lauantai 2. marraskuuta 2019

Belinda Blinked

Olen sukeltanut suoraan syvään päähän omakustanteisen eroottisen kirjallisuuden maailmaan löydettyäni My Dad Wrote a Porno -podcastin.

Jamie Mortonin isä, joka käyttää taiteilijanimeä Rocky Flintstone, on toden totta kuusikymppisenä päätynyt takapihansa vajaan kirjoittamaan eroottista kirjallisuutta, ja podcastissa Jamie lukee näitä isänsä hengentuotteita ääneen ystävilleen Alice Levinelle ja James Cooperille - sekä naurusta ulvovalle kuulijakunnalleen. Teossarja on nimeltään Belinda Blinked ja podcast on edennyt jo sarjan viidenteen kirjaan.

Kirjoissa seikkailee Steeles Pots & Pans -keittiövälineyrityksen myyntijohtaja Belinda Blumenthal, joka jo työhaastattelussa pääsee esittelemään kaikki avunsa. Belinda Blinkedin maailma on kuin jokin rinnakkaisulottuvuus, jossa bisneksiä hoidetaan useimmiten alasti, jossa faksi on yhä käytössä ja jossa Saksa on yhä jakautunut vähintäänkin Berliinin osalta itäiseen ja läntiseen puoliskoonsa. Rocky Flintstonen proosa on niin kamalaa, että se on jo nerokasta, mitä podcastin Alice, Jamie ja James korostavat tuomalla esiin kaikki tarinalliset epäloogisuudet, kirjoitus- ja kielioppivirheet ja ennen kaikkea Rockyn syvän epätietoisuuden naisten anatomiasta.

Rockyn analogiat (rinnat kuin granaattiomenat), itsekeksityt sanonnat (heaven on a hatstand, cruel as an ice-cube), loputon puolipisteiden käyttö, uppoutuminen sisustuksellisten, hallinnollisten tai liike-elämän yksityiskohtien kuvaamiseen ja tietenkin törkeän hirveät seksikohtaukset sekä Jamien esittämänä toinen toistaan kummallisemmilla aksenteilla puhuvat hahmot ovat syitä siihen, miksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat innostuneet Belinda Blinkedistä siinä määrin, että podcastilla on käynnistymässä jo toinen live-esiintymisten kiertue (Tyypit ovat tulossa myös Suomeen ensi syksynä!), ja netistä löytyy mm. Steeles Pots & Pansin verkkosivut ja vannoutuneilla faneilla on jo oma nimensäkin (Belinkers). Faneihin lukeutuvat mm. Elijah Woods, Daisy Ridley, Nicholas Hoult ja Emma Thompson, joita kuullaan podcastin Footnotes-osioissa.

Toki suuri syy Rockyn kammottavan pehmopornon suosioon on podcastin esiintyjät. Jamie isänsä enemmän kuin vaivaannuttavan tekstin ääressä kiemurtelevana lukijana, Alice teräviä ja epäuskoisia välikommentteja heittävänä kriitikkona ja hulvattomasti naurava James ovat yliopistossa ystävystyneitä kolmekymppisiä media-alan sekatyöläisiä, jotka äänittävät podcastia vuorotellen toistensa luona ja kiusoittelevat toisiaan brittiläiseen tyyliin paikoitellen melko kipakastikin. Esiintyjät ovat itseni kanssa samanikäisiä 1990-luvun lapsia ja minuun podcastissa kolahtavatkin samasta kokemusmaailmasta ammennetut elokuvareferenssit: Beethoven, Hook, Yksin kotona, Mrs. Doubtfire, Titanic ja Braveheart on lapsuudessa hinkattu puhki VHS:llä.

Belinda Blinkediin on sarjan edetessä tullut lisää suoranaista juonta ja viidenteen kirjaan tultaessa viritteillä on korkean luokan teollista vakoilua vaivaannuttavien aktien lomassa. Onnistuuko herra Bisch varastamaan Tri-Oxy-Brillon salaisen teknologian? Pystyykö Confidential Order of Cookware Knights (C.O.C.K.) pysäyttämään pahikset tällä kertaa? Entä miten aluemyyntipäälliköt saavat myyntitavoitteensa täyteen tässä kuussa? Jännityksen tiivistymistä on turha odottaa viidennen kirjan lähestyessä loppuaan...

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Downton Abbey

Downton Abbey (2010-2015) oli komea 1910-20-luvuille sijoittunut sarja herraskartanosta ja sen kahden kerroksen väestä. Kausien mittaan päästiin seuraamaan Granthamin perheen ja heidän palvelijoidensa onnea ja surua läpi Titanicin uppoamisen ja ensimmäisen maailmansodan. Rakkaudet, rikokset ja onnettomuudet siivittivät hahmojen tarinalinjoja kausien varrella. Jokainen hahmo edusti tavalla tai toisella aikakauden piirteitä ja ilmiöitä lähtien sosiaalista nousua tekevästä autonkuljettaja-Tomista ja naisten oikeuksista innostuvasta Edith-tyttärestä vanhan koulukunnan jäärään hovimestari Carsoniin. Useimpien suosikkihahmo lienee kuitenkin Maggie Smithin näyttelemä leskikreivitär Violet Crawley, joka päihittää repliikkiensä mehukkuudessa koko muun näyttelijäkaartin.

Neljä vuotta sarja sai levätä nätisti tarinalinjat rusetille solmineen päätöskauden jälkeen, mutta sitten syystä tai toisesta tekijät päättivät vielä kerran kaivaa Downton Abbeyn naftaliinista täyspitkän elokuvan muodossa. Vaan siinäpä vastaan tuleekin jo ensimmäinen ongelma. Sarjamuodon suosion taustalla on sen mahdollistama syventyminen hahmoihin ja pitkiin tarinalinjoihin. Parin tunnin elokuva ehtii vain pintaraapaisuun - etenkin Downtonin kokoisen henkilögallerian kanssa. Elokuva yrittää ehtiä kertoa vähän lähes jokaisesta hahmosta ja samalla tuo uusiakin hahmoja mukaan. Lopulta yhteenkään tarinaan ei ehditä syventyä riittävästi ja toisaalta joidenkin hahmojen (Mr. Bates & Lord Merton, hello!) osuus elokuvassa jää niin kursoriseksi, että jälkikäteen en ole varma, oliko heille suotu vuorosanojakaan.

Koska elokuva ei uskalla tehdä suurta irtiottoa juonellisesti, jäävät henkilösuhteiden ja suurien tarinalinjojen kehittelyt vähiin. Elokuvan keskiöön on nostettu kuninkaallinen vierailu Downton Abbeyyn, joka tietysti saa niin Granthamit kuin palvelusväen jännityksen valtaan. Eniten juonen kaltaisia viritelmiä nähdään Tomin tarinassa, kun kuninkaallisten vieraiden mukana Downtoniin saapuu Violet Crawleyn serkku (Imelda Staunton) mukanaan seuraneitinsä Lucy (Tuppence Middleton), joka elää Tomin tavoin sosiaalisen nousun tehneenä ala- ja yläluokan välisessä ristipaineessa. Leskeytynyttä Tomia kun ei vielä sarjan aikana saatettu lopullisen onnen satamaan. Pientä kehittelyä on myös hovimestariksi nousseen Barrow'n tarinassa, kun kuninkaallisen seurueen mukana Downtoniin saapuu mies, joka jakaa Barrow'n salaisuuden.

Elokuva on kaunis silmäkarkki, mutta sen enempää siltä on turha odottaa.

torstai 3. lokakuuta 2019

This Is Going to Hurt

Adam Kay:
This Is Going to Hurt
Juliaihminen suositteli blogissaan Adam Kayn omakohtaista kirjaa This Is Going to Hurt (2017), ja kun se sattui olemaan tekijän itsensä lukemana Storytelissä, otin sen saman tien kuunteluun. Kay on nykyään kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Sitä ennen hän ehti kuitenkin lähes kymmenen vuoden ajan harjoittaa lääketiedettä Britannian julkisen terveydenhuollon eli NHS:n palveluksessa. Näiltä vuosilta Kay on säilyttänyt päiväkirjansa, jotka ovat täynnä toinen toistaan hurjempia ja oudompia tapauksia sairaalan arjesta, ja joiden pohjalta Kay on kirjansa koostanut.

Gynekologiaan erikoistuneen Kayn tapauksissa synnytykset ovat isossa osassa, ja lopulta Kayn urakin oikeastaan päättyy yhteen sellaiseen. Kay saa kuulijansa purskahtamaan naurusta, kakomaan ällötyksestä, ihmettelemään ihmisten kekseliäisyyttä ja tuntemaan valtavaa empatiaa hillittömiin ylityötunteihin velvoitettuja, alipalkattuja lääkäreitä kohtaan. Vapaapäivä, saati loma vaikuttaa olevan tuntematon konsepti, jonka tietää mm. Kayn kollega, joka tulee hääpäivänään tekemään aamuvuoron täydessä häätällingissä. Kay itse laskeskelee, että hänen maksullisen parkkipaikkansa parkkimittari tienaa parempaa tuntiliksaa kuin hän, kun lasketaan ylityökorvauksettomat tunnit mukaan.

Hervottomat kertomukset, jotka Kay lukee hillityllä brittiaksentillaan, saivat aikaan huomiota herättäviä pyrskähdyksiä mm. pyörän selässä ja joukkoliikenteessä. Se jos mikä on hykerryttävän hyvän kirjan merkki.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
Otin lukuun Jeffery Eugenidesin vastikään suomennetun novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Fresh Complaint, 2017, suom. 2019). Eugenidesiltä olen aiemmin lukenut Middlesexin (2002, suom. 2003) ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011, suom. 2012), josta omistan myös entiseltä työkaverilta häälahjaksi saadun paidankin! Middlesexistä pidin suuresti, Naimapuuhia ei vakuuttanut ihan yhtä paljon, mutta kirjailijan tuotanto kiinnostaa kuitenkin. Tunnetuin Eugenidesin teoksista tosin lienee esikoisteos Virgin Suicides (1993, suom. 2003). Mutta sen kohdalla, you know - no, but I saw the movie (1999).

Oikukkaat puutarhat koostuu kymmenestä novellista, jotka Eugenides on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana. Jos edellisessä postauksessa kuvaamani How to Be Famous kärsi liiallisesta makeudesta, on näissä pienissä tarinoissa mukana aina roima annos tummia sävyjä ja happamiakin makuja. Yhdessä tarinassa mies on saanut lähestymiskiellon omaa perhettään kohtaan, toisessa velkojat ovat niskassa, kun puoliso hassaa koko perheen rahat onnettomaan hajustettujen leluhiirien bisnekseensä. Toisaalla nuori nainen tekee rankan ratkaisun välttyäkseen vanhempiensa hänelle suunnittelemalta tulevaisuudelta. 

Novellit ovat täynnä eriasteisesti katkeroituneita, periaatteensa myyviä tai useimmiten jollain tapaa epäonnistuvia hahmoja, mutta onneksi Eugenides tarjoaa myös pieniä pilkahduksia toivoa ja humaaniutta, ystävyyttä...ja lopulta helpotustakin. Mutta helpolla Eugenides ei hahmojaan eikä lukijaansa päästä, siksi ehkä itsekin kahlasin kirjaa läpi yllättävän pitkään.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

How to Be Famous

Caitlin Moran: How to Be Famous
Caitlin Moranin tuorein romaani on jatkoa vuoden 2014 romaanille How to Build a Girl (suom. Näin minusta tuli tyttö, 2015). Pääosassa on Moranin ja tämän ystävien nuoruudenkokemuksista inspiraatiota ottanut Johanna Morrigan, jonka musiikkijournalisti- alter ego Dolly Wilde luo uraa Lontoossa paettuaan kotikaupungistaan Wolverhamptonista. Lähipiiriin kuuluvat levytysyhtiön perustava toimittajaystävä Zee, The Branks -bändin keulahahmo Suzanne ja menestykseen nouseva muusikko John Kite, Johannan kaukorakkauden kohde.

Teoksen nimi viittaa paitsi ensimmäistä levyään äänittävään The Branksiin ja sen yrityksiin nousta tunnetuksi, mutta lopulta myös tapaan, jolla Dolly Wildesta tulee tahtomattaan kuuluisampi kuin oli tarkoitus niljakkaan koomikon tehtyä tälle axlsmithit. Moranin kirja käsittelee #metoo-ajan vitsauksia, mutta viattoman 1990-luvun ratkaisuin, kun todistusaineiston voi vielä tuhota vetämällä nauhan ruttuun VHS-kasetista. Ikipositiivinen Johanna ei lopulta tunnu edes paljoa järkkyvän tapahtumista. Kovin lyhyeksi sivupoluksi jää Johannan vartaloonsa kohdistamat tuntemukset, jotka eivät yllättäen ole aivan yksinkertaisia ja josta olisi varmasti löytynyt lisääkin pohdittavaa. Turhan sokeriseksi Moran kuorruttaa myös kirjan loppuratkaisun, mikä osin latistaa teoksen sinänsä tärkeääkin sisältöä.

Ei kirjaa kuitenkaan huonoksi voi moittia. Odotukset olivat vain toteutumaan nähden liian korkealla How to Build a Girlin jäljiltä. Moran osaa naurattaa ja osin kenties omakohtaisetkin anekdootit ovat mainioita, samoin kuin nyt jo ajan kultaaman 1990-luvun ja brittipopin nousuvuosien kuvaus. Ja hyvä luoja sitä röökin määrää. Seuraavaksi on otettava seurantaan, milloin juuri valmistunut leffaversio How to Build a Girlistä rantautuu Suomeen.

perjantai 30. elokuuta 2019

Once Upon a Time in...Hollywood

Käytiin katsomassa Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva, Once Upon a Time in... Hollywood (2019). Pari Tarantinon edellistä leffaa (länkkärimytologiasta ammentavat Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015)) eivät oikein napanneet, joten pienellä varauksella olin liikenteessä. Varautumista ei vähentänyt leffan aihe, Sharon Taten traaginen kohtalo. Leffassa tosielämän näyttelijää esittää Margot Robbie. 

Historialliset henkilöt ovat lopulta sivuosassa Once Upon a Timessa, vaikka mukana nähdäänkin niin Steve McQueen (Damien Lewis), Bruce Lee (Mike Moh) kuin Roman Polanski (Rafal Zawierucha) ja iljettävämmästä päästä Charles Manson (Damon Herriman) jengeineen (rooleissa mm. Maya Hawke, Lena Dunham ja Dakota Fanning). Pääosissa nähdään kuitenkin Leonardo DiCaprion esittämä fiktiivinen, jo hieman elähtänyt länkkärisarja Bounty Law'n pääosanäyttelijä Rick Dalton ja Brad Pittin esittämä Cliff Booth, joka toimii paitsi Rickin stunttina myös yleismiesjantusena hoitaen pomonsa askareita ja kuljettaen tätä kuvauksiin.

Polanskin pariskunta on muuttanut Daltonin naapuriin, minkä vuoksi Dalton ja Booth pääsevät seuraamaan tähtiohjaajan ja nousevan elokuvatähden elämää sivusilmällä. Sivusilmällä Tatea ja Polanskia todella seurataankin, sillä kovin monta repliikkiä ei heiltä kuulla. Daltonin ja Boothin kautta sen sijaa sukelletaan syvälle 60-luvun Hollywoodiin ja tv-sarjabisnekseen. Radio soi taustalla lähes koko ajan tuutaten ulos aikakauden musiikkia ja etenkin ilmeisen autenttisia mainoksia. Ilma on sakea tupakan savusta, Bloody Maryja kuluu ja jengi pukeutuu virkattuihin toppeihin ja mokkasiineihin. Menneen maailman luomisessa ei ole säästelty vaivaa.

Pienissä sivuosissa nähdään paljon Tarantinon vakikalustoa, kuten Michael Madsen, Zoë Bell ja Kurt Russell. Silmiinpistävää on roolituksen (60-luvun Hollywoodin?) valkoisuus, kun edes Samuel L. Jacksonia ei nähdä mukana. Sen sijaan leffasta löytyy muutama silmänisku tai suoranainen juonellinen kyynärpäätuuppaus Tarantinon vuoden 2009 leffaan Inglourious Basterds. Kuka tunnistaa tutun nimen Daltonin italowesternien ohjaajista?

Leffan juonesta ja jujusta voi olla monta mieltä, mutta tosiasia on, että elokuvan lopputulema jää askarruttamaan. Että noinkin. Ajatella.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Ruskeat Tytöt, Bad Feminist & The Girl with the Lower Back Tattoo

Olen kuunnellut viime aikoina feministinaisten esseekokoelmia. Lähdin liikkeelle Koko Hubaran Ruskeista tytöistä (2018?), jatkoin Roxane Gayn Bad Feministiin (2014) ja sen perään vielä Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoohun (2016).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
Hubaran Ruskeat tytöt ei ole kirjoitettu minulle. Hubara puhuttelee kaltaisiaan ruskeiksi kutsumiaan tyttöjä, jotka eivät ole mustia, mutta jotka tummapintaisina erottuvat suomalaisesta katukuvasta. Hän toteaa, ettei pysty löytämään kulttuurintuotteista representaatioita, joihin pystyisi täysin samaistumaan. Ei ihme, sillä jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären kaltaisia ei löydy niin Suomesta kuin Israelista kuin Jemenistäkään.

Hubara luo kirjoittaen yhteisöä kaltaisilleen poceille, woceille, ruskeille tytöille, koska ei ole itse pystynyt lukemaan riittävästi itsensä kaltaisista ihmisistä. Samalla Hubara kertoo elämästään laajemmin: perheestään, lapsuudestaan, äitiydestään, itselleen tärkeistä asioista, kuten hiphopista, joka misogyynisyydellään ja kapealla naiskuvallaan on jotakin, mitä Hubaran on vaikea käsitellä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tärkeitä aiheita ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia.

Roxane Gay: Bad Feminist
Haitilais-amerikkalainen Gay tunnistaa Hubaran tavoin esseekokoelmassaan Bad Feminist samaistumisen puutteen tai sen loppumisen kesken. Toisaalta hän löytää samaistumispintaa ja fanituskohteita yllättävistäkin kulttuurintuotteista, kuten Sweet Valley High -kirjasarjasta. Hubaran ja Gayn teoksissa nousee esiin myös muita samoja teemoja ja jopa yksittäisiä kokemuksia poc:ina, kuten hiusten (luvattoman) koskettelun. Molemmat tunnistavat myös vähemmistöstatuksistaan huolimatta oman etuoikeutensa. Hubara nostaa esiin juutalaisena Israelin aseman suhteesssa Palestiinaan ja Gay näkee oman korkean koulutuksensa merkityksen. Lisäksi Gay tunnistaa Hubaran tavoin tanssijalan vipatuksen sanoituksiltaan ja kuvastoltaan suorastaan vastenmielisten biisien soidessa.

Gay käsittelee teoksessaan paljon eri kulttuurintuotteita ja avaa silmiä niiden tulkinnoille rodusta ja sukupuolesta. Omansa saavat niin elokuvat Piiat (The Help, 2011), Tarantinon Django Unchained (2012), Twelve Years a Slave (2013) ja Tyler Perryn koko tuotanto kuin tv-sarja Orange Is the New Black (2013-2019) ja tietenkin Robin Thicken biisi "Blurred Lines". Myös kevyempiä aiheita käsitellään, joista ei vähäisimpänä Gayn hurahtaminen Scrabblen pelaamiseen kilpatasolla. Gay on humaani, tarkkanäköinen ja rento, kaikkea paitsi huono feministi.

Amy Schumer: The Girl with
the Lowe Back Tattoo
Amy Schumerin kirjassa The Girl with the Lower Back Tattoo harmittaa eniten se, ettei Schumer luota lukijoihinsa. Koomikko Schumer vesittää omat vitsinsä lisäämällä tuon tuostakin juttujensa perään "JK", eli just kidding, vitsi, vitsi. Ihan jos lukija ei muuten tajuaisi. Schumer paljastuu ihmisenä aika mukavaksi ja oikeastaan hyvinkin erilaiseksi kuin alapääjuttuihin keskittyvä lavapersoonansa. Hyvä niin. Kirja on hieman sekalainen joukko erilaisia listauksia ja sekalaisia muisteloita Schumerin tähänastisesta elämästä. Joukkoon mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kuvailua, parisuhteita, komediauran vaiheita ja henkilökohtaista ja yhteiskunnallista heräämistä. Eniten kirjassa koskettaa Schumerin avoin kuvaus epätäydellisistä vanhemmistaan ja mahdollisuudesta auttaa Parkinsonin tautia sairastavaa isäänsä.

Vaikka kirjojeni aihevalinnoissa on jotain samaa, on aika pysäyttävää, että niin Hubaralta, Gayltä ja Schumeriltakin löytyy taustalta seksuaalista hyväksikäyttöä ja rankkojakin ongelmia kehonkuvan kanssa. Mitä helvettiä, maailma? Leffaroolejakin tehnyt Schumer kuvaa Hollywoodin odotuksia ja haistattaa niille pitkät. Välillä tosin tuntuu, että Schumer lyttää omaa olemustaan vain, jotta voi sanoa jo itse todenneensa todeksi ulkonäöstään kaiken sen, mistä (sosiaalinen) media häntä piikittelee. Melko masentavaa sekin. 

Seuraavaksi taidan palata fiktion pariin todellisuutta pakoon.