta). Tähän mennessä katseltuihin sarjoihin on mahtunut hittejä (The Crown, Breaking Bad, Big Little Lies, Hakekaa kätilö, Catastrophe, Better Call Saul), huteja (Gilmore Girls: A Year in the Life, Kolmetoista syytä), jotain siltä väliltä (Case) ja vanhoja suosikkeja (Last Week Tonight with John Oliver, Girls). Tässäpä siis ensimmäinen osa keskeisistä mieleen jääneistä fiiliksistä:

Uusi Sherlock (Netflix)

Neljäs kausi (2017) koostui edellisten kausien tapaan kolmesta puolentoista tunnin mittaisesta jaksosta, jotka jo nimillään viittaavat alkuperäisiin Conan Doylen tarinoihin. Viimeinen jakso, ”The Final Problem” on jopa suora laina tarinasta, jonka juonta tosin hyödynnettiin jo sarjan toisen kauden viimeisessä jaksossa. Nämä viittaukset alkuperäisiin tarinoihin, taivaallinen Benedict Cumberbatch Sherlockina ja sittemmin elokuvien ja tv-sarjojen standardiksi (mm. Skam) muuttunut keino näyttää tekstarit kuvaan ilmestyvinä pop-upeina olivat keskeisiä ihastuksen aiheita sarjan alkaessa. Mutta voi, edelleen taivaallista Benedictiä lukuun ottamatta sarjan muut vetovoimatekijät ovat kausien saatossa himmenneet ja nyt alkoi jo vähän masentaa, etenkin kun kausi käsitti Conan Doylensa lukeneiden tietämän käänteen tohtori Watsonin (Martin Freeman) elämässä. Rakkautta vain -leffan Markia siteeratakseni – Enough. Enough now.



The Crown (Netflix)

Netflixin alkuperäissarja (2016) on isolla rahalla tehty upean näköinen sarja Englannin kuningatar Elisabeth II elämästä. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa kunnon ruudulta, on muuten terävää kuvaa! Sarjasta on valmistunut vasta ensimmäinen kausi, mutta ilmeisesti kausia on luvassa enemmänkin. Toiseen kauteen on ainakin kiinnitetty jo Dexteristä tuttu Michael C. Hall JFK:n rooliin. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuosiin 1947–1956, joiden aikana nuori Elizabeth (Susipalatsista tuttu, erinomainen Claire Foy) nai Philip Mountbattenin (Tohtori Who Matt Smith), saa ensimmäiset lapsensa, nousee kuningattareksi isänsä kuoltua ja yrittää sopeutua rooliinsa, joka asettaa hänet usein poikkiteloin miehensä ja sisarensa prinsessa Margaretin kanssa. Omat mausteensa soppaan tuo uudestaan pääministeriksi noussut Winston Churchill (John Lithgow nappiroolissa!) ja rakkauden takia kruunusta luopunut Elizabethin setä David. Sarja pitää taatusti sisällään paljon taiteellisia vapauksia, mutta on silti jollain tapaa kutkuttavaa saada kurkistaa vielä tälläkin hetkellä Englantia hallitsevan kuningattaren ja koko hovin kulissien taakse. Vahva suositus historia- ja brittisarjojen faneille.



Gilmore Girls: A Year in the Life (Netflix)

Katsoin Gilmoren tyttöjä (2000-2007) aikoinaan Yleltä niiden ensimmäisen esityskierroksen aikana. Sarjan punainen lanka oli 16-vuotiaana äidiksi tulleen Lorelain (Lauren Graham) ja tämän Rory-tyttären (Alexis Bledel) ystävyyssuhde, samoin kuin konekivääritahtinen replikointi ja viittaukset laaja-alaisesti populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jaksoin fiilistellä kirjatoukka-Rorya aina siihen asti, kun hän siirtyi yliopistoon, jolloin paketti lähti hajoamaan ja kyllästyin loputtomaan papatukseen, imelään Stars Hollow’n kylään ja loputtomiin kohtauksiin, joissa Lorelai ja Rory puhuvat syömistään herkkumääristä tai jossa he ovat ympäröineet itsensä valtavalla määrällä ruokaa, mutta todistetusti eivät taida kertaakaan oikeasti syödä mitään. Lähtöasetelmani Netflixin tuottamaan neliosaiseen jatkosarjaan (2016) ei siis ollut aivan niin ruusuinen kuin tekijät ehkä olisivat toivoneet. Siksi samat epäkohdat alkoivat hiertää pian. Ynseät kahvilanpitäjä Luke ja hotellin vastaanottovirkailija Michel eivät yksin riitä taltuttamaan Gilmoren naisten länkytystä länkytyksen vuoksi. Toki on myönnettävä, että sarja tarjosi myös mukavia hetkiä, kun ruutuun oli alkuperäisestä sarjasta päähenkilöiden lisäksi saatu koottua tutut sivuhahmot Melissa McCarthyn tapaturmaherkästä keittiömestari Sookiesta Roryn kaikkiin kolmeen ex-poikaystävään ja kavereihin Laneen ja Parisiin. Minun ja Gilmorejen välistä suhdetta uusi sarja ei kuitenkaan enää pystynyt herättämään henkiin.



Big Little Lies (HBO)

HBO:n uutukainen, isoja tähtiä vilisevä Big Little Lies (2017) pääsi katselulistalle. Sarja alkaa tapolla, mutta vielä ei paljasteta, kuka tai ketkä ovat tappaneet kenet. Keskiössä on joukko alakoululaisten äitejä, joiden rooleissa nähdään Reese Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern, Shailene Woodley ja Zoë Kravitz. Nicole Kidmanin hahmon miehenä nähdään Alexander Skarsgård. Tätä on hehkutettava oikein erikseen, sillä harvassa ovat ne roolitukset, jossa ylipäätään puolisot ovat samanikäisiä ja naisen rooliin palkataan oikealta iältään miestä vanhempi näyttelijä (Kidman on syntynyt 1967, Skarsgård 1976). Koulussa sattuu kiusaamistapaus, jossa syyt niskoilleen saa koulun uusi oppilas, Woodleyn hahmon poika Ziggy. Myös naisten perheissä kihisee kullakin tavallaan, vaikka ulospäin näytetäänkin kiiltokuvapintaa. Vehkeilyäkin toki mahtuu mukaan, mutta naiset osaavat myös olla lojaaleja toisilleen. Big Little Liesista tulee ajoittain mieleen The Affair ja True Detective, joissa kummassakin kerrontaa kuljetetaan osittain poliisin kuulustelujen avulla. Jotain samaa HBO-maisuutta on sarjojen tunnelmissakin. Kuolemantapaus selviää sarjan lopussa, joten jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa. Hyvä joskus näinkin, sillä nyt 7-osaisesta sarjasta jäi hyvä maku suuhun ja korviin, josta kiitos hyville musiikkivalinnoille. 



To be continued…