keskiviikko 20. helmikuuta 2019

If Beale Street Could Talk



Tämän vuoden monissa Oscar-elokuvissa nousee erittäin kirkkaasti esiin yksi teema: rasismi Yhdysvalloissa mustia kansalaisiaan kohtaan. BlacKkKlansman, Green Book, jopa Black Panther voimaannuttavuudessaan, sekä Moonlightin ohjaaja Barry Jenkinsin uutukainen If Beale Street Could Talk (2018) kaikki käsittelevät aihetta. Huomattavaa on tosin, ettei yksikään elokuvista sijoitu nykyaikaan, vaan ne menneestä (tai fantasiamaailmasta) käsin kommentoivat maailmaa ja nykytilannetta. Leffoista kiltein on Green 
Book, rähinöivin Spike Leen BlacKkKlansman ja musertavin James Baldwininin kirjaan perustuva If Beale Street Could Talk.

Beale Streetin pääosassa on nuoripari Tish ja Fonny, jotka ovat kasvaneet lapsista asti yhdessä. Pari suunnittelee tulevaisuuttaan, kun Fonny tulee mielivaltaisesti pidätetyksi epäiltynä raiskauksesta. Mies joutuu telkien taa odottamaan oikeudenkäyntiään samalla kun Tish ja molempien perheet yrittävät saada kasaan todisteita miehen syyttömyydestä. Tish huomaa myös olevansa raskaana, ja vatsan kasvaessa toiveikas tunnelma alkaa vaihtua epätoivoon. Järjestelmä on viritetty takaamaan, että mustat miehet pysyvät lukkojen takana, olivatpa he syyllisiä tai syyttömiä.

Elokuva kommentoi viistosti myös #metoo-ilmiötä. Kahdesti elokuvassa tuodaan esille, että hahmot uskovat puertoricolaisnaisen todella tulleen raiskatuksi. Toisaalta raiskatun naisen halu unohtaa ja saada kenties jonkinlainen hyvitys kokemalleen vääryydelle sallii hänen tuomita väärän miehen loppuiäkseen. #metoo:nkin aikana on nähty ylilyöntejä, jossa viattomatkaan eivät ole selvinneet iskuitta.

Oscareista leffalle lienee ennen kaikkea tyrkyllä naissivuosan palkinto Regina Kingin roolityöstä Tishin äitinä. Sekä tytärtään että Fonnieta rakastava äiti Sharon antaisi kaikkensa voidakseen tarjota onnen nuorelleparille. Hyvin roolinsa vetävät myös pääosien KiKi Layne ja Stephen James, sekä omalla tavallaan auttavat tulevat isoisät molemmilta puolilta (Colman Domingo ja Michael Beach). Roolitöitä enemmän leffasta kuitenkin jää mieleen sen herättämä voimaton raivo jalkoihinsa tallaavaa ja rasismista voimansa saavaa systeemiä kohtaan. Melkoinen amerikkalainen unelma.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Lasten planeetta & Poissa päiväjärjestyksestä

Ajauduin yllättäen tilanteeseen, jossa sekä lukemani että kuuntelemani kirja eivät oikein innostaneet. Kumpaakaan en sallinut itseni jättää kesken, joten välttelin niitä ja vetkuttelin kumpaakin vain omaksi harmikseni. Yllättävän tilanteesta teki se, etten osannut odottaa teosten ärsyttävän minua siinä määrin kuin ne ärsyttivät. Kirjailijoinakin olivat kuitenkin yksi suosikeistani, Knausgård, sekä Riikka Pulkkinen, jonka teosten parissa olen vähintäänkin viihtynyt.

Riikka Pulkkinen:
Lasten planeetta
Pulkkisen teoksessa Lasten planeetta (2018) tosin osan syystä saa niskoilleen kirjan lukija, joka ei jotenkin kerta kaikkiaan sytyttänyt. Tai vähintäänkin hän lukutyylillään korosti kirjan päähenkilön ärsyttävyyttä, mikä vaikutti koko teokseen. Kirja kuvaa naista, Fredrikaa, joka eroaa pienen lapsensa isästä. Takaumakertomuksessa päsmäröivä Fredrika auttaa psykoosiin ajautunutta siskoaan saamaan apua. 

Sinänsä kirjan aihe on mielenkiintoinen: parin sovinnollinen ero, syyllisyys erosta lapsen vuoksi ja erosta toipuminen. Mutta kuten sanottu, päähenkilö on hieman raskas ihminen makuuni. Hän päsmäröi sisartaan ja hän päsmäröi myös äitiydessään ja isän suhteessa lapseensa. En kerta kaikkiaan jaksa sellaisia hahmoja. Pätijöitä ja tosikkoja on jo tosielämässä riittävästi, pysykööt poissa fiktioistani.

Karl Ove Knasgård:
Poissa päiväjärjestyksestä
Knausgårdin esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998, suom. 2018) on juuri sitä: loistavan kirjailijan ensimmäinen tekele, johon on tungettu vähän kaikkea, jotta varmasti ei jää yhtäkään ideaa käyttämättä. Kirjassa on myös vastenmielinen aihe, lapsen hyväksikäyttö. Eikä mitenkään ulkokultaisesti kuvattuna, vaan hyväksikäyttäjän itsensä kuvaamana ja hekumoimana. Paikoitellen tämän lukeminen oli hyvin vaikeaa.

Osittain tarina liippaa hyvinkin läheltä Knasun omaa elämää ja etenkin Taisteluni 4:n tapahtumia Pohjois-Norjassa, jossa hän toimi yhden vuoden opettajana. Poissa päiväjärjestyksestä -romaanin päähenkilö on Henrik Vankel, joka päätyy samalla lailla opettajaksi pohjoiseen jonkinlaisen välivuoden verukkeella. Henrikillä on pientä värinää yläkerran naapurinsa ja kollegansa kanssa, mutta vielä hanakammin hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen oppilaaseensa Miriamiin. Miriam tuntee lapsekasta ihastumista myös opettajaansa,  mutta selvää on, että tyttö vikisee ja Henrik vie aina sänkyyn asti.

Tiiliskiviromaanissa siirrytään pohjoisesta pois maantieteellisesti ja ajallisestikin, kun Knausgård siirtyy kertaamaan Henrikin vanhempien kohtaamista ja päätymistä yhteen ja lopulta eroon. Myös vanhemmissa on selvästi jo samoja piirteitä kuin Taisteluni-kirjoissa esiintyvissä Knasun vanhemmissa. Vanhempien taustoituksen jälkeen kuvaillaan nuoren Henrikin kouluvuosia ja pohjoisesta palaamisen jälkeistä oleilua vanhassa kotikaupungissa. Loppupuolella sukelletaan myös Henrikin absurdiin uneen, jossa kerronta vaihtuu vinksahtaneeseen sinä-muotoon ja jossa maailma on aavistuksen vinksallaan muutenkin: tietokirjoista sinulle paljastuu, että Immanuel Kant onkin ollut lääkäri, Alexandrian kirjasto ei olekaan palanut ja Dante on ollut julma poliitikko.

Haparoivalta romaanissa tuntuu sen nimen toistaminen useaan otteeseen kirjan aikana. Muuten vain vastakarvaan hankaa se, että minkäänlaista moraalista hyvitystä tai ratkaisua ei kirjan loppu tarjoa - suorastaan päinvastoin. Kirjaa on siten turha koettaa lukea myöskään Henrikin hairahtumisena ja sen jälkeisenä taipaleena kohti parannusta tai anteeksiantoa. Inha nihkeys ei päästä irti. Voi Knasu, minkä teit.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Green Book



Oscar-kausi on viimein käynnistynyt ja käynnistetty. Peter Farrellyn (siis toisen Farrellyn veljeksen, jotka tunnetaan hölmöistä Jim Carrey -komedioista!) ohjaama Green Book (2018) on - ylläri, ylläri - tositapahtumiin perustuva kuvaus kahden miehen ystävystymisestä tien päällä 1960-luvun alussa. Miehistä toinen on newyorkilaisen 
kapakan "PR-mies", kuten Tony "Lip" Vallelonga (Viggo Mortensen) itseään nimittää, ja toinen kolme tohtorin tutkintoa suorittanut Carnegie Hallissa asuva pianisti Don Shirley (Mahershala Ali). Pianisti palkkaa Lipin itselleen kuljettajaksi Yhdysvaltojen eteläosiin suuntautuvalle kiertueelleen.

Jutun jujuna on tietysti se, että Shirley on musta ja etelän osavaltioissa rotuerottelu on edelleen arkea. Italialaistaustainen Tonykaan ei ole varaukseton suhtautumisessaan mustiin. Shirley itsessään on outo lintu, joka ei oikein tunnu kuuluvansa valkoisten eikä mustien maailmaan. Kiertueella rotuerottelun uskomattomuus 
lävähtää silmille moneen kertaan. Siihen liittyy myös leffan nimi, joka viittaa vihreäkantiseen opaskirjaan, jossa kerrotaan, missä mustaihoisen on turvallista tahi sallittua yöpyä, syödä tai edes tankata bensaa etelässä. 

Parasta leffassa on tietenkin päähenkilöiden välinen kanssakäyminen, sen nitinät ja natinat ennen kuin loppua kohden mennään jo imelän puolelle yhteisen sävelen kanssa. Lip on "kansan mies" ja loputtoman puhetulvan ylläpitäjä, Shirley taas vetäytyvä ja paikoin jopa elitistinen, joskin aina kaunissanainen, mistä hyötyy myös Lip kirjoittaessaan tien päältä kirjeitä vaimolleen (Linda Cardellini).

Tuntematta toki todellisia henkilöitä tai tapahtumia sen enempää, leffassa on myös muutama kohtaus, jotka vaikuttavat vähän nykyhetken muovaamilta. Melkoisen maskuliinisesta maailmasta tuleva Lip ei hetkahda, vaan pikemmin ymmärtää ja tukee, kun joutuu pelastamaan esimiehensä arveluttavasta tilanteesta NMKY:n suihkutiloista. Toinen kohtaus liittyy roskaamiseen, johon suhtautuminen oli sangen erilaista 1960-luvulla (Mad Meninsä nähneet muistanevat nykyisin pöyristyttävältä tuntuvan piknik-kohtauksen). Toisaalta ehkä korkean moraalin Shirley on tässäkin asiassa edelläkävijä.

Green Book on lopulta melko kevyt katsaus rotuerottelun loppuvaiheisiin, mutta leffan viihdyttävyyttä ja Mahershala Alin ja Viggo Mortensenin näyttelijäntaitoja ei käy kieltäminen. Molemmat pokkasivatkin rooleistaan jo Golden Globet ja ovat ehdolla Oscareissa. Ehdolla on myös itse elokuva, leikkaus sekä alkuperäiskäsikirjoitus, jota on ollut kirjoittamassa Tony Lipin poika, Nick Vallelonga.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Argonautit

Maggie Nelson - Argonautit
Maggie Nelsonin teos on kokoaan suurempi, mitä henkilökohtaisin ja siksi suorastaan hengästyttävän rohkea kuvaus parisuhteesta, tai oikeastaan perheestä, jossa toinen vanhemmista, taiteilija Harry, ei halua identifioitua kumpaankaan sukupuoleen. Toinen vanhempi on Maggie, josta tulee ensin äitipuoli Harryn lapselle ja sitten äiti heidän yhteiselle lapselleen. Samalla kun kasvava sikiö muuttaa Maggien vartaloa, käy Harry läpi omaa muutostaan testosteronin ja rintojenpoistoleikkauksen avulla.

Nelson kirjoittaa poukkoillen vaiheistaan Harryn kanssa niin ennen kuin jälkeen lapsen saamisen. Hän pohtii äitiyttä ja "sodomiittisen äitiyden" olemusta. Hän ei ainakaan paljasta minkäänlaista kyseenalaistamista omassa seksuaalisuudessaan, vaan päin vastoin kuvaa uskomattoman avoimesti ja mutkattomasti mieltymyksiään. Kaikki tämä käy selväksi jo kirjan aloitusvirkkeestä.

Argonautit (The Argonauts, 2015, suom. 2018) on kuin raikas henkäys Trumpin Amerikassa: se on avoin, keskusteleva, rohkea, oikeudenmukainen, feministinen ja syvästi sivistynyt. Helmi kirjaksi.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Maija Poppasen paluu



Suorastaan suunnittelematta päädyin katsomaan Maija Poppasen paluuta (Mary Poppins Returns, 2018) Suomen ensimmäiseen IMAX-teatteriin. Valmistautuminen jäi siis aivan puolitiehen - ei tietoakaan vuoden 1964 alkuperäisleffan verestämisestä. Muistelen nähneeni Julie Andrewsin tähdittämän Maija Poppasen lapsuudessani kerran, ehkä kaksi. Mikään tajunnanräjäyttävä kokemus leffa ei kuitenkaan ole ollut, minkä vuoksi jatko-osaankaan en osannut ladata kummempia odotuksia. Ja varmasti hyvä niin. Leffaa pystyi seurata ns. puhtaalta pöydältä ilman alkuperäisteoksen painavaa taakkaa.

Jatko-osassa palataan seuraamaan aikuiseksi kasvaneita Pankin perheen lapsia, jotka ovat vaarassa menettää vanhan kotitalonsa perheen pojan, Mikon (Ben Whishaw) velkaannuttua vaimonsa kuoleman jälkeen. Onneksi perheeseen kuuluvat Mikon nokkelat lapset Anniina, Jussi ja Tuure. Nimellisesti näiden lastenhoitajaksi Maija Poppanen (Emily Blunt) tekee paluun, vaikka enemmän hoitoa taitavat edelleen kaivata Mikko ja hänen siskonsa Anna (Emily Mortimer). Ilkeänä pankinjohtajana nähdään symppisroolien vakiomies Colin Firth. Muissa rooleissa nähdään Hamilton-jättimenestysmusikaalin tekijä Lin-Manuel Miranda katulamppujen sytyttäjänä ja Meryl Streepkin pienessä roolissa Maija Poppasen serkkuna.

Emily Blunt on kuitenkin elokuvan tähti. Hän on omaksunut Poppasen roolin ja osaa olla juuri oikealla tavalla tiukka, turvallinen, heittäytyvä ja täynnä taikuutta. Tehosteet tekevät paljon ja laulut unohtuvat nopeasti, mutta silmille elokuva on silkkaa Bertie Bottin joka maun raetta. Seikkailu posliinikipossa vie animaatiomaailmaan ja tasapainoilu Big Benissä saa korkeanpaikankammoisen vatsan muljahtamaan. Lopussa ollaan sellaisessa pastellivärimaailmassa, että vaarana on jo sokerihumala.

Elokuva piti otteessaan kestonsa ajan, mutta ei jäänyt erityisesti pyörimään mieleen jälkeenpäin. Joskus käy näin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Bohemian Rhapsody



Lapsuuteni äänimaiseman määrittää Queenin Greatest Hits II. (Ei ehkä ihmekään, sillä levy on myydyin ulkomaisen artistin levy Suomessa - ilmeisesti edelleen.) Freddien kuolema osui ehkä myös hetkeen, jolloin aloin tajuta jotain ympäröivästä maailmasta. Vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa vaihtariperheeni oli myös Queen-fani, ja autosterkoissa huudatettiin bändin tuotantoa. Vaihtariperheen isä muisti ylpeillä nähneensä bändin 1970-luvulla ennen suurinta kuuluisuutta. Kännykän soittoääneksi tilasin tekstarilla "Bohemian Rhapsodyn". Sittemmin Spotifyn myötä bändin koko tuotanto on tullut kuunneltua läpi, puhki ja poikki. On siis selvää, että bändillä on aavistuksen verran tunnearvoa ja sen myötä odotukset leffan suhteen niin korkealla, ettei niihin yltäisi Elon Muskin avaruusraketitkaan.

Oli miten oli, uskaltauduin lopulta kuitenkin katsomaan bändistä tehdyn leffan Bohemian Rhapsody (2018), joka kaiketi virallisesti on merkitty Bryan Singerin ohjaamaksi, mutta joka pahaenteisesti jätti leikin kesken. Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, jota diggailen sinällään mm. Tyynenmeren taistelutoverien (2010) roolityön vuoksi. Ramin isot silmät, Freddiestä poikkeavat vartalon suhteet ja liioitellun isot tekohampaat ulkoisina seikkoina häiritsevät hieman heittäytymistä roolityön vietäväksi. Sen sijaan tuntemattomampien näyttelijöiden esittämät kitaristi Brian May (Gwilym Lee), rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) ja basisti John Deacon (Joseph Mazzello, myöskin tuttu Tyynenmeren taistelutovereista) ovat suorastaan uskomattoman samannäköisiä kuin esikuvansa. Ja se elokuvassa viehättääkin: hetkittäin voi kokea olevansa kurkkimassa bändin vaiheita kulissien takana, studiossa ja kiertueilla. 

Musiikkikohtaukset ovat hykerryttäviä: Deacy alkaa näppäillä säveltämänsä "Another One Bites the Dustin" bassokuviota. Brian laittaa bänditoverit ja puolisot iskemään jaloillaan tahtia "We Will Rockin" biitin tahtiin. Freddie vaatii Rogeria laulamaan "Galileoa" yhä korkeammalta "Bohemian Rhapsodyn" äänityksessä. Naljailut Rogerin säveltämästä "I'm in Love with My Car" -biisistä ovat silmänisku A Night at the Opera -levynsä tuntijoille.

Mutta mutta. Tarinallisuuden nimissä tietyt faktat ja kronologia on saanut leffassa huutia, ja esimerkiksi Mike Myersin hahmo jalkaansa polkevana studiopomona, joka ei usko "Bohemian Rhapsodyn" menestykseen, on suorastaan lapsellisen klisheinen. Lisäykset ja vääristelyt tuntuvat turhilta, enkä tiedä mitä lisäarvoa ne tuovat edes ihmisille, jotka eivät ehkä bändiä ja sen tarinaa niin hyvin tunnekaan. Ja jos nyt nykyaikaista leffaa ollaan tekemässä, niin olisin ehdottomasti kaivannut Mary Austinin (Lucy Boynton), Freddien kihlatun, tarinan syventämistä. Mitä hän on miettinyt kaikesta tästä? Mikä sai hänet pysymään Freddien rinnalla tämän koko loppuelämän ajan? Niin ja entä Freddien kiintymys kissoihinsa, joista Delilah on saanut oman biisinsäkin?

Parempaankin olisi siis pystytty, mutta tyydyn tähän.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki (2018) on kevyesti peitelty omakohtainen tarina perheen kolmannen lapsen vaikeista syntymää edeltäneistä ja seuranneista vaiheista. Päähenkilöt ovat saaneet uudet nimet, perheen pojat esimerkiksi ovat saaneet kirjalliset nimensä Astrid Lindgrenin Veljeni LeijonamielestäPerhe odottaa iltatähteä, kun raskauden puolivälissä selviää, että kohdussa ei juurikaan ole lapsivettä, jota sikiö tarvitsee keuhkojensa kehittämiseen. Seuraa piinallisia viikkoja, joina vanhemmat jännittävät tilanteen kehittymistä ja pohtivat mahdollista päätöksenteon hetkeä. Lopullinen ratkaisu - sillä sitä se nimenomaan on - on kaikessa steriiliydessään tiukkaa luettavaa.

Perhe saa vielä uuden mahdollisuuden, mutta jälleen edessä on uudet vaarat: kaksosraskaus. Nämä Janoschin hahmojen mukaan nimetyt vauvat sinnittelevät juuri ja juuri riittävän pitkälle, mutta syntyvät reilusti ennenaikaisina ja vain kilon painoisina. Seuraa viikkoja tehohoidossa ja senkin jälkeen osastolla. Miten iloita vauvoista, tai ottaa vastana onnitteluita, kun koko ajan on huoli takapakista ja yllättävistä ongelmista. Yhtä lailla lopulta kotiutuminenkin jännittää: irtautuminen monitoreista ja hoitajista on laitostumisen jälkeen pelottavaakin.

Itkosen kuvauksessa on niin paljon tuttua, vaikka oma lapseni syntyikin täysiaikaisena. Toisenlaiset ongelmat pitivät hänet kuitenkin ensin teho-osastolla ja sitten vuodeosastolla elämän ensimmäiset reilut kaksi viikkoa - lopulta vain pieni maistiainen siitä, mitä pikku karhu ja pikku tiikeri ja lukemattomat muut pikkuiset ja heidän vanhempansa ovat saaneet kokea. Se sai kuitenkin arvostamaan elämistä maassa, jossa muutamalla satasella lapseni sai parasta mahdollista hoitoa ympäri vuorokauden. Se sai myös tajuamaan Itkosen tavoin, että kaiken maailman ihokontaktit, perhepedit ja lapsentahtisuudet ovat oikeasti luksusta, johon ei aina ole mahdollisuutta.

Itkonen lahjoittaa kirjasta saamansa tekijänpalkkiot Husin vastasyntyneiden teho-osastolle.