keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 4

Vaihdettiin taas Z:n kanssa vanhempainvapaavuoroa, joten otsikon nimeke pätee jälleen. Tällä kertaa tasapainoisesti draamaa ja komediaa:

Game of Thrones, kausi 7 (HBO)

No nyt! GoT:in toiseksi viimeinen kausi on viimein katsottu. Kausi oli aiempia lyhyempi, vain seitsemän jaksoa. Vauhti oli koko kaudella kova: jo kauden toisessa jaksossa nähtiin mm. kauan odotettu Jon Snow’n ja Daenerysin kohtaaminen. Neljänteen jaksoon mennessä ensimmäisellä kaudella eri teille lähteneet, yhä elossa olevat Starkin lapset olivat kohdanneet viimein toisensa. Toiseksi viimeisessä jaksossa mentiin jo sellaista vauhtia, että jakson tasokin jo kärsi, kun tapahtumien uskottavuus rapisi sitä mukaan, kun ensin Gendry juoksi maratonmatkan sprinttiaikaan, sitten viestinviejäkorpit hyödynsivät jonkin sortin hyperlooppia ja puolta vuorokautta myöhemmin Dani lohikäärmeineen olikin jo muurin tuolla puolen. Tällaista kiirettä on vaikea ymmärtää, kun katsojia on tähänkin saakka kiinnostanut seurata hitaasti eteneviä tarinalinjoja, eikä sarjan suosio osoita laskemisen merkkejä. Kauden tapahtumat noudattelivat pitkälti internetissä jo velloneita faniteorioita lähtien Jon Snow’n todellisesta perimästä ja päättyen viimeisen jakson viimeisiin kuviin. Jälleen henkensä sai heittää yksi keskeinen hahmo, kuten GoT:issa on tapana ollut – tosin tällä kertaa kuolemaa osattiin veikata jo kauden alusta, vaikka sen hetki koittikin vasta viimeisessä jaksossa. Paljon jää kuitenkin vielä asiaa viimeiselle, vain kuuden jakson mittaiselle kaudelle. Huhujen mukaan jaksot olisivat puolitoistatuntisia, mutta siltikin vähän jännittää, meneekö touhu tämän kauden kuudennen jakson tapaiseksi juosten kusemiseksi.




GLOW (Netflix)

GLOW (2017-) eli Gorgeous Ladies Of Wrestling on Netflixin 1980-luvulle sijoittuva komediasarjauutuus, jossa keskiössä on naisten vapaapainiohjelman tekeminen. Pääosassa sarjassa nähdään Mad Menistä tuttu Alison Brie, jonka säntilliset 1960-luvun kotirouvan mekot ovat vaihtuneet permikseen ja jumppatrikoisiin. Hieman järkyttävästi Brie nähdään harrastamassa seksiä myös Mad Menistä tutun Rich Sommerin hahmon kanssa. Pete Campbellin vaimo ja Harry Crane! Eeeei! 

Brien hahmo on Ruth, tarjoilijana työskentelevä näyttelijä, joka alkaa olla valmis rooliin kuin rooliin. Ruth löytää tiensä uuden tv-ohjelman koekuvauksiin. Ohjelma paljastuu vapaapainiksi, josta mm. Hulk Hogan on jo noussut tunnetuksi. Ohjaajaksi on palkattu omintakeisista indie-töistä tunnettu auteur Sam Sylvia (Marc Maron, jolla on Netflixissä muuten myös oma stand-up-spesiaali) ja tuottajana toimii säilykkeillä rikastuneen perheen musta poika, Bash (Chris Lowell). Painijoiksi värvätään värikästä joukkoa lähtien kampaajista Olympia-urheilijaan ja oman elämänsä susinaiseen. Treenisalilla tapahtuvan riidan seurauksena myös Ruthin äitiyslomalla oleva saippuatähtiystävä Debbie (Betty Gilpin) hyppää kiiltäviin trikoisiin ja alkaa harjoitella vapaapainiliikkeitä. Sarjan taustalla ovat Orange Is the New Blackin tekijät, mistä johtuen naishahmot ovat muutakin kuin seksikkäitä leidejä leotardeissaan. Debbien maitoa falskaavat rinnat ja Ruthin kylmän järkevä suhtautuminen aborttiin ovat harvinaisen todentuntuisia kohtauksia muuten paikoitellen riemukkaasti yliampuvassa sarjassa. Jatkoa odotellessa!

torstai 31. elokuuta 2017

Kesä

Karl Ove Knausgård: Kesä
Ärrh! Sössin Kesä-varaukseni ja sain sen vasta elokuun puolella luettavakseni. Taktikoin hakevani kirjan varauksen viimeisenä noutopäivänä, mutta uusi lähikirjastoni olikin siirtynyt kesäaikaan ja mennyt kiinni 18 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Ei muuta kuin uutta varausta kehiin ja uudelleen odottelemaan…

Kesä (2017) palaa romaanimuotoisen Kevään (2016) jälkeen aiempien vuodenaikojen esseemuotoon. Kesän kuiden välissä on kuitenkin aimpia osia pidemmät päiväkirjaosiot, joihin sisältyy myös ikään kuin pieni novelli, jossa Knausgård siirtyy kertomaan minämuotoista, tositapahtumiin perustuvaa tarinaa norjalaisaisesta, joka toisen maailmansodan lopussa karkaa itävaltalaismiehen mukaan. Novelli on hauska tyylikokeilu ja lukijan roolinkin nopeasti niksauttava leikki, kun Knausgård sekoittaa sen muun päiväkirjakerrontansa joukkoon varoittamalla lukijaansa seuraavassa virkkeessä vaihtuvasta kertojasta (s. 152-153):
Tähän saakka tässä tekstissä "minä" on tarkoittanut 47-vuotiasta, Ruotsissa asuvaa norjalaismiestä, jolla on vaimo ja neljä lasta, mutta kohta, tämän virkkeen päätyttyä, se tarkoittaa 73-vuotiasta naista, joka istuu eräänä kesäiltana kirjoituspöydän ääressä malmöläisessä asunnossa. Tuntuu oudolta istua tässä, kun en ole vuosiin kirjoittanut kirjeitä enkä ole koskaan pitänyt päiväkirjaa.
Esseet järjestyvät jälleen vuodenajan kuiden mukaisesti kolmeen osaan ja käsittelevät arkisia ilmiöitä ja asioita ja saattavat joskus karata kaukaisillekin poluille, kuten "Sähkövatkaimissa", jossa keittiövempaimen kuvailusta siirrytään löytämään ihmisyyden syvin merkitys. Knausgårdin kerronnassa viehättää jostain syystä myös hänen anteeksipyytelemätön rehellisyytensä (vaikka muutoin hän kuvaakin itseään vaivaantuneeksi ja sosiaalisesti jopa kömpelöksi) esimerkiksi perheen tavoista (s. 240-241):
Perheemme kuuluu niihin, jotka jättävät tavaransa talveksi ulos, ja joka toinen vuosi ostamme uuden grillin puhki ruostuneen tilalle, halvimman mahdollisen, koska tiedämme, että sekin jää talveksi pihalle.
Kesässä on myös kaksi esseetä, joissa käy ilmi Knausgårdin ja tämän vaimon ero. Ne on sijoitettu mielestäni hieman kummallisesti jo kirjan alkuun, josta ne luovat varjoaan loppuosalle kirjasta ja ennen kaikkea kuvauksille perheestä.

Aika aikansa kutakin. Taisteluni- ja vuodenaikasarjat ovat nyt valmistuneet ja Knausgårdin tekstien ydinperhe hajonnut. Kesän jälkeen Knausgård on kirjoittanut ainakin kirjan Edvard Munchin teoksista, mutta omaelämäkerrallisesta jatkosta ei vielä ole tietoa. Kenen elämästä sitä tämän jälkeen muka pitäisi lukea?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Wonder Woman & Florence

Viime viikonloppuna tuli tehtyä koko vuoden ennätys: kaksi katsottua leffaa yhden viikonlopun aikana! Perjantaina päästiin Z:n kanssa elokuvateatteriin. (Ja sitä ennen syömään ja drinkillekin!) Sopivan alkamis- ja päättymisajan perusteella katsottavaksi elokuvaksi siilautui Wonder Woman (2017), joka positiivisten arvioidensa myötä oikeastikin kiinnosti.

Itse supersankarileffoihin suhteeni on hieman kaksijakoinen. Suursuosikkejani ovat olleet Tim Burtonin ja Christopher Nolanin Batman-tulkinnat, mutta Marvelin Avengers- ja nyt DC Comicsin Justice League ei nappaa pätkääkään. Enemmän synkeyttä ja sielun riutumista ja vähemmän avaruusrobottiörkkejä, kiitos. Ylipäätään pidän enemmän yhteen sankariin keskittyvistä leffoista, koska niissä saatetaan ehtiä keskittymään muuhunkin kuin mäiskintään.

Wonder Womanissakin keskityttiin Diane Princen (Gal Gadot) taustaan ja ensimmäiseen sankaritekoon ensimmäisen maailmansodan lopulla. Diane on amatsoniäidin ja Zeus-jumalan jälkeläinen, jonka Zeus on luonut aseeksi pahispoikaansa Aresta vastaan. Lapsuutensa ja nuoruutensa Diane saa elää todellisessa kuplassa – maailmalta piilossa näkymättömän kuplan sisällä olevalla paratiisisaarella, jolla amatsonit harjoittelevat taistelutaitojaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun Chris Pinen näyttelemä jenkkisotilas Steve syöksyy lentokoneellaan mereen kuplan sisäpuolelle. Pian perässä lipuu saksalainen alus ja seuraa taistelu sotilaiden ja amatsonien välillä. Diane vakuuttuu Aresin paluusta ja lähtee Steven mukana kuplan ulkopuolelle etsimään velipuolivastustajaansa. Samaan aikaan antautumaan valmistautuvassa Saksassa kenraali Ludendorff (Danny Huston) suunnittelee viimeistä iskua kemistinsä kehittelemän supermyrkyn avulla.

Seuraa rymistelyä ja tietenkin hassuja sivuhahmoja, kuten Lucy Davisin (britti-Konttori) esittämä sihteeri ja ympäripäissään oleva skottitarkka-ampuja Charlie (Ewen Bremner, Trainspottingin Spud). Muissa rooleissa nähdään mm. Robin Wright ja David Thewlis (Potterien Remus Lupin). Sopivassa määrin nähdään myös feminismiagendaa, kun satoja kieliä osaava Diane lyö paitsi pahikset, myös brittiaristokraateilta luun kurkkuun, kun uskaltautuu naisena miesten keskelle päätöksiä tekemään aikana, jolloin brittinaiset vasta taistelivat äänioikeudesta. Myös aikakauden naisten muoti korsetteineen, kuristavine kauluksineen ja liikkumista vaikeuttavine helmoineen asetetaan vastakkain fyysiseen toimintaan tottuneen Dianen tarpeiden kanssa. Samalla toki vähän puolivillaisesti perustellaan, miksi Wonder Womanin pitää esiintyä pikkuruisessa supersankariasussaan.

Leffa oli mainiota perjantai-illan viihdettä, mutta ei loppujen lopuksi paljoa sen kummempaa. Ensisijaisesti nautin elokuvateatterikokemuksesta ja siitä, että onnistuin pysymään hereillä leffan loppuun asti.




***

Sunnuntai-iltana hieman jo silmät ristissä katsottiin Florence (2016), tositapahtumiin perustuva leffa oman elämänsä Idols-koelaulajasta, 1868-1944 eläneestä Florence Foster Jenkinsistä, joka omasta mielestään lauloi taivaallisen kauniisti klassista musiikkia. Tosiasiassa Jenkinsin Yön kuningattaren aaria oli aikamoista kynsien raapimista liitutaululla. Toisen maailmansodan aikaisessa New Yorkissa musiikki- ja taide-elämää perintörahoillaan tukenut Jenkins oli kuitenkin hellämielisten ihmisten ympäröimänä, ja nämä pitivät huolen, ettei Jenkins saanut tietää taidon puutteestaan. Kaikessa huonoudessaan Jenkinsistä tuli yllättäen kuitenkin niin suosittu, että hän myi kuuluisan Carnegie Hallin täyteen.

Jenkinsin roolissa nähdään jälleen itsensä likoon laittava Meryl Streep, jonka laulutaidot ovat tiedossa jo mm. Mamma Mia! -musikaalista (2008). Jenkinsin hyväsydämistä, platonista nuorempaa aviomiestä St. Clairia esittää harmaantunut Hugh Grant ja epäuskoisena säestäjänä nähdään Rillit huurussa -sarjan Wolowitz eli Simon Helberg. Ohjaajana toimii tositapahtumiin perustuvien (lähi-)historiallisten elokuvien erikoismies, Stephen Frears (The Queen (2006), Philomena (2013)).

Seurauksena on nätti pieni elokuva, josta päällimmäisenä jää mieleen hämmästys ihmisten kiltteydestä. Joskus näinkin. 


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Logan



Liian nopeasti ohi kiitänyt viikonloppu päätettiin Z:n kanssa leffailtaan pikkuihmisen painuttua unten maille. Valittiin vuokraleffaksi kehuja saanut Logan (2017), joka olisi kiinnostanut nähdä jo elokuvateatterissakin. Logan on osa X-Men-elokuvasaagaa, josta olen täällä ja täällä raapustellut.

Toisin kuin viime vuosien sarjassa, jossa on kerrattu professori Xavierin ja Magneton tarinaa aina 1940-luvulta lähtien Apocalypsen pastellinsävyiseen 1980-lukuun, nyt ollaan lähitulevaisuudessa, tarkemmin ottaen vuodessa 2029. Vanhentunut Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) elättää itseään autonkuljettajana lähellä Meksikon rajaa. Ränsistyneellä farmilla hänen kanssaan elää albiinomutantti Caliban (Stephen Merchant) ja hauras Charles Xavier (Patrick Stewart), jonka mieli on nykyisellään vaaraksi ympäröivälle maailmalle ilman turruttavaa lääkitystä. Elokuvassa vihjataan vuoden takaiseen Xavierin mielen aiheuttamaan tapahtumaan, jossa ilmeisesti suurin osa mutanteistakin on saanut surmansa. Uusia mutantteja ei toisaalta ole syntynyt enää aikoihin.

Varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa, kun meksikolaisnainen tulee pyytämään Wolverinen apua. Naisella on pahikset perässään ja mukanaan tuimailmeinen mykkä tyttö (Dafne Keen), joka olisi kuljetettava Etelä-Dakotaan. Alkaa synkkä pakomatka, jossa veri roiskuu ja ruumiita syntyy. Logan on leffana huomattavasti tummempi, verisempi ja raaempi kuin X-Menin muut, sarjakuvamaisemmat osat. Itse asiassa X-Menien menneisyys ja loiston päivät näyttäytyvätkin elokuvassa nimenomaan Laura-tytön lukemien Ryhmä-X-sarjakuvien muodossa.

Pahiksena leffassa nähdään Richard E. Grantin (kertymänaama, joka on vilahtanut niin Girlsissä, Downton Abbeyssä kuin Game of Thronesissakin) esittämä tohtori Rice, joka vertautuu Loganin omaan menneisyyteen kuuluvaan William Strykeriin. Ricen robottikätisenä kätyrinä toimii Boyd Holbrookin esittämä hahmo. Lopussa tietenkin paha saa palkkansa, mutta tällä kertaa sankaritkaan eivät selviä ehjin nahoin. Tästä selkein osoitus on lopputekstien jälkeisen jatko-osa-teaserin puuttuminen.

Logan ei nouse X-Men-leffojen suosikikseni, vaikka siinä onkin uutta ja erilaista karheutta. Väkivalta tuntui itsestäni jo hieman liialliselta. Kehuja ansaitsee kuitenkin nuori Dafne Keen Lauran roolistaan. Suorituksessa on samanlaista intensiivisyyttä kuin Låt den rätte komma in -ruotsalaiskauhun (2008) pääosan näytelleessä Lina Leanderssonissa.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hidden Figures: varjoon jääneet



Meillä on ollut juhannuksesta lähtien päällä muuttorumba, jossa päivät ovat jatkuneet aamusta yöhön, kun työpäivän jälkeen on ensin pakattu ja nyt purettu. Hommaa riittää vielä, mutta päätettiin viettää väli-ilta lettujen ja leffan parissa. Elisa Viihde tarjosi ensimmäisen vuokrauksen ilmaiseksi, ja päädyttiin tsekkaamaan Hidden Figures (2016), koska siinä oli Z:lle avaruushommia ja minulle naisasiahommia ja Mahershalalalalali.

Leffa kertoo tositarinan NASA:n laskentaosastolla työskennelleistä mustista naisista rotuerottelun viimemetrillä 1960-luvun alussa, kun kilpailu avaruuteen pääsystä käy kuumimmillaan. Mustat naismatemaatikot tekevät tärkeää taustatyötä tarkastaen insinöörien laskelmia. Keskiössä ovat itsekin insinööriksi haluava Mary Jackson (Janelle Monáe), mustien naisten osastoa ilman nimikettä johtava Dorothy Vaughan (Octavia Spencer) sekä Katherine Goble, sittemmin Johnson (Taraji P. Henson), joka pääsee laskijaksi Mercury-ohjelmaan, jota johtaa Kevin Costnerin esittämä fiktiivinen hahmo. Taitavana lentoratojen laskijana Katherine saa positiivista huomiota, mutta joutuu yhä kulkemaan naisille pakollisissa korkokengissä lähes kilometrin matkan toiselle puolelle tutkimuskeskusta, jossa sijaitsee mustien naisten vessa.

Ylipäätään elokuvassa korostuu paitsi naisten, ennen kaikkea mustien syrjintään liittyvä uskomaton absurdius. Toisaalta jollain tapaa tätä taustaa vasten on kenties helpompi tajuta maan nykyisenkin presidentin valinta. Sekopäisestä separate but equal -hulluudesta kun ei loppujen lopuksi ole niin kovin monta vuosikymmentä. Luonnollisesti leffassa näytetään naisten onnistumiset sortoa vastaan. Eniten keskitytään Katherineen, mutta mielenkiintoisia ovat myös Dorothyn ja Maryn tarinat. Dorothy kiinnostuu tutkimuskeskukseen hankitusta ensimmäisestä IBM-tietokoneesta, opiskelee sen ohjelmointikielen ja valmistaa oman osastonsa sen käyttäjiksi, kun ihmislaskijat jäävät koneen myötä auttamatta liian hitaiksi. Mary taas joutuu taistelemaan tiensä oikeuden kautta iltakursseille valkoisten kouluun, jotta saa riittävän pätevyyden hakeakseen NASA:n insinööriksi.

Leffa on kunnon altavastaajatarina ja lopussa vielä esitellään todelliset naiset Hidden Figuresin takana, joten elokuva täytti kaikki omat historiallisen tositarinan vaatimukseni. Niin ja Mahershalalalalali. Siis Mahershala Ali, oikealta nimeltään Mahershalalhashbaz Ali. Moonlightista sivuosa-Oscarin voittanut Ali näyttelee leskeytyneen Katherinen uutta miestä, jota on kotikatsomostakin aika helppoa katsella… Seuraavaksi seurattavaksi sarjaksi voisikin valita jo kauan katselua odottaneen House of Cardsin, jossa kyseinen herra Ali myös näyttelee.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Uraanilamppu ja muita novelleja

Harri Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Olen vuosia sitten muistaakseni lukenut pari Harri Salmenniemen runokirjaa (ainakin Texas, sakset, 2010). En muista enää yksittäisiä runoja, mutta niistä jäi kielellä leikittelevä, kekseliäs ja yllättävä fiilis, minkä vuoksi innostuin lukemaan nyt myös Salmenniemen ensimmäisen novellikokoelman. Kokoelmasta tekee poikkeavan se, että osa novelleista rakentuu jo jonkin aiemman teoksen päälle. Taustamateriaalina Salmenniemi on käyttänyt niin muiden kirjailijoiden novelleja kuin lehtiartikkeleita kokeellisesta elokuvasta ja piilodepressiosta. Lisäksi yhdessä novelleista on Giovanni Battista Piranesin, italialaisen 1700-luvulla eläneen taidegraafikon kuvituksia mielikuvituksellisista, jättimäisistä vankilalinnoituksista.

Mitään koko teoksen läpäisevää punaista lankaa novelleille on hyvin vaikea nimetä – ellei sitten ehkä outous, joka kaikista välittyy tavalla tai toisella. Piranesin kuvituksia sisältävä ”Kompleksi” ja ”Fantastinen salaatti” yltyvät suuruudenhulluun liioitteluun. Ensimmäinen kuvailee jumalattoman kokoista rakennuskompleksia ja jälkimmäinen on dialogi, jossa emäntä tahi isäntä kuvailee vierailleen tekemäänsä salaattia (s. 47): 
Lehtisalaatin ja rucolan lisäksi siinä on erilaisia pehmeitä ja rapeita keräsalaatteja, eniten jäävuorisalaattia. […] Latinsalaattia on myös, samoin bataviasalaattia, jääsalaattia, tavallista ja sitten rapealehtistä, samoin käytin hieman liuskalehtistä jääsalaattia. Koristeelliset osat ovat lollo rossoa. Lehdet ovat rapeudeltaan pehmeiden ja rapeiden salaattien välimuotoa. Lisäksi on kiinalaista parsasalaattia, lactuca sativa var. angustana.
Tästä ainesten luettelointi vain kiihtyy ruokaryhmästä toiseen (s. 50):
Eteläisemmän makumaailman saavuttaakseni laitoin mukaan myös pitahayaa, pomeloa, rambutania, rumeliinia eli tangeloa, sapodillaa, salakia, taateleita, tamarilloja eli puutomaatteja, viikunaa ja viinirypäleitä. En tietenkään unohtanut lempimelonejani. […] Laitoin mukaan joitakin yleisimpiä juustoja. Kuten tavallista, päätin tälläkin kertaa suosia italialaisia. Niinpä salaatissa on bel paesea, bittoa, caprinoa, fontinaa, grana padanoa, mozzarellaa, parmesaania, pecorinoa, ricottaa, robiolaa, taleggiota ja tomaa. Lisäksi laitoin […]
"Kompleksin" kuvitusta.
Tarinoissa on samanlaista vinksahtaneisuutta kuin joissain David Foster Wallacen teksteissä. Kyseessä on omituinen yhdistelmä arkipäiväistä tuttuutta ja sen viemistä yli arkipäiväisen, jolloin novelleihin tulee kummallinen, paikoin naurattava ja etäännytettykin tunnelma. En osaa oikein paremmin kuvata tuota fiilistä, mutta teos jäi kihelmöimään päähän lukemisen jälkeenkin.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Moab Is My Washpot, The Fry Chronicles & More Fool Me

Storytelistä löytyivät Stephen Fryn kaikki kolme omaelämäkertaa herran itsensä lukemana, joten kuuntelin ne kaikki! Muistelin kuunnelleeni elämäkerroista ensimmäisen, Moab Is My Washpotin (1997) joitain vuosia sitten, mutta taisinkin sekoittaa sen Fryn romaaniin The Liar (1991). Siispä kuuntelin sen hieman epäkronologisesti kahden myöhemmän osan perään. Vaan eipä haittaa.

Stephen Fryssa tiivistyy utelias sivistyneisyys – erotuksena sisäänpäin lämpiävästä snobistisesta sivistyksestä. Hän on kiinnostunut yhtä lailla klassisesta musiikista ja musikaaleista, hengen ravinnosta, huumeista ja penkkiurheilusta, ja suurin rakkaus hänelle tuntuu olevan kaikki teknologiaan liittyvä. Hän on nuoruudessaan ollut niin nuorisovankilassa kuin opiskellut Cambridgessa. Ihastuttavan eksentrinen hahmo.

Stephen Fry: Moab Is My Washpot
Tuoreimmassa muistissa olevassa Moab Is My Washpotissa Fry kuvaa omia lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Vuosiin sisältyy keskeisesti sisäoppilaitokseen siirtyminen seitsemänvuotiaana. Fry maalailee laveasti poikakoulujen elämää ja tapoja ja oman seksuaalisuutensa ja seksuaalisen suuntautumisen löytymistä. Hän kuvaa ensirakkauttaan Matthew’tä ja samoihin aikoihin alkanutta kiinnostusta näpistelyyn. Näpistely kasvaa luottokorttivarkauksiksi ja pakomatkaksi, joka päättyy Stephenin 18-vuotispäivän aikoihin, kun nuoren miehen liian huonokuntoiset kengät kiinnittävät hotelliväen huomion. Seuraa tuomion odottelua vankilassa ja päätös muuttaa suuntaa, jotta rikoskierteen sijasta edessä häämöttäisi pääsy Cambridgeen.

Stephen Fry: The Fry Chronicles
Moabin jatko-osa on The Fry Chronicles (2010), joka keskittyy päähenkilönsä Cambridge-vuosiin ja näitä seuranneisiin menestyksen vuosiin 1980-luvun viihdemaailmassa. Cambridgessa näytteleminen ja käsikirjoittaminen vievät Fryn mennessään ja hän tutustuu mm. pitkäaikaiseen näyttelijäpariinsa, Hugh Laurieen. Teos vilisee brittiläisen kulttuurimaailman nimiä, joista tällaiselta ignorantilta pohjoiseurooppalaiselta menee iso osa ohi. Fryn kanssa samoissa piireissä liikkuvat Laurien lisäksi mm. Emma Thompson, Rowan Atkinson, Kenneth Branagh, Ruuvit löysällä (The Fast Show) -sarjan Paul Whitehouse ja Charlie Higson, Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker’s Guide to the Galaxy) -kirjailija ja Fryn kaltainen teknologianörtti Douglas Adams jne. jne. Kaikista Fry osaa kertoa myös toinen toistaan mainiompia anekdootteja, joiden hauskuus ei onneksi aina edes vaadi hahmojen tuntemista etukäteen. Hauskoja tarinoita ovat mm. Fryn kertomus joutumisesta osaksi modernia aarrejahtia, jossa hänen faksillaan oli merkittävä rooli, ja yhtäaikaiset kahden elokuvan kuvaukset Cambridgen ja Oxfordin kampuksilla, josta seurauksena oli yksi täysi floppi ja yksi Oscar-voittajaelokuva.

Stephen Fry: More Fool Me
Elämäkertojen toistaiseksi viimeinen osa on More Fool Me (2014), joka keskittyy Fryn niin sanottuihin kokaiinivuosiin eli pitkälti 1990-luvun alkuvuosiin. Kirja jatkuu käytännössä siitä, mihin edellinen osa jäi, eli Fryn ensimmäiseen kokaiinikokeiluun. Fry suorittaa myös melko pitkällisen kertauksen edellisistä osista, mutta se ei sinänsä haittaa, vaikka kirjoittaja itse kovasti pahoitteleekin vanhoille lukijoille tai kuuntelijoille aiheutuvaa toistoa (äänikirjaversioissa on hauskasti otettu huomioon formaatin muuttuminen). Tämän jälkeen luvassa on aiheestaan huolimatta melko riemukkaita tarinoita Fryn kokaiininkäyttöön liittyneistä toilailuista. Samalla Fry kuvaa työprojektejaan. Teoksen lopussa on lisäksi pitkä pätkä päiväkirjamerkintöjä noin vuodelta 1993, kun tekeillä on Fryn toinen romaani, The Hippopotamus (1994). Päiväkirjamerkinnöistä pilkahtava ajankuva on nostalginen: Fry käy mm. Mel Gibsonin ohjaaman ja tähdittämän Kasvottoman miehen (The Man Without a Face, 1993) ensi-iltanäytännössä.

Elämäkertojen juonista on paha mennä esittämään kritiikkiä, vaikka eipä sille Fryn värikkään elämän vuoksi ole aihettakaan. Toisaalta Fryn tulkitsemana tylsemmätkin tarinat kuulostavat hurjan mielenkiintoisilta ja jopa paikoittaiset jaarittelut ja hyppäykset aiheesta toiseen sopivat erinomaisesti kuunnelmaversioihin teoksista. Monta leppoisaa vaunulenkkiä ja bussimatkaa ehti näiden tahtiin tehdä. Ja vielähän Frylla riittää tarinaa kerrottavaksi, joten mielenkiinnolla odotan, milloin mahdollisesti seuraa jatkoa...