sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
Kesä taitaa olla jo auttamatta ohi, mutta palaan vielä kesälukemistoon. Kesän kuumuudessa aivokapasiteetti riitti juuri sopivasti Kate Mortonin tiilikiviromaaniin Talo järven rannalla (The Lake House, 2015, suom. 2017). Aiemmin olen lukenut Mortonilta Hylätyn puutarhan ja Salaisuuden kantajan. Romaanit ovat sivumäärästään huolimatta kevyehköjä sukutarinoita, joissa yhdistyvät eri aikatasot ja pintaan nousevat salaisuudet. Talo järven rannalla ei poikkea kaavasta.

Takaumassa ollaan 1930-luvun Englannissa, idyllisellä maaseudulla Cornwallissa, jossa keskikesän juhlien päätteeksi Edevanen perheen alle vuoden ikäinen Theo-poika katoaa. Hetkellisesti mielessä kävi, haluanko edes lukea tällaista hieman yli vuoden ikäisen lapsen vanhempana, mutta Morton pitää homman siistinä. Katoamisen lisäksi teemoina on maailmansotien välinen aika ja ensimmäisen maailmansodan jälkeensä jättämät arvet.

2000-luvun alkuun sijoittuvalla aikatasolla seurataan Edevanen perheen ikääntynyttä tytärtä Alicea, joka on luonut uransa dekkarikirjailijana ja jota yhä kalvaa oma roolinsa Theon katoamisillan tapahtumissa. Toisaalla taas työstään poliisina pakkolomalle joutunut Sadie Sparrow vetäytyy isoisänsä huomiin Cornwalliin. Sattumalta Sadie löytää hylätyn ja metsittyneen Edevanen järvenrantatalon ja kiinnostuu siihen kietoutuvasta mysteeristä.

Morton tuo tarinaan dekkarimaisia piirteitä, kun Sparrow alkaa selvittää Edevanen salaisuutta. Loppuratkaisu paketoidaan kuitenkin omaan makuuni turhan vikkelään ja ehkä hieman liiankin yllättävästi. Näin paksuun kirjaan olisi kai ollut varaa jättää muutama sivu lopetuksenkin syventämiseen.

Viihdyttävä ja kohtalaisen vetävä Mortonin romaani onnistuu jälleen olemaan. Lukemisiin siis ehkä jälleen ensi kesänä..?

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
Edward St Aubyn on kirjoittanut aikavälillä 1992–2012 viisiosaisen, löyhästi omaelämäkerrallisen kirjasarjan Patrick Melrose -nimisestä miehestä, jonka elämää pitkälle määrittävät hänen katastrofaalisen kamalat suhteet vanhempiinsa, ennen kaikkea isäänsä, joka raiskasi tätä Patrickin lapsuudessa. Kolmesta ensimmäisestä kirjasta ilmestyi suomennettu Loistava menneisyys -nimellä kulkeva yhteispainos tänä vuonna. Se pitää sisällään teokset Mitäs pienistä (Never Mind, 1992), Ikävä juttu (Bad News, 1992) ja Toivon mukaan (Some Hope, 1994). Ahmaisin sen heti saatuani sen kirjastosta käsiini juuri kirjasarjasta ilmestyneen HBO:n minisarjan alkaessa. Halusin kuitenkin ennen Benedict Cumberbatchin tähdittämään sarjaan sukeltamista lukea myös kaksi viimeistä osaa.


Edward St Aubyn:
Mother's Milk
Huonon saatavuuden vuoksi päädyin lopulta kuuntelemaan alkuperäisteokset Mother’s Milk (2005) ja At Last (2012) Storytelin kautta. Lukijana ja aristokraattisukuisen Patrick Melrosen äänenä kirjoissa on Alex Jennings, joka on osaa stiff upper lipinsä esitettyään mm. kruunustaan luopunutta Windsorin herttua Davidia The CrownissaKirjasarja etenee kronologisesti Patrickin traumaattisesta lapsuuden kesästä 1970-luvulla huumehöyryiseen kaksikymppisyyteen 1980-luvulla, jolloin Patrickin isä kuolee, seetyneemmän 1990-luvun kautta tälle vuosituhannelle, oman perheen perustamiseen ja äitisuhteen läpikäymiseen ennen tämänkin lopullista kuolemaa.


Edward St Aubyn:
At Last
St Aubyn on loistava kirjoittaja, joka sukeltaa sulavasti eri hahmojensa sisään. Se tuo tarinaan myös monipuolisuutta, kun Patrickin näkökulman lisäksi tapahtumia koetaan muidenkin hahmojen kautta. Etenkin lapsihahmot – nuori Patrick ja hänen poikansa Robert – on taitavasti tuotu esiin näkökulmatekniikalla. Voiton vie kuitenkin sarjan toisessa osassa, Ikävässä jutussa Patrickin sielunelämä, joka kuvaa Patrickin huumeidenkäyttöä tämän ollessa New Yorkissa hakemassa isänsä tuhkia. Patrick kuulee päässään enenevän määrän sivuhenkilöitä, kun hän parin päivän saatossa vuoroin nielee, snorttaa ja piikittää itseään kaikella mahdollisella. Pieleen menevät piikitykset ovat kammottavaa luettavaa, mutta samalla kurkkuun juuttuvat Quaaludet ja huumehöyryissä sekoilut on niin hulvattomia – niin kirjassa kuin sarjassakin – että nauroin kippurassa. Kohtaukset vetävät vertoja Leo DiCaprion Quaalude-suoritukselle Wolf of Wall Streetissä (2013).

HBO:n sarjassa ensimmäinen ja toinen kirja on vaihdettu päikseen, jolloin lapsuuden tapahtumat esitetään takaumana Patrickin sekoiluvuosien perään. Yllättävän hyvin kaikki hahmotkin on sarjaan mahdutettu, vaikka muutama naishahmo Patrickin elämässä onkin tiivistetty Hakekaa kätilö! -sarjasta tutun Jessica Rainen esittämään hahmoon. Cumberbatch on taitava Patrickina, eivätkä kauaksi jää Hugo Weaving julmana isänä ja etenkään Jennifer Jason Leigh äitinä, joka tasapainoilee omien demoniensa ja inhottavan miehensä vallan alla, eikä osaa kohdistaa hyvää tahtoaan ikinä oikeaan paikkaan. Suosittelen suuresti niin kirjaa kuin sarjaakin, St Aubynin kirjoitustaitojen vuoksi tässä järjestyksessä.

Jätän tähän loppuun vielä tämän (s. 258).


sunnuntai 12. elokuuta 2018

BlacKkKlansman

Spike Leen uutuusleffa BlacKkKlansman (2018) sitoo 1970-luvulle sijoittuvan tarinan tiukasti nykyhetken tapahtumiin (etenkin viime vuoden uusnatsien marssiin Charlottesvillessä) ja on siten puhtaan viihteen sijasta hyvinkin kantaaottava ja niin menneisiin kuin nykyisiin tositapahtumiin perustuvana monin paikoin melkoisen vaikeaa katsottavaa. Leen ei tarvitse näyttää juurikaan väkivaltaa, vaan kammottavuus syntyy ennen kaikkea hahmojen puheiden tasolla.

Elokuva kertoo tositarinan Ku Klux Klaniin soluttautuvasta Ron Stallworthista, mustasta poliisista (John David Washington), jonka juutalainen poliisikollega (Adam Driver) esittää tätä klaanin tapaamisissa. Paikallisen klaanisolun keskeisenä jäsenenä nähdään Jasper Pääkkönen, joka on uskottava murha-aikeisena rasistina pullistuvan tuijottavine silmineen. Myös That 70’s Show’n Ericinä tutuksi tullut Topher Grace tavoittaa KKK:n pääjehu David Duken olemuksen. Kylmäävin hahmoista kaikessa lempeässä emäntämäisyydessään lienee kuitenkin Pääkkösen hahmon vaimo (Ashlie Atkinson), joka ei rasismissaan häviä miehelleen.

Lee tarjoaa pienen katharsiksen 70-luvun tarinan tasolla, mutta siirtyessään nykyhetken tapahtumiin ja viitatessaan niihin Trumpin iskulauseilla tarinan keskellä on selvää, ettei todellista onnellista loppua ole tarjolla. Toisen jalan pitäminen nykyajassa syö Stallworthin tarinaa, jota olisi ihan hyvin voinut vielä syventääkin. Monet hahmot Stallworth mukaan lukien jäivät turhan pinnallisiksi. Ajatuksia herättävä ja Yhdysvaltain nykyhetken valossa erittäin ajankohtainen teos yhtä kaikki.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bikinirajatapaus & Veitola

Vähintäänkin kelvollinen sää on lisännyt huomattavasti äänikirjojen kulutusta, kun vaunulenkit ja muu ulkoilu on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Työn alla on hiljalleen GoT:in toistaiseksi ilmestyneet kirjat mutta niistä on toistaiseksi kuunneltu vasta ensimmäisen kirjan osat I, II ja III, kukin reilut 12 tuntia kestoltaan. Tämän jättipaketin jälkeen otin kuunteluun pari lyhyempää, kotimaista uutukaista, joita Storytel kiitettävästi tarjoaa valikoimassaan.

Henriikka Rönkkönen:
Bikinirajatapaus
 Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus (2018) oli vajaana viisituntisena nopeasti kuunneltu. Kuuntelin Rönkkösen esikoisteoksen Mielikuvituspoikaystävä (2016) viime vuonna, ja se jätti minut kaipaamaan jotain lisää. Nyt tiesin paremmin mitä odottaa ja Bikinirajatapaus täytti nuo odotukset hyvässä ja pahassa. Samalla kun ehdottomasti pidän Rönkkösen suorasta tavasta kuvata suhteita, kehoja ja seksiä, jossain vaiheessa alkaa tuntua, että kakkajutut tulevat jo korvista ulos. Ja käsittelen sentään päivittäin useita kakkavaippoja. Toisaalta ehkä se juuri vähentää toleranssia ylimääräiselle kakalle, joka ei liity lapseeni.

Rönkkönen kuvaa mm. Tinder-aikakauden treffikulttuuria, yllättävää lomaromanssia ja pinnan alla kytevää ja rimpuilevaa työpaikkaihastusta. Samoin hän kuvaa kolmikymppisyyden myötä tulevaa lempeyttä itseään kohtaan. Erityisesti kolahti juttu seurustelukumppanin nuoresta tyttärestä, jonka ympärillä naiset voivottelevat makkaroitaan ja karvojaan. Inhottaa tuollainen suoranainen kehovihan siirtäminen yhä seuraavilla naispolville. Rönkkönen kakkajuttuineen ja karvoineen omalta osaltaan levittääkin luonnollisen kehon ilosanomaa, ja sitä on pakko arvostaa.

***

Maria Veitola: Veitola
Stephen Fryn kirjojen lisäksi en ole kuunnellut muita äänikirjoja, joissa kirjailija itse lukisi teoksen. Paitsi nyt: Maria Veitola lukee itse oman, suurimmaksi osaksi hänen vuosien varrella ilmestyneistä kolumneista koostuvan omaelämäkerrallisen teoksen Veitola (2018). Veitolan itsensä lukemana ja eläytymänä tekstit ja niitä kommentoivat lisäykset välittyvät ja tuntuvat henkilökohtaisemmilta kuin ne jonkun muun – tai ehkä jopa itse luettuna tuntuisivat. Veitola käsittelee kirjassaan rankkoja aiheita isänsä kuolemasta ja veljensä vakavasta onnettomuudesta omaan nuoruuden anoreksiaan, vuosikausien vahvaan lääkitykseen ja nuoruuden huumekokeiluihin. Lisäksi hän kuvaa äidiksi tulemistaan, parisuhdehistoriaansa, tyyliään ja tietenkin uraansa radiosta television kautta takaisin radioon.

Veitola osaa kertoa avoimesti omasta elämästään retostelematta samalla muiden asioilla. Entiset miesystävät saavat pitää yksityisyytensä, samoin jopa ne törpöt, jotka käytännössä antoivat potkut raskaana olleelle Veitolalle tämän omasta talk show’sta. En ihmettele, että Veitola esiintyy tätä nykyä eri kanavan ohjelmissa. Urastaan kertoessaan Veitola puhuu paljon radiovuosistaan, talk show’staan ja nousustaan Radio Helsingin boss ladyksi, kuten hän itseään nimittää. Samalla hän jättää kuitenkin harmillisen vähälle maininnat nykyisistä tv-ohjelmistaan Tähdet, Tähdet, Yökylässä Maria Veitola sekä Enbuske, Veitola & Salminen.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Solo: A Star Wars Story

Nyt näitä Tähtien sotia oikein ropisee. Vasta jouluna nähtiin episodi VIII, vajaata puolta vuotta myöhemmin ensi-iltaan tuli jo pääsaagan toinen ulkopuolinen osa. Ensimmäinen osa eli Rogue One (2016) oli eräänlainen esiosa episodi IV:n tapahtumille, Solo: A Star Wars Story (2018) sen sijaan kertoo nimensä mukaisesti Han Solon tarinan – tai kronologisesti oikeastaan vain lyhyen palasen hänen koko tarinastaan, mutta oletettavasti sen merkittävimmän hahmon myöhempien esiintymisten kannalta. Tuleehan elokuvassa sentään todistettua, miten Solo ohjasi Millennium Falconinsa Kesselin kierroksesta kahdessatoista parsekissa.

Harrison Fordin roolin Han Solona on perinyt ja nuorentanut Alden Ehrenreich, jonka olen aiemmin nähnyt länkkäritähden roolissa Hail, Ceasar! -leffassa. Eräänlaista avaruuden lainsuojatonta Ehrenreich nytkin näyttelee, ja kuvakulmia myöten koko leffa myös uusintaa tiettyjä vanhoja länkkäriklisheitä. Lainsuojattomien jengiin kuuluvat Woody Harrelsonin näyttelemä Beckett, tämän naisystävä Val (Thandie Newton), Millennium Falconin omistaja Lando Calrissian (Donald Glover), tämän apupilottiandroidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) ja tietysti Chewbacca, jonka roolin Joonas Suotamo on ottanut haltuunsa hienosti. Jengi on velkaa pahispomo Dryden Vosille (Paul Bettany), joka on myös pelastanut kurjuudelta Solon ensirakkauden, Qi’ran (Emilia Clarke).

Tarinaltaan ja rakenteeltaan Solo on paljon perinteisempi kuin edeltävät uudet episodit ja Rogue One, joissa sankarit ovat suorastaan kaikkea muuta kuin valkoisia miehiä. Toki Solossakin nähdään vahvoja ja suorastaan ristiriitaisia naishahmoja ja lisäksi ihmisen ja androidin väinen rakkaustarina, mutta muuten siinä päsmäröivät kovin tuttuun tapaan keskeisimmillä palleilla mieshahmot. Suotakoon se, kun leffan nimihahmonakin on yksi sellainen. Leffaan on jälleen myös tuhdilla kädellä siroteltu Tähtien sota -tietäjille viittauksia aina Teräs Kädestä lähtien.
Solo toimii kevyenä välipalana odotellessa kolmannen trilogian päätösepisodia.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) on täyttä timanttia! Pidin jo kovasti hänen esikoisteoksestaan Rakkaudenhirviöstä (2015). Siinä missä Rakkaudenhirviö kuvasi päähenkilönsä lapsuutta, nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, nyt on päästy tiukasti esikoisteoksen ilmestymisen jälkeiseen maailmanaikaan. Sillä Sivuhenkilön päähenkilö(!) on edelleen se sama kirjailijan fiktiivinen minäkuva kuin edeltäjässään. Tunnistettavia ovat myös esikoisteoksesta tutut ystävät Antti ja Laura, vaikkei heihin enää nimellä viitatakaan. Antin kuvaus ei jätä Putouksensa katsoneille epäselväksi, kenestä on kyse (s. 72):
Saan tekstiviestin. Se on kuuluisalta ystävältäni. […] Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. Kaikki rakastuivat häneen kuin kuumeessa, miehet ja naiset alkoivat palvoa hänen vartaloaan.
Turusen suorastaan lakoninen kirjoitustapa kirvoittaa usein vinon hymyn lukijan huulille, mutta etenkin pohtiessaan sukupuoleen liittyviä odotuksia ja oletuksia hän tuo esiin tärkeitä huomioita meidän tasa-arvoisesta nykyajasta (s. 11):
Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista.
Kirjan edetessä kirjailija alkaa ärsyyntyä teemasta sen toistuessa niin hänen omissa toimissaan kuin ympäröivässä maailmassa. Hän huomaa todistelevansa muille, ettei kirjoita vähäpätöisinä pidetyistä aiheista eli tyttöydestä ja nuoruudesta. Hän tajuaa, kuinka klassikkoteoksiksi nousevat miesten valitsemat ja siten useimmiten miesten kirjoittamat teokset, joihin vallassa olevat miehet sitten viittaavat niin monesti, että kaanon muotoutuu ja näyttäytyyy ikään kuin luonnollisena kirjallisuuden huipentumana. Kirjailija purkaa oivalluksensa suorastaan tuskastuneena (s. 172):
Ja kaikkea tätä pohtiessani kirkas ja selkeä ajatus lävistää mieleni. Olen saanut tarpeekseni. Olen kyllästynyt tähän vanhojen kalsarien hajuun joka nurkassa.
Sivuhenkilö osuu ajankohtaiseen hermoon vuonna, jolloin kulttuurimaailmaa on ravisteltu sen luutuneiden seksististen käytäntöjen vuoksi. Se leikkaa yhteiskunnallisen ja yksityisen tason päähenkilön tuskaillessa oman elämänsä suuntaa ja kirjailijuutta lapsettomana, parisuhteettomana kolmikymppisenä naisena. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa jopa miehille! Siinäpä nimittäin nykypäivänäkin yhä usein villi ajatus: että mieskin voisi lukea naisen kirjoittaman, naispäähenkilöstä kertovan kirjan.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Huhtikuun kirjat: Siivoojan käsikirja, Väärän kissan päivä, Tervetuloa Amerikkaan ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
ja muita kertomuksia
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on kokoelma Lucia Berlinin parhaita novelleja, ja kuuntelin sen vielä lumisten vaunulenkkien aikana. Berlin on nostettu esiin uuteen suosioon vähän samaan tapaan kuin John Williams Stoner-romaanin myötä muutama vuosi aiemmin. Berlin kirjoittaa teoksen lopussa olevan lyhyen elämäkerran perusteella paljon omaan elämäänsä perustuen, ja tarinoista voi päätellä, että Berlinin elämä on ollut vähintäänkin värikästä. Kertomusten pääosissa on usein naishahmo, joka käyttää lääkkeitä tai alkoholia vähintäänkin riittävästi. Mieleen tulee välillä naispuolinen Charles Bukowski. Samalla nimittäin painetaan kovaa duunia: siivoojan tai sairaanhoitajan hommia, jossain vaiheessa jopa AIDS-lasten parissa. Useissa tarinoissa ollaan jossain eteläisessä osavaltiossa, ellei peräti Meksikon puolella rajaa. Myös lapsuuden muistot, katolinen koulu, skolioosikorsetti ja hammaslääkäri-isoisä esiintyvät tarinoissa. Berlin kirjoittaa ilman tunteilua, mutta sitäkin suuremmalla kirkkaudella, joka herättää kuvatun maailman ja sen paahtavan auringon talvenkin keskellä kuulijansa mieleen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä
Väärän kissan päivä (2017) on toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen teos, jonka olen lukenut/kuunnellut. Edellinen oli Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka kuuntelin pari vuotta sitten. Tällä kertaa olin siis jo varautunut kirjan spekulatiivis-fiktiiviseen luonteeseen. Väärän kissan päivä sijoittuu käytännössä yhteen päivään keskikokoisessa suomalaiskaupungissa, jossa päähenkilö Kaarna metsästää muistisairasta äitiään, jota koetetaan parantaa kokeiluasteella olevalla lääkityksellä. Kaupungin on vallannut vuosittainen festivaali, joten kadut ovat täynnä jo valmiiksi kummallisia kulkijoita. Kissoja vilahtelee joka nurkalla ja Kaarna elää hämäriä lapsuusmuistojaan uudelleen mielessään. Loppua kohden Kaarnan muistojen aitous nousee kyseenalaiseksi. Festivaalihumuisen ja muistojen täyteisen kaupungin tunnelma vie mukanaan, mutta maailmanjärjestyksen pieni vinksahdus ja taustalla hiipivät synkät ja tuskallisetkin sävyt ja etenkin loppuhuipennus tekevät teoksesta oikeastaan hieman ahdistavan. Ei sitä tosin yksinkertaisesti huonona seikkana voi pitää, vaikkei kirja omaksi suosikiksi nousekaan. Mieleen sen erityinen tunnelma kuitenkin jää.

Linda Boström Knausgård:
Tervetuloa Amerikkaan
Onkohan Knausgård-homma mennyt jo liiallisuuksiin, kun otin jo luettavaksi Knasun entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin romaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Välkommen till Amerika, 2016)? No ei sentään, Boström Knausgårdin kirjallisuus on saanut ylistystä omilla meriiteillään, ja siksi teos kiinnosti. Kyseessä on ohut pieni kirjanen – siinäkin siis kaukana ex-miehen Taisteluni-tiiliskivistä – joka ainakin joltain osin perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Kuten jo Taisteluni-romaaneista on selvinnyt, Lindan äiti on kuuluisa näyttelijä, ja niin on myös päähenkilön äiti Tervetuloa Amerikkaan -teoksessa. Kirjan päähenkilö on lakannut kokonaan puhumasta, eikä suostu myöskään kirjoittamaan. Veli on laudannut huoneensa oven kiinni ja varannut tyhjiä pulloja säästyäkseen vessakäynneiltä. Äiti pitää yllä perheen energiaa ja uskottelee vähintään itselleen, että perhe on valoisa. Perheen kuollut isä kuitenkin kummittelee päähenkilölle, joka on myös vakuuttunut, että on syyllinen isän kuolemaan. Siinäpä sitten onkin perhedynamiikassa ihmettelemistä. Boström Knausgård kirjoittaa hurjan kauniisti ja ilman suurempia tapahtumiakin tekee tästä erikoisen pienen perheen kuvauksesta mieltä kutkuttavan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa
Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018) on hieman surumielinen kertomus saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen pojasta Maxista, joka saa ilmoituksen äitinsä kuolemasta. Äiti ja poika eivät ole olleet kovin läheisiä, isäänsä tämä ei ole ikinä nähnyt kuin kuvasta. Äitinsä talosta perhostenkeräilyä harrastava Max löytää perhosen, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt ja alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä sille luokitusta. Samalla Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa ja saa ennen pitkää kutsun isänsä veljen konserttiin Hampuriin. Teos on jaettu nimensä mukaisesti kolmeentoista sinfoniaan, jotka muodostavat myös isän veljen keskeisimmän musikaalisen tuotannon. Kirjassa esiintyy myös erilaisia tekstilajeja, mm. teoksen aloittava Viktor Stanislauksen muistokirjoitus, päiväkirjaotteita ja etnografinen haastattelu. Poikkeuksellista on fiktioteoksessa myös valokuvien käyttö. Hallittu kokonaisuus ja mielenkiintoinen aihepiiri, vaikka sodan vaikutuksista pohjoisessa onkin viime vuosina kirjoitettu useampi teos (mm. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Kätilö). Itse pidin etenkin teoksen perhosteemasta ja tarinan nykyhetken sijoittumisesta 80-luvulle, jolloin kirjeenvaihto ja tiedonhaku ovat olleet aavistuksen nykypäivää verkkaisempaa.