tiistai 22. toukokuuta 2018

Huhtikuun kirjat: Siivoojan käsikirja, Väärän kissan päivä, Tervetuloa Amerikkaan ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
ja muita kertomuksia
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on kokoelma Lucia Berlinin parhaita novelleja, ja kuuntelin sen vielä lumisten vaunulenkkien aikana. Berlin on nostettu esiin uuteen suosioon vähän samaan tapaan kuin John Williams Stoner-romaanin myötä muutama vuosi aiemmin. Berlin kirjoittaa teoksen lopussa olevan lyhyen elämäkerran perusteella paljon omaan elämäänsä perustuen, ja tarinoista voi päätellä, että Berlinin elämä on ollut vähintäänkin värikästä. Kertomusten pääosissa on usein naishahmo, joka käyttää lääkkeitä tai alkoholia vähintäänkin riittävästi. Mieleen tulee välillä naispuolinen Charles Bukowski. Samalla nimittäin painetaan kovaa duunia: siivoojan tai sairaanhoitajan hommia, jossain vaiheessa jopa AIDS-lasten parissa. Useissa tarinoissa ollaan jossain eteläisessä osavaltiossa, ellei peräti Meksikon puolella rajaa. Myös lapsuuden muistot, katolinen koulu, skolioosikorsetti ja hammaslääkäri-isoisä esiintyvät tarinoissa. Berlin kirjoittaa ilman tunteilua, mutta sitäkin suuremmalla kirkkaudella, joka herättää kuvatun maailman ja sen paahtavan auringon talvenkin keskellä kuulijansa mieleen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä
Väärän kissan päivä (2017) on toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen teos, jonka olen lukenut/kuunnellut. Edellinen oli Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka kuuntelin pari vuotta sitten. Tällä kertaa olin siis jo varautunut kirjan spekulatiivis-fiktiiviseen luonteeseen. Väärän kissan päivä sijoittuu käytännössä yhteen päivään keskikokoisessa suomalaiskaupungissa, jossa päähenkilö Kaarna metsästää muistisairasta äitiään, jota koetetaan parantaa kokeiluasteella olevalla lääkityksellä. Kaupungin on vallannut vuosittainen festivaali, joten kadut ovat täynnä jo valmiiksi kummallisia kulkijoita. Kissoja vilahtelee joka nurkalla ja Kaarna elää hämäriä lapsuusmuistojaan uudelleen mielessään. Loppua kohden Kaarnan muistojen aitous nousee kyseenalaiseksi. Festivaalihumuisen ja muistojen täyteisen kaupungin tunnelma vie mukanaan, mutta maailmanjärjestyksen pieni vinksahdus ja taustalla hiipivät synkät ja tuskallisetkin sävyt ja etenkin loppuhuipennus tekevät teoksesta oikeastaan hieman ahdistavan. Ei sitä tosin yksinkertaisesti huonona seikkana voi pitää, vaikkei kirja omaksi suosikiksi nousekaan. Mieleen sen erityinen tunnelma kuitenkin jää.

Linda Boström Knausgård:
Tervetuloa Amerikkaan
Onkohan Knausgård-homma mennyt jo liiallisuuksiin, kun otin jo luettavaksi Knasun entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin romaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Välkommen till Amerika, 2016)? No ei sentään, Boström Knausgårdin kirjallisuus on saanut ylistystä omilla meriiteillään, ja siksi teos kiinnosti. Kyseessä on ohut pieni kirjanen – siinäkin siis kaukana ex-miehen Taisteluni-tiiliskivistä – joka ainakin joltain osin perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Kuten jo Taisteluni-romaaneista on selvinnyt, Lindan äiti on kuuluisa näyttelijä, ja niin on myös päähenkilön äiti Tervetuloa Amerikkaan -teoksessa. Kirjan päähenkilö on lakannut kokonaan puhumasta, eikä suostu myöskään kirjoittamaan. Veli on laudannut huoneensa oven kiinni ja varannut tyhjiä pulloja säästyäkseen vessakäynneiltä. Äiti pitää yllä perheen energiaa ja uskottelee vähintään itselleen, että perhe on valoisa. Perheen kuollut isä kuitenkin kummittelee päähenkilölle, joka on myös vakuuttunut, että on syyllinen isän kuolemaan. Siinäpä sitten onkin perhedynamiikassa ihmettelemistä. Boström Knausgård kirjoittaa hurjan kauniisti ja ilman suurempia tapahtumiakin tekee tästä erikoisen pienen perheen kuvauksesta mieltä kutkuttavan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa
Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018) on hieman surumielinen kertomus saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen pojasta Maxista, joka saa ilmoituksen äitinsä kuolemasta. Äiti ja poika eivät ole olleet kovin läheisiä, isäänsä tämä ei ole ikinä nähnyt kuin kuvasta. Äitinsä talosta perhostenkeräilyä harrastava Max löytää perhosen, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt ja alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä sille luokitusta. Samalla Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa ja saa ennen pitkää kutsun isänsä veljen konserttiin Hampuriin. Teos on jaettu nimensä mukaisesti kolmeentoista sinfoniaan, jotka muodostavat myös isän veljen keskeisimmän musikaalisen tuotannon. Kirjassa esiintyy myös erilaisia tekstilajeja, mm. teoksen aloittava Viktor Stanislauksen muistokirjoitus, päiväkirjaotteita ja etnografinen haastattelu. Poikkeuksellista on fiktioteoksessa myös valokuvien käyttö. Hallittu kokonaisuus ja mielenkiintoinen aihepiiri, vaikka sodan vaikutuksista pohjoisessa onkin viime vuosina kirjoitettu useampi teos (mm. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Kätilö). Itse pidin etenkin teoksen perhosteemasta ja tarinan nykyhetken sijoittumisesta 80-luvulle, jolloin kirjeenvaihto ja tiedonhaku ovat olleet aavistuksen nykypäivää verkkaisempaa.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Huhtikuun leffat: Three Billboards outside Ebbing, Missouri, Ready Player One & Avengers: Infinity War

JÖSSES. Mitä tapahtui? Koko huhtikuu humpsahti menemään ilman merkintää. Intensiivi-iltakurssi imi voimat ja tietokoneajan. Sen sijaan aikaa jäi lukemiselle ja leffoille enemmän kuin aikoihin! Vuorossa siis pari nopeaa backlogin tyhjennyspostausta.

Three Billboards outside Ebbing, Missouri

Kävimme Z:n kanssa katsomassa Three Billboards outside Ebbing, Missourin (2017) Oscar-gaalaa edeltävänä iltana, mutta palkintojenjako ei tuonut sinänsä yllätyksiä leffan suhteen: Frances McDormand pääosassa ja Sam Rockwell sivuosassa voittivat odotusten mukaisesti heille pedatut pystit. Molemmat palkittiin rooleistaan jo Golden Globeilla ja BAFTA-naamareilla. Odotukset olivat tietenkin ehdokkuuksien ja aiempien voittojen takia korkealla, samoin sen tähden, että pidin aikoinaan paljon ohjaaja Martin McDonaghin suorastaan anarkistisen väkivaltaisen riehakkaasta Kukkoilijoista (In Bruges, 2008). Ja kuten korkeiden odotusten kanssa yleensä käy, osittain Three Billboards osoittautui pettymykseksi. Arvostin McDormandin roolisuoritusta kick-ass-leidinä, mutta jotenkin aiheeseen (raiskatun ja tapetun tyttären murhaajan selvittäminen) nähden leffassa oli niin kummallisia ja äkkivääriä aineksia, että kokonaisuus tuntui olevan lähinnä sekalainen läjä äkkiväärää väkivaltaa ja typeriä kääpiövitsejä. Pieni herkistyminen (sen yhden kauriskohtauksen lisäksi) olisi ollut ehkä paikallaan tasapainottamaan leffaa.


Ready Player One

Lähdin katsomaan tätä leffaa oikeastaan ilman minkäänlaista taustatietoa sen juonesta. Se olikin vaihteeksi ihan virkistävää. Ready Player One (2018) on itsensä Steven Spielbergin ohjaama dystopiakuvaus, jossa vuoden 2045 tosielämän surkeudessa elävät ihmiset pakenevat tietokonepeli OASIS:in virtuaalimaailmaan. Pelin kehittäjä James Halliday (Spielbergin uusi luottonaama Mark Rylance) on piilottanut pelin maailmaan avaimia ja vihjeitä, joiden avulla voi saada haltuunsa koko pelin omistajuuden. Ensimmäisen avaimen saa haltuunsa peruspelaaja Wade, nimimerkiltään Parzival. Peräänsä hän saa paitsi pelin maailmassa myös tosielämässä IOI-firman, joka haluaa OASIS:in oikeudet kaupallisia tarkoituksiaan varten. Apuna Wadena on hänen virtuaaliystävänsä Aech ja kilpakumppanit Art3mis, Sho ja Dato. Leffa tapahtuu suurimmalta osin tietokonepelin maailmassa, jossa fysiikan rajat on tuntematon käsite.

Mielenkiintoista on, että 2040-luvun Wade tovereineen tuntuu fanittavan samaa pop-kulttuuria, jota pelin kehittäjä Halliday on itse fanittanut nuorena 1980-luvulla. Soundtrackilla soi mm. Van Halen ja Blondie, leffoista fanitetaan mm. Kubrickin Hohtoa (1980), ja Paluuta tulevaisuuteen (1985). Viittauksia vilisee repliikeissä, kuvissa ja äänimaailmassa niin paljon kuin vain jaksaa bongailla. Ne ovat hauskoja näin 80-luvulla syntyneelle, mutta saavat hieman skeptisesti pohtimaan, niinköhän tulevat sukupolvet jaksaisivat noin rajatusti olla kiinnostuneita menneen vuosisadan kulttuuri-ilmiöistä. Vaan eipä siinä, turha tässä on käydä fiktion logiikkaa epäilemään, nautittava kertapläjäyshän leffa oli aavistuksen liian pitkästä kestostaan huolimatta.


Avengers: Infinity War

Hah, enpä uskonut ihan heti löytäväni itseäni Avengers-leffan katsomosta. Vanhenevat leffaliput saavat joskus ihmeitä aikaan! Vaan eipä siinä mitään, sopiva herkistyminen supersankaritaajuudelle onnistui erinomaisesti ja viihdyin yllättäen tämän megamätön ääressä mainiosti. Infinity War (2018) yhdistää käytännössä kaikki Marvel-sankarit, joita omissa erillisissä Marvel-leffoissa on jo nähty. Muutamia näistä erillisistä leffoista olen nähnyt (mm. pari Ironmania, pari Hulkia ja Doctor Strangen (Benedict C!) ja tietysti X-Menit, jotka liippavat samaa universumia), joten ihan kujalla en ollut. Tarina ei onneksi vaatinut liikaa taustatietoja, joskin niistä on varmasti saanut monessa kohtaa lisäiloa pieninä viittauksina aiempiin vaiheisiin.

Pointtina on kuitenkin kaikkien sankarien voimien yhdistäminen superpahis Thanosta (Josh Brolin) vastaan. Thanos pyrkii tuhoamaan puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jotta luonnon resurssit riittäisivät jäljellejääneille. Ihan validi pyrkimys, mutta sangen julmin keinoin. Tuhoamiseen Thanos tarvitsee kuusi ikuisuuskiveä, joita on ripoteltu ympäri universumia, painottuen toki Maahan, jossa Tohtori Strangella (Cumberbatch) ja Visionilla (Paul Bettany) on omat kivensä. Yllättävän hyvin leffa pitää hirmuisen läjän supersankareita mukana juonessa ja sen eri linjoissa. Perus-Avengers-jengin ja Ikuisuuskivien omistajien lisäksi mukana nähdään mm. tuore tulokas Spiderman (supersuloinen Tom Holland, joka sopisi pop-kulttuuriviittauksineen sellaisenaan Ready Player Onen maailmaan), Black Panther (Chadwick Boseman), Guardians of the Galaxy -jengi sekä jonkin sortin jättiläiskääpiö Eitri (Peter Dinklage). Itse tarinahan jää leffassa aivan kesken, mutta katkaisukohta on rajattu hyvin ja katsojat jäävät taatusti odottamaan ensi vuonna seuraavaa jatko-osaa. Sitä ennen allekirjoittanut voikin sitten täytellä aukkoja Marvel-sivistyksestään näkemättä jääneillä osilla.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Origin & Paperweight, Volume 1 & 2

Dan Brown: Origin
Olen palannut taas äänikirjojen pariin vaunulenkkien ja Storytelin lahjakortin myötä. Otin kuunteluun Dan Brownin uutuuden, Originin (2017). Pidän Brownin kulttuurihistoriallisesta tietoudesta, mutta inhoan hänen tapaansa kirjoittaa. Siinä on jotain niin kökköä, että se menee jo huumorin puolelle, ja siksi aina palaan hänen pariinsa. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, mukaan lukien päähenkilö Robert Langdon, joka on lähinnä kokoelma ärsyttäviä piirteitä ja asusteita, joihin Brown jaksaa aina palata. Mikki Hiiri -kello ja tweed-takki ovat vielä pientä, mutta auta armias, kun kirjailija pääsee kertomaan Langdonin eideettisestä muistista. Laskin viisi (5) erillistä mainintaa kirjan aikana. Ja edelleen kaikki Langdonin ympärillä näkevät hänet paitsi älykkäänä, myös seksikkäänä ja – auta armias – syystä tai toisesta jopa huumorintajuisena. Langdonin vakiopari, kaunis nainen, joka tietää vähän juttuja, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin Langdon, on tällä kertaa Bilbaon Guggenheim-museon kuraattori Ambra Vidal, joka sattuu olemaan kihloissa Espanjan kruununprinssin kanssa.

Itse juoni liittyy koko ihmiskunnan syntyyn ja tulevaisuuteen. Langdonin entinen oppilas, Edmond Kirsch, on löytänyt vastauksen siihen, mistä me tulemme ja minne olemme menossa ihmiskuntana. Hän aikoo paljastaa kaikkia maailman uskontoja uhkaavan tuloksensa maailmalle Guggenheimissa järjestämässään tilaisuudessa. No, totta kai homma menee mönkään ja tarvitaan Langdonin apua, jotta totuus saadaan julki. Mukana häärii myös Kirschin kehittämä supertietokone ja sen tekoäly, joka kulkee nimellä Winston. Origin on sisällöltään köykäisempi kuin Brownin edeltävät teokset, mutta tyylillisesti se onneksi pitää tasonsa ja aiheuttaa vähintään saman verran väristyksiä kuin edeltäjänsäkin.

***
Stephen Fry: Paperweight

Dan Brownin perään oli saatava ns. palate cleanser, kökköyden huuhtoja. Siihen tiesin Stephen Fryn sopivan erinomaisesti. Otin kuunteluun Fryn Paperweightin (1992) eli kaksiosaisen kokoelman lyhyitä tekstejä. Tekstien joukossa on Fryn kolumneja ja muita artikkeleita, samoin kuin radiokuunnelmia, joissa esiintyy Fryn vakiohahmo, filologian professori Donald Trefusis. Äänikirjana nämä Trefusis-pätkät toimivat luonnollisesti loistavasti – etenkin pidin professorin äänipostikorteista New Yorkin matkalta, jossa hän ottaa ilon irti paikallisista aksenteista.

Muita mieleen jääviä tekstejä olivat mm. The Listener -lehteen kirjoitettu ”kadonnut” Sherlock Holmes -tarina, joka luo yhteyden myös erääseen kuuluisaan joulutarinaan. Fry on Holmes-fanina ottanut hyvin haltuunsa Sir Arthur Conan Doylen kielen ja tavan kertoa. Toisessa tekstissä Fry taas kertoo omistamastaan mustasta lontoolaistaksista, ja siitä, kuinka on saanut kyytiinsä vahinkomatkustajia, jotka ovat luulleet taksin olevan ajossa. Hauskaa on myös teksteissä esiin tuleva ajanjakso, 1990-luvun alku. Yhdessä tekstissä Fry käsitteleekin senhetkistä teknologiaa ja ennustaa tulevaa. Kotitietokoneet tekevät kovaa vauhtia tuloaan ja Fry kannustaa olemaan kiinnostunut niistä ja pääsemään yli VCR-laitteiden käytön vaikeudesta.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Call Me by Your Name

Huomenna vielä loppukiri Three Billboards outside Ebbing, Missourin parissa, eilen oli vuorossa Call Me by Your Name (2017), joka on ehdolla neljässä kategoriassa: paras leffa, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa (Timothée Chalamet) ja paras biisi.

Villapaidassa kylmässä leffateatterisalissa hytisevänä Call Me by Your Namen pohjoisitalialainen kesä tuli niin iholle, että olin valmis hyppäämään hahmojen lailla pyörän selkään ja polkemaan pitkin heinäsirkkojen reunustamia hiekkateitä. Tarina sijoittuu 1980-luvun alkuun kansainvälisen Perlmanin humanistiperheen kesäkotiin, jonne isän kesäapulaiseksi saapuu amerikkalainen opiskelija Oliver (Armie Hammer). Perheen 17-vuotias poika Elio (Chalamet) huomaa ympärillä pyörivien teinityttöjen sijaan kiinnostuvansa miehekkäästä Oliverista, eikä tunne jää yksipuoliseksi.

Elokuva kuvaa kauniisti sitä ihanaa ja kamalaa ensi-ihastuksen huumaa ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Se näyttää myös, miten vanhemmat eivät voi suojella lastaan sydänsuruilta, mutta voivat kuitenkin estää lastaan kovettamasta sydäntään ymmärtämällä ja hyväksymällä. Vaikka tyylilaji ja -tajukin on eri, leffassa on myös kohtaus, josta tulee mieleen teinikomedia American Pie (1999). 

Näyttelijät leffassa ovat rautaa: nuori Oscar-ehdokas Chalamet on ihanan herkkä ja roolissaan vielä fyysisestikin niin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, että huomaan katsovani häntä äidillisestä näkökulmasta. Välillä mieleen tuli myös nuori Tom Cruise(!!) cirka Risky Business (1983). Armie Hammer on komean kuoren lisäksi myös oikeasti taitava näyttelijä. Oscar tosin tullee käsikirjoituksesta tai Surfjan Stevensin kasaria ja hentoa rakkautta henkivästä biisistä "Mystery of Love".

torstai 1. maaliskuuta 2018

Mudbound & Dunkirk

Oscar-valvojaiset lähestyvät ja sitä varten ollaan otettu pieni loppukiri ehdokasleffojen katselussa. Helpoin tapaus oli Mudbound, joka on Netflixin omaa tuotantoa ja oli siten valmiiksi katseltavissa kotisohvalta käsin.

Mudbound (2017) on ehdolla parhaasta kuvauksesta (ensimmäinen naiskuvaaja ilmeisesti kategorian historiassa, nimeltään Rachel Morrison), sovitetusta käsikirjoituksesta, sivuosasta (Mary J. Blige) ja biisistä. Leffa perustuu Hillary Jordanin samannimiseen esikoisromaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Yhdysvaltojen syvään ja syvän rasistiseen Etelään. 

McAllanin perhe muuttaa maanviljelijöiksi Mississippiin. Perheeseen kuuluvat Laura ja Henry (Carey Mulligan ja Jason Clarke), pienet tyttäret, Henryn umpirasistinen isäukko (Breaking Badin Mike eli Jonathan Banks) sekä Henryn sodassa lentäjänä palveleva pikkuveli Jamie (Garrett Hedlund). Työläisinä farmilla on musta Jacksonin perhe ja perheen äitinä sivuosaehdokas Blige. Jacksonien vanhin poika Ronsel (Jason Mitchell) on yhtä lailla Euroopassa sotimassa ja oikeastaan myös ensi kertaa kokemassa elämää ilman rotuerottelua ja avointa rasismia. Sanomattakin on selvää, että sotilaat palaavat sodasta muuttuneina miehinä, ja toisaalta löytävät toisistaan ymmärrystä kokemuksilleen.

Tällaisissa leffoissa katsoja pidetään tukahdetun raivon ja epätoivon partaalla, kun katsoja joutuu todistamaan uskomatonta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta tai parhaimmillaankin välinpitämättömyyttä hirmuisen sorron edessä. Onneksi katsojalle sallitaan myös puhdistava katharsis, jossa paha saa palkkansa. Niin Mudboundissakin. Sinällään siis tarina on päälinjoiltaan tuttu, mutta tarjoaa onneksi sopivissa määrin omiakin mausteitaan. Muutamassa kohdassa huomaa tosin, että joitain romaanin sivujuonia on rajulla kädellä typistetty ja siten esimerkiksi potkut saaneen rengin tarina jää kovin irralliseksi.



***

Dunkirk (2017) löytyi leffavuokraamosta, joten sekin pystyttiin katsomaan kotoa käsin taaperon mentyä unten maille. Christopher Nolanin (Dark Knightit, Inception, Memento...) ohjaama sotaleffa on kerännyt peräti kahdeksan ehdokkuutta: paras elokuva, leikkaus, musiikki (Hans Zimmer), äänileikkaus ja -miksaus, ohjaus, kuvaus ja lavastus.

Leffa kuvaa Dunkirkin taistelun loppua Ranskan rannikolla kesällä 1940. Natsit ovat ahdistaneet liittoutuneiden joukot meren ja rantakaisteleen väliin ja hyökkäävät estoitta pelastamaan tulleiden alusten kimppuun. Vain pari hassua lentokonetta on suojaamassa liittoutuneiden evakuointia. Lopulta sotilaita saapuu pelastamaan Englannista sekalaisen joukko kalastus- ja vapaa-ajan aluksia.

Juurikaan taustoittamatta hahmojaan leffa seuraa sotilaita Dunkirkissä (mm. Harry Styles, Kenneth Branagh) ja ilmassa (Tom Hardy ja Jack Lowden). Merellä seurataan yhden siviilialuksen pelastusmatkaa (kyydissä mm. Mark Rylance).

Vähänhän tässä tavoitellaan sellaista erilaisen sotaleffan tuntua, ja kyllä siinä osin onnistutaan. Ilman ylimääräistä hahmoihin kiinnittyvää sentimentalismiakin tarina kantaa ja pitää otteessaan. Pysymällä itse tapahtumissa ollaan vältytty myös pöhöttyneeltä kestolta: leffalla on mittaa napakat tunti ja kolme varttia. Hans Zimmerin hieman erilainen musiikki jäi myös mieleen. Paikoitellen siinä oli kaikuja Jokerin teemasta The Dark Knight -elokuvasta.

tiistai 13. helmikuuta 2018

The Post



Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.

Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.

Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.

The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!

lauantai 10. helmikuuta 2018

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Black Mirror, kaudet 1–4 (Netflix)

Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.

Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.



Broad City, kaudet 1–4 (Areena)

Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.

New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.