tiistai 13. marraskuuta 2018

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti:
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Olen kuullut monesta tuutista hehkutusta Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) - 
kirjasta, jolla on jälleen yksi näistä nimistä, joista kykenen muistamaan lähinnä ensimmäisen sanan. Pirjo Heikkilä oli lukenut kirjan pikavauhtia ääneen, joten pääsin kuuntelemaan teosta saman tien ilman odottelua yli nelinumeroiseksi venyneessä kirjaston varausjonossa. Jälleen kerran on pakko hehkuttaa Storytelia ja kiittää kustantajien intoa tehdä teoksistaan äänikirjoja yhä nopeammin. Näin ikiväsynyt, väliaikaisesti(?) keskittymishäiriöinen ja vapaa-ajaton ruuhkavuosien eläjäkin saa nauttia kirjallisuudesta.

Mutta siis itse teokseen. Savonlahden teoksen päähenkilö on kolmekymppinen kalliolaisnainen, joka ajelehtii elämässään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vapaan toimittajan ura on kuivunut kasaan ja päähenkilö etsii laiskasti töitä, mutta lähinnä syö sipsiä ja Thai cubeja, vippaa rahaa läheisiltään ja murehtii päättynyttä lyhytkestoista parisuhdettaan. Vellomisen lisäksi maistuu uni ja nihkeät tosi-tv-ohjelmat. Ylipäätään päähenkilön maailmasta välittyy kertakaikkisen tahmea kuva: ruoka, uni Ketipinorien voimalla, ihmissuhteet, työnhaku, jopa kuivashampoo, jonka avulla voi olla vielä yhden päivän käymättä suihkussa.

Kirjaa kuunnellessa ei ainakaan voi saada mitään suuria voimaantumisen kokemuksia. Sen sijaan tunsin, että kuuntelu paikoin masensi ja veti mukanaan sipsinhimoiseen oman navan tuijotteluun ja itsesääliin. Ehkä on niinkin, että kun elämässä on nykyisin ihminen, jonka vuoksi on jaksettava käydä töissä ja jonka takia ei voi vain yksinään sännätä ulkomaille tai jäädä koko päiväksi sänkyyn, alkaa Savonlahden kirjan päähenkilö tuntua melko kaukaiselta hahmolta, vaikka toki hänen kokemuksissaan on paljon tuttuakin. Savonlahti kirjoittaa vetävästi ja Pirjo Heikkilä on täydellinen ääni hahmolle.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mythos

Stephen Fry: Mythos
Stephen Fryta on aina mukavaa ja sivistävääkin kuunnella. Tällä kertaa Fry oli ilokseni lukenut äänikirjaksi omat versionsa Kreikan myyteistä. Mythos (2017) ei ole mikään moderni tulkinta, vaan hellävarainen kerronnallistaminen ja siinä ohessa valtavan mielenkiintoinen annos kulttuurihistoriallista etymologiaa. Myyttinen Kreikka ja sen hahmot ovat tuottaneet valtavan määrän sanastoa ja käsitteistöä, joka näkyy ja tuntuu englannissa, mutta myös suomessa mm. erilaisia tieteenaloja kuvaavissa sanoissa.

Myytit ovat silkkaa saippuasarjaa juonitteluineen ja rakkauskuvioineen. Väkivaltaa, mielivaltaa ja intohimoa on riittämiin. Silti Fry löytää myös sangen inhimillisiä piirteitä myyttien hahmoista. Mielenkiintoisimpien joukossa ovat eläinten tai kasvien synnystä kertovat myytit. Suorastaan yllättävän ajankohtainen on tarina mestarikutoja Arachnesta, joka kilpailee taidoissaan jumalatar Athenea vastaan ja kuvaa kankaissaan jumalten tapoja hyväksikäyttää kuolevaisia naisia (#metoo). Yleensä jumalia vastaan kilvoitteleville kuolevaisille käy myyteissä surkeasti, mutta Athene muuttaa Arachnen lopulta hämähäkiksi, joka saa jatkaa kudontaansa tästä ikuisuuteen. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen myötätunnon osoitus naiselta naiselle.

Fry kuvailee myös mm. Melissan muuttumisen mehiläiseksi ja lukuisia tuttuja myyttejä Midaksesta Sisyfokseen. Jännittäviä ovat myös myyteistä vanhimmat, maailman syntyä kuvaavat myytit Uranoksesta ja Gaiasta, sekä heidän lapsestaan Kronoksesta, joka söi omat lapsensa Zeusta lukuun ottamatta.

Hullunkuriset ja usein varsin traagisetkin tarinat veivät mukanaan, ja kirja loppui suorastaan kesken kaiken, vaikka olikin yli 15-tuntinen. Käsittelemättä jäivät ns. tuoreemmat tarinat Odysseuksesta, Troijasta jne. Jatkoa odotellessa, Stephen..?

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Hertta & Pintti

Heidi Köngäs; Hertta
Kuulokkeisiin on päätynyt kotimaista kirjallisuutta viime aikoina. Melko sattumalta otin kuunteluun Heidi Köngäksen Hertta-romaanin vuodelta 2015. Teos kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen Hertta Kuusisen tarinan painottuen vuosiin 1939 - 1948. Hertta vapautuu vuosien vankeudesta vähän ennen talvisodan alkua, ja on palava kommunismin aatteessaan. Kommunistien piireissä Hertta, Terijoen hallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen tytär, tapaa maanviljelijä-toimittaja Yrjö Leinon, johon rakastuu palavasti.

Ilmeisesti kirjan spekulatiivisimmassa näkökulmassa seurataan Yrjö Leinoa ja tämän salaisia, velkaantumiseen kytkeytyviä syitä pysyä Hertan lähellä. En tiedä, miten paljon Köngäs on Leinon hahmoon kerännyt tosielämän piirteitä, mutta aikamoinen douche ukkeli on hygienianeurooseineen ja täysin omaan mukavuuteen keriytyvine valintoineen. Vannoutunut absolutisti jää Köngäksen kuvauksessa omien salaisuuksiensa taakan alle ja muuttuu ministerin salkun saatuaan rappioalkoholistiksi.

Ei Hertankaan kuva missään nimessä ole kaunisteltu. Kommunismikuplassaan hän ei näe mitä tapahtuu hänen omalle Venäjän puolelle jääneelle perheelleen, mukaan lukien hänen rakkaimmalleen, omalla Juri-pojalle. Hertassa on samanlaista poteroitumista ja sokeutumista omalle näkemykselleen kuin mitä tuntuu olevan liikkeellä nykyaikanakin.

Jännittävä, kuohuttavakin ja ajatuksia herättävä katsaus Suomen historiaan ja ns. vaaran vuosiin. Taidanpa ottaa kuunteluun lisääkin Köngästä.

***


Tommi Kinnunen: Pintti
Hertan jälkeen pääsin kuuntelemaan Tommi Kinnusen tuoreinta, kolmatta romaania, Pinttiä (2018). (Yksisanaisia kirjannimiä - mahtavaa!) Pintin tapahtumat käynnistyvät ajallisesti oikeastaan suoraan siitä, mihin Hertassa jäätiin, vuoteen 1949, jolloin sotien jälkimainingit tuntuvat yhä. Romaani on lasitehtaan ympärille kasvaneessa kylässä tapahtuva kolmen päivän romaani, jonka jokaisena päivänä seurataan yhtä Tyynelän sisarusparven jäsentä.

Tarinan aloittaa Jussi, sisarusparven vanhin, joka on ”hidas”, kuten häntä ehkä lempeimmin kuvataan. Jussi auttelee lasitehtaalla, mutta joutuu päivittäin toisten pilojen kohteeksi ja kokee liialliset hajut, värit ja äänet hankalina. Perheeseen kuuluvat äidin kuoltua ja isän muutettua Amerikkaan siskot Helmi ja Raili, Helmin ranskalaispuoliso Reko ja heidän pieni tyttärensä Saara. Jussi sairastaa ”kaatumatautia” ja kohtauksen tullessa hän näkee hiirten kaivautuvan lasimurskeen läpi maan pintaan samalla repien itsensä verisiksi.

Seuraavan vuoden talvena seurataan Helmiä kohtalokkaana päivänä, joka vaikuttaa suuresti kylään ja sen ihmisiin. Helmi ei haaveile suurista, mutta toivoisi silti elämäänsä jotain kaunista. Kiinnostavimmaksi hahmoista nousee kolmantena päivänä ääneen pääsevä Raili, joka on sodan aikaan asunut hetken aikaa Helsingissä ja palannut sieltä huonon maineen kanssa. Hän haluaa tehdä eikä jossitella, mutta pitää sisällään paljon asioita, joista ei ole voinut puhua tai muut eivät ole halunneet kuunnella. Jussia ja Saaraa hän rakastaa, jopa siinä määrin, että pitää kuollutta isää hengissä kirjeissä Jussia varten.

Kinnusen tyylin tunnistaa jo. Edelleen hän on (mies)kirjailijana taitava kuvaamaan monenlaisia (nais)hahmoja ja nostamaan heitä pääosaan. Kertomus ajoittuu vuosiin, jolloin naiset joutuivat palaamaan vanhaan rooliinsa, kun miehet ovat enemmän tai vähemmän traumatisoituneina palanneet takaisin tehtaalle ja hommiin, joita naiset olivat päässeet tekemään sodan aikana. Naisten on salattava sodan vuosina kertynyt taito, riemu ja ylpeys opituista taidoista.

En voi olla pitämättä tästäkään Kinnusen teoksesta: kuten Neljäntienristeyksessä (2014) ja Lopotissa (2016) hahmot kantavat ja vievät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
Kesä taitaa olla jo auttamatta ohi, mutta palaan vielä kesälukemistoon. Kesän kuumuudessa aivokapasiteetti riitti juuri sopivasti Kate Mortonin tiilikiviromaaniin Talo järven rannalla (The Lake House, 2015, suom. 2017). Aiemmin olen lukenut Mortonilta Hylätyn puutarhan ja Salaisuuden kantajan. Romaanit ovat sivumäärästään huolimatta kevyehköjä sukutarinoita, joissa yhdistyvät eri aikatasot ja pintaan nousevat salaisuudet. Talo järven rannalla ei poikkea kaavasta.

Takaumassa ollaan 1930-luvun Englannissa, idyllisellä maaseudulla Cornwallissa, jossa keskikesän juhlien päätteeksi Edevanen perheen alle vuoden ikäinen Theo-poika katoaa. Hetkellisesti mielessä kävi, haluanko edes lukea tällaista hieman yli vuoden ikäisen lapsen vanhempana, mutta Morton pitää homman siistinä. Katoamisen lisäksi teemoina on maailmansotien välinen aika ja ensimmäisen maailmansodan jälkeensä jättämät arvet.

2000-luvun alkuun sijoittuvalla aikatasolla seurataan Edevanen perheen ikääntynyttä tytärtä Alicea, joka on luonut uransa dekkarikirjailijana ja jota yhä kalvaa oma roolinsa Theon katoamisillan tapahtumissa. Toisaalla taas työstään poliisina pakkolomalle joutunut Sadie Sparrow vetäytyy isoisänsä huomiin Cornwalliin. Sattumalta Sadie löytää hylätyn ja metsittyneen Edevanen järvenrantatalon ja kiinnostuu siihen kietoutuvasta mysteeristä.

Morton tuo tarinaan dekkarimaisia piirteitä, kun Sparrow alkaa selvittää Edevanen salaisuutta. Loppuratkaisu paketoidaan kuitenkin omaan makuuni turhan vikkelään ja ehkä hieman liiankin yllättävästi. Näin paksuun kirjaan olisi kai ollut varaa jättää muutama sivu lopetuksenkin syventämiseen.

Viihdyttävä ja kohtalaisen vetävä Mortonin romaani onnistuu jälleen olemaan. Lukemisiin siis ehkä jälleen ensi kesänä..?

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
Edward St Aubyn on kirjoittanut aikavälillä 1992–2012 viisiosaisen, löyhästi omaelämäkerrallisen kirjasarjan Patrick Melrose -nimisestä miehestä, jonka elämää pitkälle määrittävät hänen katastrofaalisen kamalat suhteet vanhempiinsa, ennen kaikkea isäänsä, joka raiskasi tätä Patrickin lapsuudessa. Kolmesta ensimmäisestä kirjasta ilmestyi suomennettu Loistava menneisyys -nimellä kulkeva yhteispainos tänä vuonna. Se pitää sisällään teokset Mitäs pienistä (Never Mind, 1992), Ikävä juttu (Bad News, 1992) ja Toivon mukaan (Some Hope, 1994). Ahmaisin sen heti saatuani sen kirjastosta käsiini juuri kirjasarjasta ilmestyneen HBO:n minisarjan alkaessa. Halusin kuitenkin ennen Benedict Cumberbatchin tähdittämään sarjaan sukeltamista lukea myös kaksi viimeistä osaa.


Edward St Aubyn:
Mother's Milk
Huonon saatavuuden vuoksi päädyin lopulta kuuntelemaan alkuperäisteokset Mother’s Milk (2005) ja At Last (2012) Storytelin kautta. Lukijana ja aristokraattisukuisen Patrick Melrosen äänenä kirjoissa on Alex Jennings, joka on osaa stiff upper lipinsä esitettyään mm. kruunustaan luopunutta Windsorin herttua Davidia The CrownissaKirjasarja etenee kronologisesti Patrickin traumaattisesta lapsuuden kesästä 1970-luvulla huumehöyryiseen kaksikymppisyyteen 1980-luvulla, jolloin Patrickin isä kuolee, seetyneemmän 1990-luvun kautta tälle vuosituhannelle, oman perheen perustamiseen ja äitisuhteen läpikäymiseen ennen tämänkin lopullista kuolemaa.


Edward St Aubyn:
At Last
St Aubyn on loistava kirjoittaja, joka sukeltaa sulavasti eri hahmojensa sisään. Se tuo tarinaan myös monipuolisuutta, kun Patrickin näkökulman lisäksi tapahtumia koetaan muidenkin hahmojen kautta. Etenkin lapsihahmot – nuori Patrick ja hänen poikansa Robert – on taitavasti tuotu esiin näkökulmatekniikalla. Voiton vie kuitenkin sarjan toisessa osassa, Ikävässä jutussa Patrickin sielunelämä, joka kuvaa Patrickin huumeidenkäyttöä tämän ollessa New Yorkissa hakemassa isänsä tuhkia. Patrick kuulee päässään enenevän määrän sivuhenkilöitä, kun hän parin päivän saatossa vuoroin nielee, snorttaa ja piikittää itseään kaikella mahdollisella. Pieleen menevät piikitykset ovat kammottavaa luettavaa, mutta samalla kurkkuun juuttuvat Quaaludet ja huumehöyryissä sekoilut on niin hulvattomia – niin kirjassa kuin sarjassakin – että nauroin kippurassa. Kohtaukset vetävät vertoja Leo DiCaprion Quaalude-suoritukselle Wolf of Wall Streetissä (2013).

HBO:n sarjassa ensimmäinen ja toinen kirja on vaihdettu päikseen, jolloin lapsuuden tapahtumat esitetään takaumana Patrickin sekoiluvuosien perään. Yllättävän hyvin kaikki hahmotkin on sarjaan mahdutettu, vaikka muutama naishahmo Patrickin elämässä onkin tiivistetty Hakekaa kätilö! -sarjasta tutun Jessica Rainen esittämään hahmoon. Cumberbatch on taitava Patrickina, eivätkä kauaksi jää Hugo Weaving julmana isänä ja etenkään Jennifer Jason Leigh äitinä, joka tasapainoilee omien demoniensa ja inhottavan miehensä vallan alla, eikä osaa kohdistaa hyvää tahtoaan ikinä oikeaan paikkaan. Suosittelen suuresti niin kirjaa kuin sarjaakin, St Aubynin kirjoitustaitojen vuoksi tässä järjestyksessä.

Jätän tähän loppuun vielä tämän (s. 258).


sunnuntai 12. elokuuta 2018

BlacKkKlansman

Spike Leen uutuusleffa BlacKkKlansman (2018) sitoo 1970-luvulle sijoittuvan tarinan tiukasti nykyhetken tapahtumiin (etenkin viime vuoden uusnatsien marssiin Charlottesvillessä) ja on siten puhtaan viihteen sijasta hyvinkin kantaaottava ja niin menneisiin kuin nykyisiin tositapahtumiin perustuvana monin paikoin melkoisen vaikeaa katsottavaa. Leen ei tarvitse näyttää juurikaan väkivaltaa, vaan kammottavuus syntyy ennen kaikkea hahmojen puheiden tasolla.

Elokuva kertoo tositarinan Ku Klux Klaniin soluttautuvasta Ron Stallworthista, mustasta poliisista (John David Washington), jonka juutalainen poliisikollega (Adam Driver) esittää tätä klaanin tapaamisissa. Paikallisen klaanisolun keskeisenä jäsenenä nähdään Jasper Pääkkönen, joka on uskottava murha-aikeisena rasistina pullistuvan tuijottavine silmineen. Myös That 70’s Show’n Ericinä tutuksi tullut Topher Grace tavoittaa KKK:n pääjehu David Duken olemuksen. Kylmäävin hahmoista kaikessa lempeässä emäntämäisyydessään lienee kuitenkin Pääkkösen hahmon vaimo (Ashlie Atkinson), joka ei rasismissaan häviä miehelleen.

Lee tarjoaa pienen katharsiksen 70-luvun tarinan tasolla, mutta siirtyessään nykyhetken tapahtumiin ja viitatessaan niihin Trumpin iskulauseilla tarinan keskellä on selvää, ettei todellista onnellista loppua ole tarjolla. Toisen jalan pitäminen nykyajassa syö Stallworthin tarinaa, jota olisi ihan hyvin voinut vielä syventääkin. Monet hahmot Stallworth mukaan lukien jäivät turhan pinnallisiksi. Ajatuksia herättävä ja Yhdysvaltain nykyhetken valossa erittäin ajankohtainen teos yhtä kaikki.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bikinirajatapaus & Veitola

Vähintäänkin kelvollinen sää on lisännyt huomattavasti äänikirjojen kulutusta, kun vaunulenkit ja muu ulkoilu on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Työn alla on hiljalleen GoT:in toistaiseksi ilmestyneet kirjat mutta niistä on toistaiseksi kuunneltu vasta ensimmäisen kirjan osat I, II ja III, kukin reilut 12 tuntia kestoltaan. Tämän jättipaketin jälkeen otin kuunteluun pari lyhyempää, kotimaista uutukaista, joita Storytel kiitettävästi tarjoaa valikoimassaan.

Henriikka Rönkkönen:
Bikinirajatapaus
 Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus (2018) oli vajaana viisituntisena nopeasti kuunneltu. Kuuntelin Rönkkösen esikoisteoksen Mielikuvituspoikaystävä (2016) viime vuonna, ja se jätti minut kaipaamaan jotain lisää. Nyt tiesin paremmin mitä odottaa ja Bikinirajatapaus täytti nuo odotukset hyvässä ja pahassa. Samalla kun ehdottomasti pidän Rönkkösen suorasta tavasta kuvata suhteita, kehoja ja seksiä, jossain vaiheessa alkaa tuntua, että kakkajutut tulevat jo korvista ulos. Ja käsittelen sentään päivittäin useita kakkavaippoja. Toisaalta ehkä se juuri vähentää toleranssia ylimääräiselle kakalle, joka ei liity lapseeni.

Rönkkönen kuvaa mm. Tinder-aikakauden treffikulttuuria, yllättävää lomaromanssia ja pinnan alla kytevää ja rimpuilevaa työpaikkaihastusta. Samoin hän kuvaa kolmikymppisyyden myötä tulevaa lempeyttä itseään kohtaan. Erityisesti kolahti juttu seurustelukumppanin nuoresta tyttärestä, jonka ympärillä naiset voivottelevat makkaroitaan ja karvojaan. Inhottaa tuollainen suoranainen kehovihan siirtäminen yhä seuraavilla naispolville. Rönkkönen kakkajuttuineen ja karvoineen omalta osaltaan levittääkin luonnollisen kehon ilosanomaa, ja sitä on pakko arvostaa.

***

Maria Veitola: Veitola
Stephen Fryn kirjojen lisäksi en ole kuunnellut muita äänikirjoja, joissa kirjailija itse lukisi teoksen. Paitsi nyt: Maria Veitola lukee itse oman, suurimmaksi osaksi hänen vuosien varrella ilmestyneistä kolumneista koostuvan omaelämäkerrallisen teoksen Veitola (2018). Veitolan itsensä lukemana ja eläytymänä tekstit ja niitä kommentoivat lisäykset välittyvät ja tuntuvat henkilökohtaisemmilta kuin ne jonkun muun – tai ehkä jopa itse luettuna tuntuisivat. Veitola käsittelee kirjassaan rankkoja aiheita isänsä kuolemasta ja veljensä vakavasta onnettomuudesta omaan nuoruuden anoreksiaan, vuosikausien vahvaan lääkitykseen ja nuoruuden huumekokeiluihin. Lisäksi hän kuvaa äidiksi tulemistaan, parisuhdehistoriaansa, tyyliään ja tietenkin uraansa radiosta television kautta takaisin radioon.

Veitola osaa kertoa avoimesti omasta elämästään retostelematta samalla muiden asioilla. Entiset miesystävät saavat pitää yksityisyytensä, samoin jopa ne törpöt, jotka käytännössä antoivat potkut raskaana olleelle Veitolalle tämän omasta talk show’sta. En ihmettele, että Veitola esiintyy tätä nykyä eri kanavan ohjelmissa. Urastaan kertoessaan Veitola puhuu paljon radiovuosistaan, talk show’staan ja nousustaan Radio Helsingin boss ladyksi, kuten hän itseään nimittää. Samalla hän jättää kuitenkin harmillisen vähälle maininnat nykyisistä tv-ohjelmistaan Tähdet, Tähdet, Yökylässä Maria Veitola sekä Enbuske, Veitola & Salminen.