keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 1

Viime aikoina on tullut katseltua telkkaria aika lailla, etenkin kun telkkarin ääressä on pystynyt pääsääntöisesti pysyttelemään hereillä, toisin kuin kirjojen ääressä. Alkuvuodesta Uuden Sherlockin tuoreimman kauden myötä meidänkin taloutemme siirtyi viimein Netflix-aikaan, joten katseltavat sarjat eivät ole heti loppumassa – etenkään kun elämän realiteetit estävät supernopean binge-katsomisen (poisluettuna Skamin kaudet 1-3, joihin taisi mennä puolisentoista vuorokautta). Tähän mennessä katseltuihin sarjoihin on mahtunut hittejä (The Crown, Breaking Bad, Big Little Lies, Hakekaa kätilö, Catastrophe, Better Call Saul), huteja (Gilmore Girls: A Year in the Life, Kolmetoista syytä), jotain siltä väliltä (Case) ja vanhoja suosikkeja (Last Week Tonight with John Oliver, Girls). Tässäpä siis ensimmäinen osa keskeisistä mieleen jääneistä fiiliksistä:

Uusi Sherlock (Netflix)

Neljäs kausi (2017) koostui edellisten kausien tapaan kolmesta puolentoista tunnin mittaisesta jaksosta, jotka jo nimillään viittaavat alkuperäisiin Conan Doylen tarinoihin. Viimeinen jakso, ”The Final Problem” on jopa suora laina tarinasta, jonka juonta tosin hyödynnettiin jo sarjan toisen kauden viimeisessä jaksossa. Nämä viittaukset alkuperäisiin tarinoihin, taivaallinen Benedict Cumberbatch Sherlockina ja sittemmin elokuvien ja tv-sarjojen standardiksi (mm. Skam) muuttunut keino näyttää tekstarit kuvaan ilmestyvinä pop-upeina olivat keskeisiä ihastuksen aiheita sarjan alkaessa. Mutta voi, edelleen taivaallista Benedictiä lukuun ottamatta sarjan muut vetovoimatekijät ovat kausien saatossa himmenneet ja nyt alkoi jo vähän masentaa, etenkin kun kausi käsitti Conan Doylensa lukeneiden tietämän käänteen tohtori Watsonin (Martin Freeman) elämässä. Rakkautta vain -leffan Markia siteeratakseni – Enough. Enough now.



The Crown (Netflix)

Netflixin alkuperäissarja (2016) on isolla rahalla tehty upean näköinen sarja Englannin kuningatar Elisabeth II elämästä. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa kunnon ruudulta, on muuten terävää kuvaa! Sarjasta on valmistunut vasta ensimmäinen kausi, mutta ilmeisesti kausia on luvassa enemmänkin. Toiseen kauteen on ainakin kiinnitetty jo Dexteristä tuttu Michael C. Hall JFK:n rooliin. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuosiin 1947–1956, joiden aikana nuori Elizabeth (Susipalatsista tuttu, erinomainen Claire Foy) nai Philip Mountbattenin (Tohtori Who Matt Smith), saa ensimmäiset lapsensa, nousee kuningattareksi isänsä kuoltua ja yrittää sopeutua rooliinsa, joka asettaa hänet usein poikkiteloin miehensä ja sisarensa prinsessa Margaretin kanssa. Omat mausteensa soppaan tuo uudestaan pääministeriksi noussut Winston Churchill (John Lithgow nappiroolissa!) ja rakkauden takia kruunusta luopunut Elizabethin setä David. Sarja pitää taatusti sisällään paljon taiteellisia vapauksia, mutta on silti jollain tapaa kutkuttavaa saada kurkistaa vielä tälläkin hetkellä Englantia hallitsevan kuningattaren ja koko hovin kulissien taakse. Vahva suositus historia- ja brittisarjojen faneille.



Gilmore Girls: A Year in the Life (Netflix)

Katsoin Gilmoren tyttöjä (2000-2007) aikoinaan Yleltä niiden ensimmäisen esityskierroksen aikana. Sarjan punainen lanka oli 16-vuotiaana äidiksi tulleen Lorelain (Lauren Graham) ja tämän Rory-tyttären (Alexis Bledel) ystävyyssuhde, samoin kuin konekivääritahtinen replikointi ja viittaukset laaja-alaisesti populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jaksoin fiilistellä kirjatoukka-Rorya aina siihen asti, kun hän siirtyi yliopistoon, jolloin paketti lähti hajoamaan ja kyllästyin loputtomaan papatukseen, imelään Stars Hollow’n kylään ja loputtomiin kohtauksiin, joissa Lorelai ja Rory puhuvat syömistään herkkumääristä tai jossa he ovat ympäröineet itsensä valtavalla määrällä ruokaa, mutta todistetusti eivät taida kertaakaan oikeasti syödä mitään. Lähtöasetelmani Netflixin tuottamaan neliosaiseen jatkosarjaan (2016) ei siis ollut aivan niin ruusuinen kuin tekijät ehkä olisivat toivoneet. Siksi samat epäkohdat alkoivat hiertää pian. Ynseät kahvilanpitäjä Luke ja hotellin vastaanottovirkailija Michel eivät yksin riitä taltuttamaan Gilmoren naisten länkytystä länkytyksen vuoksi. Toki on myönnettävä, että sarja tarjosi myös mukavia hetkiä, kun ruutuun oli alkuperäisestä sarjasta päähenkilöiden lisäksi saatu koottua tutut sivuhahmot Melissa McCarthyn tapaturmaherkästä keittiömestari Sookiesta Roryn kaikkiin kolmeen ex-poikaystävään ja kavereihin Laneen ja Parisiin. Minun ja Gilmorejen välistä suhdetta uusi sarja ei kuitenkaan enää pystynyt herättämään henkiin.



Big Little Lies (HBO)

HBO:n uutukainen, isoja tähtiä vilisevä Big Little Lies (2017) pääsi katselulistalle. Sarja alkaa tapolla, mutta vielä ei paljasteta, kuka tai ketkä ovat tappaneet kenet. Keskiössä on joukko alakoululaisten äitejä, joiden rooleissa nähdään Reese Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern, Shailene Woodley ja Zoë Kravitz. Nicole Kidmanin hahmon miehenä nähdään Alexander Skarsgård. Tätä on hehkutettava oikein erikseen, sillä harvassa ovat ne roolitukset, jossa ylipäätään puolisot ovat samanikäisiä ja naisen rooliin palkataan oikealta iältään miestä vanhempi näyttelijä (Kidman on syntynyt 1967, Skarsgård 1976). Koulussa sattuu kiusaamistapaus, jossa syyt niskoilleen saa koulun uusi oppilas, Woodleyn hahmon poika Ziggy. Myös naisten perheissä kihisee kullakin tavallaan, vaikka ulospäin näytetäänkin kiiltokuvapintaa. Vehkeilyäkin toki mahtuu mukaan, mutta naiset osaavat myös olla lojaaleja toisilleen. Big Little Liesista tulee ajoittain mieleen The Affair ja True Detective, joissa kummassakin kerrontaa kuljetetaan osittain poliisin kuulustelujen avulla. Jotain samaa HBO-maisuutta on sarjojen tunnelmissakin. Kuolemantapaus selviää sarjan lopussa, joten jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa. Hyvä joskus näinkin, sillä nyt 7-osaisesta sarjasta jäi hyvä maku suuhun ja korviin, josta kiitos hyville musiikkivalinnoille. 



To be continued…

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Lempi & Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Minna Rytisalo: Lempi
Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi (2016) kiinnosti etukäteen rakenteensa vuoksi. Teos kertoo Lempistä, mutta ei hänen omin sanoin, vaan hänen lähimpiensä, miehensä Viljamin, aputyttönsä Ellin ja siskonsa Siskon kertomana. Storytelillä oli teos valikoimissaan, joten kuuntelin sen edellisten kotimaisten äänikirjojen jatkoksi.

Lempin tarina on oikeastaan varsin traaginen ja se jättää paljon avoimeksi vihjaamalla vain epämääräisesti, miten Lempin kohtalo paljastuu. Onnekas Viljami saa kouluja käyneen kauppiaan tyttären vaimokseen pohjoisen perukoilla sijaitsevalle maatilalleen. Eletään kuitenkin jatkosodan aikaa ja yhteisen kesän jälkeen Viljami saa jo kutsun rintamalle. Lempi jää tilalle yhdessä Ellin, kasvattipoika Anteron ja vatsassa kasvavan Aarren kanssa. Ellin silmissä hienohelmainen Lempi on kaksinaamainen ja ansaitsee kohtalonsa, joka avaa Ellille tilaisuuden edetä maailmassa. Lempin Sisko-kaksonen näkee Lempin itseään kauniimpana, mutta yllättäen löytääkin siskoksista ensimmäisenä sulhasen saksalaisesta sotilaasta. Siskokset myös leikillään sopivat, että Lempi ottaa puolisokseen ensimmäisen kaupalle ilmaantuvan miehen, jolloin Viljami saapuu paikalle. Sisarusten tiet eroavat, kun Lempi lähtee pohjoiseen ja Sisko päätyy sodan loppupuolella vastentahtoisen ja väkivaltaisen sulhasensa kanssa Saksaan.

Hahmoista Viljami jää ohuimmaksi ja epäkiinnostavimmaksi, kun taas naishahmot ovat Rytisalon avoimiksi jäävistä kysymyksistä huolimatta tai jopa niiden ansiosta kiinnostavia ja monisyisiä. Elliä motivoi katkeruus, mustasukkaisuus ja suoranainen julmuus mutta myös rakkaus. Sisko on hiljaisesti vahva huolimatta tuntemastaan alemmuudesta Lempin rinnalla. Lempi, tuo äänetön päähenkilö, on arvoituksellisin kaikista. Lemmekäs kirjeissään rintamalle, mutta silti jäänyt kiinni miehelleen pienistä tyytymättömyyden hetkistä. Kovasti kiinnostunutta esittävä Ellille, mutta ehkä sittenkin haluton maatilan töihin. Rakas sisar, mutta siltikin ehkä jopa niin kilpailuhenkinen, että nai kenet hyvänsä ehtiäkseen sisartaan ennen naimisiin.

Lempistä tulee ajoittain mieleen Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys lähinnä aikakautensa ja tapahtumapaikkojensa vuoksi, mutta myös kirjalliselta laadultaan Rytisalon esikoinen ansaitsee paikkansa samassa seurassa.

***

Chimanda Ngozi Adichie:
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Kirjastosta löysin kohuakin herättäneen, kaikille yläkoululaisille jaetun Chimanda Ngozi Adichien alun perin tähän TEDx Talkiin perustuvan 45-sivuinen esseekirjasen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014, suom. 2017). Afrikkalaisena Adichie luonnollisesti tarttuu omassa kulttuurissaan esiintyviin sukupuolten tasa-arvon epäkohtiin, jotka suomalaiselle voivat tuntua kaukaisilta (mm. miesseuralaisen vaatimus yökerhoon mennessä tai oletus siitä, että naisen rahat eivät ole tämä itse ansaitsemia), mutta näiden esimerkkien lisäksi Adichiella on paljon Suomeakin koskettavaa asiaa (TJEU: Suomen hallituksen kokoonpano). Onnellisempien miesten ja naisten maailma edellyttää Adichien mukaan niin tyttöjen kuin poikien kasvattamista eri tavalla kuin ennen: miehisyyden ahdas määrittely, rahan ja miehisyyden yhdistäminen ja tyttöjen opettaminen tekeytymään pieneksi ovat karhunpalveluksia kaikille. Muutokset kasvattamisessa eivät kuitenkaan tarkoita sukupuolten erojen unohtamista tai peittämistä.

Komppaan Adichien ajatuksia sukupuolten välisestä tasa-arvosta täysillä ja arvostan hänen tapaansa esittää asiansa lempeästi ja provosoitumatta ja ymmärtäen jopa aiheen käsittelemiseen liittyvän vaikeuden (s. 38): ”Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. […] On nimittäin aina rasittavaa ajatella, että vallitseva tilanne muuttuisi.” Adichiella on myös hieno vastaus siihen, miksi meidän pitäisi olla feministejä, eikä esimerkiksi vain puolustettava ihmisoikeuksia (s. 38-39):
Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli. Se on yksi tapa teeskennellä, ettei naisilta ole kielletty vuosisatojen ajan miehille suotuja oikeuksia. Yksi tapa väittää, etteivät naiset kärsi sukupuolestaan Yksi tapa väittää, ettei ongelma liity nimenomaan naisena elämiseen vaan ihmisenä elämiseen.
Mahtavaa, että juuri tämä teos on päätetty jakaa koululaisille. Paitsi tärkeän sanomansa, se tarjoaa myös harvinaisen katsauksen afrikkalaiseen kirjallisuuteen kaikessa lyhykäisyydessäänkin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kevät

Karl-Ove Knausgård: Kevät
Karl-Ove Knausgårdin uusi kirjasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa, Kevääseen (Om våren, 2016, suom. 2017). Teos poikkeaa edeltäjistään Syksystä ja Talvesta, jotka koostuivat lyhyistä esseistä. Kevät muistuttaa pikemmin Taisteluni-sarjaa, ja sitä on kutsuttukin ”Taisteluni 7:ksi”. Kieltämättä teos tuntui kotoisalta paluulta Knasun aiemman tuotannon soljuvaan ja jopa assosiatiiviseen kerrontatapaan, vaikka kerronta onkin teoksessa osoitettu Knausgårdin kuopukselle, jota kirjassa puhutellaan tuon tuosta.

Kehyskertomuksena teoksessa toimii yksittäinen päivä, jonka aikana Knausgård käy kolmikuisen tyttärensä kanssa katsomassa sairaalahoidossa olevaa vaimoaan, joutuu ongelmiin unohdettuaan matkasta lompakkonsa ja tuttipullon, minkä seurauksena joutuu vetoamaan kuuluisuuteensa pankissa, hakee anoppinsa juna-asemalta ja viettää vappua lastensa kanssa. Välissä sukelletaan edellisen alkuvuoden ja kesän tapahtumiin, kun Knausgårdin puoliso Linda alkaa odottaa lasta ja vaipuu jälleen kerran masennukseen. Knausgård pyörittää sen aikaa kolmilapsisen perheen arkea.

Sarja on kulkenut koko ajan melko samaa rytmiä oman odotukseni ja nyt nelikuisen naperoni kanssa, minkä vuoksi teoksista on löytynyt luonnollisesti normaalia enemmän tarttumapintaa. Myönnettävä on, että elämä ja arvomaailmakin muuttuvat sillä hetkellä, kun tulee itse vanhemmaksi, ja vertaiskertomukset vanhemmuudesta koskettavat aivan eri tavalla kuin ennen. Siksi en edes yritä olla etäisen objektiivinen, vaan totean suoraan, että Kevät oli ehkä parasta Knausgårdia sitten Taisteluni 2:n.

Knausgård tavoittaa ohimenevissä ja arkisissa hetkissä juuri sen, mitä elämä vastasyntyneen kanssa on (s. 182-183): 
Kumarruin, painoin huulet lämpöiseen mahaasi ja puhalsin.
Silmäsi laajenivat hämmästyksestä.
Tein saman uudestaan, ja sinua nauratti.
Puin sinulle vaipan, uudet housut ja pienen puseron ja nostin sinut peilin eteen.
”Kukahan tuo hieno neiti on?” sanoin.
Sinua ei kiinnostanut.
Myös laajemmissa havainnoissa vanhemmuudesta on jotain hiljalleen tunnistettavaa (s. 42):
Niinä vuosina ymmärsin myös olleeni väärässä ajatellessani aina, että lapsi kehittyy mutta vanhemmat pysyvät ennallaan, että lapsi kasvaa muuttumattomassa komennossa, käsitin asetelman olevan paljon dynaamisempi: oikeastaan lapsi muovaa oman kasvatuksensa. Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot mutta valuu ohi siellä missä on täyttä.
Tule pian, Kesä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Belgravia, Tee se itse -vauva & Juurihoito

Storytelin äänikirjat ovat olleet suosiossa viime aikoina, kun vapaa-aika, keskittymiskyky ja hereillä pysyminen ovat olleet koetuksella. Kuunteluun on päässyt viime aikoina tuoreita, viime vuonna ilmestyneitä teoksia.

Julian Fellowes: Belgravia
Mielikuvituspoikaystävän jälkeen kuuntelin Downton Abbeyn luojan, Julian Fellowesin romaanin Belgravia (2016), lukijanaan symppis Eero Saarinen. Teoksessa seurataan Downtonin tapaan Englannin seurapiirien vaiheita niin ylä- kuin alakerran puolella. Tällä kertaa liikutaan vielä hieman varhaisemmissa vaiheissa, ensin Waterloon taistelun aattona vuonna 1815 ja sitten 1840-luvulla. Kauppiassuvun tytär Sophia uskotellaan valenaimisiin aatelispoika Edmundin kanssa ja alkunsa saa salattu äpärälapsi, jonka isä menehtyy Waterloossa ja äiti lapsivuoteella. Lapsen aikuistuttua ulkopuolisen pariskunnan kasvattamana salaisuuden paino vaivaa yhä Sophian vanhempia ja pian leikitellään tulella Edmundin vanhempien ja heidän perijäksi nousseen veljenpojan kanssa.

Belgravian juoni on loppuun asti oikeastaan yllättävän yllätyksetön, mutta Fellowes osaa sen sepittää silti mukaansa tempaavalla tavalla. Toisaalta juuri tuo tarinan heppoisuus tai arvattavuus olisi sallinut kirjailijalle tilaa paneutua hieman syvemmin vaikkapa ajankohdan maailmaan ja etenkin sen luokkaeroihin. East Endin kengättömät lapset kuvataan lyhyesti, mutta tuohon puoleen Lontoosta olisi voinut kurkistaa laajemminkin heittäytymättä silti täysin Dickensiksi. Lisäksi monet hahmot jäävät melko ohuiksi ja korostuneen nihkeiksi. Eihän romaanissa toki olekaan samalla tavalla tilaa revitellä kuin kuuteen kauteen venyneessä Downtonissa, jossa kieroistakin hahmoista kuoriutui inhimillisiä ja jopa sympaattisia puolia (voi tuota Thomas-velikultaakin!), mutta ehkä hahmoja olisi sitten voinut karsia, mikä olisi sallinut tilaa muiden hahmojen syventämiselle. No, oli teos silti nautinnollista kuunneltavaa, ja kyllähän lopun huipennuksen kiertely ja kaartelu sai pulssin kohoamaan ennen odotettua onnellista päätöstä.

***

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Karoliina Sallisen Tee se itse -vauvan (2016) valitsin kuunneltavaksi itselleni ajankohtaisen aiheen vuoksi. Teoksessa seurataan Usvan raskautta alusta loppuun vuorotellen joko Usvan tai tämän puolison Juhan näkökulmasta. Tuttuja juttuja oli siis vastassa, vaikka raskausaika alkaakin tuntua jo etäiseltä. Mutta voi ei. Teoksen molemmat päähahmot olivat kertakaikkisen raivostuttavia ja sangen vähän samaistuttavia. Usva on olevinaan superhauska ja spontaani hippityttö, joka tanssii pöytien päällä ja järjestää teemabileitä, ei osaa siivota, vauhkoaa sukupuolineutraalista kasvatuksesta ja ostaa sitten sukupuolikoodattuja vauvanvaatteita. Juha taas on anaalisen pedantti ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävä nipottaja, joten on ristiriitaista, että häneltä kuitenkin löytyy parisuhteen ulkopuolisiakin kavereita.

Olisin kovin mielelläni tykännyt tästä teoksesta, mutta tällä kertaa en vain päässyt yli epämiellyttävistä hahmoista. Ehkä Tee se itse -vauva olisi toiminut paremmin, jos olisin voinut samaistua enemmän parin vaiheisiin ja ongelmiin, kuten aamupahoinvointiin. Lapsettomuuden pelkoa teoksessa sivutaan ihan asiallisesti. Ehkä liikun väärissä piireissä, mutta ihmetyttää myös joka paikassa, mukaan lukien tämä kirja, vastaan tuleva stereotypia neuvojaan pakkosyöttävistä kestovaippailija-perhepetiäideistä, kun itse en ole vielä yhteenkään sellaiseen törmännyt tosielämässä. Ei niistä tarvitse maalata jokaiselle odottajalle kauhukuvia, eikä ylipäätään vahvistaa tuollaisia loppupeleissä naisten höpsähtäneidyydelle nauravia luokitteluja.

***

Miika Nousiainen: Juurihoito
Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen aiemmat romaanit, joten oli luontaista ottaa kuunteluun tuoreeltaan myös Nousiaisen uusin, neljäs romaani, Juurihoito (2016). Kirja kertoo mainosalalla työskentelevästä Pekasta, joka löytää hammaslääkärin vastaanotolta sattumalta velipuolensa Eskon, joka suorittaa Pekalle juurihoidon. Yhteinen isä on hylännyt kummatkin pojat vuoron perään, ja tutustuessaan toisiinsa veljekset päättävät lähteä seuraamaan isän jälkiä. Ilmeneekin, että isän jäljiltä löytyy lisää sisaruksia, yhtä lailla hylättyjä kuin Pekka ja Esko.

Kaikissa Nousiaisen kirjoissa on ollut naivistista liioittelua ja sama toistuu Juurihoidossa ja vieläpä maantieteellisissä mitoissa. Isän metsästys vie alati kasvavan joukon Ruotsista Thaimaahan ja lopulta Australiaan asti. Uudet käänteet ja maailmanmatkaus tuo jossain määrin mieleen Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -romaanin (2010, suom. 2011), joskaan nyt ei olla pahiksia pakosalla, eikä sotkeuduta maailmanhistorian merkkitapahtumiin. Eskossa on kuitenkin samaa lapsekasta sattuman kautta menestyjää kuin Jonassonin Allanissa tai Forrest Gumpissa.

Juurihoito oli mukaansatempaava, vaikkei ehkä Nousiaisen paras. Australia-fanina mielenkiintoisia olivat luonnollisesti Australia-osuudet ja pidin etenkin varsin kaunistelemattomasta tavasta, jolla maan historiaa tuntemattomat veljekset pannaan näkemään aboriginaalien kohtelu Australiassa vielä tänäkin päivänä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö & Beauty and the Beast

Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Disneyn Pieni merenneito (1989), mutta ehdottomaksi lapsuuden suosikikseni nousi kuitenkin Arielia seurannut Kaunotar ja Hirviö (1991), jonka pääosassa oli kirjoja rakastava Belle. Sanomattakin on selvää, että olin innoissani ja kauhuissani, kun kuulin tekeillä olevasta näytellystä versiosta. Ennen uuden version katsomista oli kuitenkin selvää, että vuosien tauon jälkeen oli muistoja verestettävä alkuperäisellä animaatiolla. Siispä kaivoin naftaliinista VHS:ni ja sain kuin sainkin videot tekemään yhteistyötä uuden vuosituhannen telkkarin kanssa. Nauha tosin vipatti eniten katsotuimmissa kohdissa (jonnet ei tajuu).

Elokuva on niin tuttu, että vieläkin vuorosanat tulivat suoraan takaraivosta ja laulut (”Vieraamme”, ”Mä aavistan”, ”Tyttö sekä hän”, jopa ”Hyökätään”) saivat kylmät väreet kulkemaan selkärangassa. Ei ihmekään, että elokuva on aikanaan ollut ensimmäisenä animaationa ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi, ja voitti palkinnot parhaasta musiikista ja kappaleesta (”Beauty and the Beast”) Ja nimenomaan puhun nyt suomenkielisestä versiosta. Mervi Hiltunen Bellenä, Matti Olavi Ranin Hirviönä, Könninä ja Lumierenä Juha Muje ja Tom Wentzel (ja sivuhuomautuksena jälkimmäinen ehdottomasti myös Pienen merenneidon Sebastianina – en tunnusta vuoden 1997 uudelleendubbauksen olemassa oloa). Toki tarina näin aikuisena sai hieman uusiakin piirteitä. Hassulta tuntui ainakin, kun kerrottiin, että prinssin tulisi saada vastarakkautta ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä. Uh, aika nuorena. Muutenkin elokuvan tapahtumat ilmeisesti kestivät vain muutaman päivän, joten aika rivakasti siinä sitten rakastuttiin. Alle puolentoista tunnin leffassa oli kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä.


***


Animaation katselun jälkeen odotukset uuden version suhteen eivät suinkaan vähentyneet, mutta pelko epäonnistumisesta kasvoi. Mikään ei ole masentavampaa kuin rakkaaseen leffaan tai kirjaan tehty jatko-osa tai muunnelma, joka ei vain sovi alkuperäisen teoksen maailmaan, vaan parhaimmillaan riistää osan alkuperäisenkin taiasta. Mutta ei hätää, Bill Condonin ohjaama leffa ylittää riman kirkkaasti. Toisaalta en edes yritä arvioida leffaa objektiivisuuteen pyrkien, tunnepuoli vie tämän kohdalla täysin voiton.

Hyppääminen Emma Watsonin ja Matthew Crawl… Dan Stevensin esittämien Bellen ja Hirviön maailmaan onnistuu ehkäpä suorastaan sujuvammin, kun päässä ei ole alkuperäistä englanninkielistä versiota vertautumassa uusiin suorituksiin. Ulkonäöllisesti Watson tulee varsin lähelle animaation Belleä ja Stevensin prinssikin tuottaa samanlaisen seitinohuen pettymyksen kuin animaation liehuletti. Erityismaininta on annettava Josh Gadille, joka on kuin lihaksi tullut Töppö. Myös Emma Thompson on ehdoton rouva Pannuna. Tutut laulut ja kohtaukset saavat aikaan saman reaktion kuin animaation kohdalla. Tietyt kohtaukset oli siirretty lähes kuva kuvalta suoraan näyteltyyn versioon (esim. susien hyökkäys Bellen kimppuun ja Hirviön muuttuminen takaisin prinssiksi) ja puvustuskin oli animaation mukainen. Ilahduttavaa oli myös, että laulujen tekstitetyt käännökset oli otettu suoraan alkuperäisestä suomennoksesta.

Jotain kertoo myös tarinan vahvuudesta se, ettei saman tarinan katsominen peräkkäisinä päivinä tuntunut lainkaan tylsältä. Tietysti yli kahteen tuntiin venytetty uusi versio sisälsi myös lisäyksiä tarinaan, mutta niidenkin osalta olin pääosin tyytyväinen. Hirviön ja Bellen menneisyyttä taustoittavat kohtaukset olivat motivoituja ja liittivät ihan näppärästi ruusuteeman Bellenkin tarinaan. Sitä paitsi viimein selityksen saa se, miten ihmeessä Belle sai yksin nostettua loukkaantuneen Hirviön Filip-hevosen selkään. Uudet, Alan Menkenin säveltämät laulut olivat hyviä ja täydensivät uusia kohtauksia.

Aivan ruusunpunaisin (pun intended!) lasein en sentään leffaa kuitenkaan katsonut. Haltiattaren roolin kasvattamista en oikein ymmärtänyt, samoin nykyleffoja vaivaava pakonomainen anakronismien viljely oikeastaan ärsytti – siis se, että 1700-luvun ranskalaiset hahmot heittävät nykyajan (amerikkalaiselle) katsojalle tarkoitettuja onelinereita (toisaalta myönnettäköön, että animaatiossakin nähdään ennenaikainen lautas-Eiffel-torni, kun taas näytellyssä leffassa tuo ikoninen monumentti hyvin selvästi puuttuu Pariisi-kohtauksessa). Vaikka muutamia alkuperäisiä, lähinnä visuaalisuuteen perustuvia vitsejä uupuikin, oli joukossa myös pari hyvää uutukaista, niin sanallista kuin kuvallista, kuten kohtaus, jossa Belle tervehtii hiusharjaa, joka ei olekaan lumottu palvelija. Eniten jäin ehkä kaipaamaan Gastonin nielemiä kananmunia. Muutenhan erikoistehosteilla oli pystytty toteuttamaan hienosti mm. ”Be Our Guest” -kohtaus elävine kattauksineen, samoin taian raukeaminen linnassa.

Näin suoratoiston aikakautena leffa herätti tunteen, että tämä on vielä pakko saada omaksi. Mieluiten VHS-formaatissa. Hintaan 160 mk.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Moonlight



Tänäkin vuonna pidettiin Z:n kanssa perinteiset Oscar-valvojaiset, joskin tämän vuoden ehdokaselokuvat olivat kaikkea muuta kuin hallussa. La La Landin kävin katsomassa vauvakinonäytöksessä, joten muistijäljet siitä ovat vähän comme ci comme ça. Oscar-yötä edeltävänä päivänä jätimme kuitenkin naperon hoitoon ja kävimme katsomassa Moonlightin. Aika hyvä valinta, niin henkilökohtaisena leffakokemuksena kuin palkintojenkin suhteen – voittihan leffa lievien sekoilujen jälkeen itse illan pääpalkinnon, parhaan elokuvan Oscarin.

Elokuva pohjautuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue, ja näytelmällisyys puskee leffastakin esiin. Moonlight jakautuu kolmeen osaan tai jaksoon, joissa kussakin seurataan Chiron-nimisen pojan elämää tämän eri ikävaiheissa. Tästä syystä leffaa on joissain yhteyksissä verrattu muutaman vuoden takaiseen Boyhoodiin. Chiron on musta miamilaispoika, joka asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti (Naomi Harris) ajautuu huumekoukkuun samalla kun Chiron tutustuu huumediileri Juaniin (roolista sivuosa-Oscarin voittanut vakuuttava Mahershala Ali) ja tämän puolisoon (Janelle Monáe). Jo lapsena äiti näkee pojassaan ”homomaisia” piirteitä ja teini-iässä Chiron kohtaa tuon puolen itsestään ystävänsä Kevinin avulla. Teini-ikäisen Chironin elämässä tapahtuu myös käänne, joka vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Viimeinen, elokuvan kolmas jakso, seuraa täysi-ikäistä Chironia, josta on tullut huumediileri ja joka yllättäen saa yhteydenoton nuoruudenystävältään Keviniltä.

Jokaisessa jaksossa Chironia ja Keviniä esittävät eri näyttelijät. Roolitukset ovat hyvät, joskin täysi-ikäinen Chiron ei muistuta lainkaan nuorempia, pitkänhonteloita versioita itsestään. Näyttelijä Trevante Rhodes tuo kuitenkin rooliin samaa piilevää herkkyyttä, joita nuorissakin Chironeissa on. Kolmas jakso ei kuitenkaan ehkä täysin tavoita kahden aiemman jakson intensiivisyyttä, joten loppua kohden tunnelma hieman lässähtää, vaikka itse lopetus onkin suloinen. Erityispisteet on annettava vielä Moonlightin musiikille, joka poikkeaa kulmikkuudellaan mukavasti valtavirrasta. Myös elokuvan kuvauksessa on käytetty muutamia jännittäviä kikkoja, aivan vedenpinnan tasolla keikkuvaa tai auton oveen kiinnitettyä kameraa, joka oven auetessa tarjoaa jännittävän kamerankäännöksen. Välillä tosin kamera kieppuu niin villisti, että keskittyminen itse tarinaan meinaa kärsiä. Kaiken kaikkiaan leffa onnistuu kuitenkin pääsemään ihon alle ja siten pienellä budjetillaankin päihittämään lopulta verrattain höttöiseksi jäävän La La Landin.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Aloitin jo viime syksynä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945) kuuntelemisen, kun tähän päivään mennessä en ole saanut kyseistä klassikkoa luettua. Teos jakautui 31 levylle ja kahteen eri pakkaukseen, joten kuunneltavaa riitti, etenkin kun kuuntelutahti oli pitkään noin yksi levy viikossa, jos sitäkään. Joka tapauksessa urakka tuli juuri kevään kynnyksellä suoritettua loppuun. Vähintäänkin loppuosan teoksesta vielä ollessa tuoreessa muistissa katsoin perään vielä Sinuhesta vuonna 1954 tehdyn parjatun elokuvaversionkin. No, but I listened to the audiobook and saw the movie!

Sinuhen tarina on kiinnostava katsaus muinaisen Egyptin ja sen lähialueiden elämänmenoon. Teos on tunnettu historiallisesta tarkkuudestaan ja sen perusteella ei voi kuin todeta, että aikamoista menoa on ollut. Orjia ja vähän muitakin piestään kepeillä tuon tuosta, kallonporaus on yksi lääkärinä toimivan Sinuhen suorittamista toimenpiteistä ja kuolemanjälkeiseen elämään valmistaudutaan hintavilla hautapaikoilla ja ruumiin säilömisillä. Paikoitellen kirjassa on nykyajan näkökulmasta aika lailla korvissa särähtävää sanastoa, ja toisaalta ilmestymisajankohtaansa nähden teoksessa on melkoisen rohkeitakin kohtauksia.

Eniten vaikutuin teoksessa kuitenkin kokonaistarinaan. Kyseessähän on sangen inhimilliseksi osoittautuvan Sinuhen kertomus elämästään, josta ei tragediaa puutu. Sinuhen elämään mahtuu niin petollisia kuin uskollisia naisia, ystäviä yllättävissäkin paikoissa ja päätöksiä ja tekoja, jotka johtavat Sinuhen karkoitukseen kotikaupungistaan Thebasta ja elämäkerran kirjoittamiseen.

Sinuhen elokuvaversion keskeinen ongelma on, että siitä pitkälti puuttuvat juuri ne elementit, joista eniten kirjassa pidin. Seikkailut maailmalla, samoin kuin Sinuhen orjasta ystäväksi muuttuvan Kaptahin bisnesideat ja Sinuhen suurin rakkaus Minea on skipattu elokuvassa kokonaan. Myös muuten hahmoja on yhdistelty, poistettu tai heidän tarinoitaan muutettu suuresti. Elokuva alkaa ja päättyy myös karsealla opetusselostuksella – ensin siitä, kuinka tuon ajan ihmiset olivat aivan kuin mekin, ja lopuksi vielä hämmentävällä ilmoituksella, että elokuvan tarina tapahtui 1400 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Jahas.

Elokuvaa ei pelasta edes Casablanca-ohjaaja Michael Curtiz, saati Sinuhea esittävä melkoisen pökkelö Edmund Purdom. Peter Ustinov sentään fiilistelee hyvin Kaptahina ja Bella Darvissa on oikeanlaista eksoottista särmää Sinuhen omaisuuden huijaavana Neferneferneferinä. Leffan käännös on myös tehty hutiloiden. Heettiläiset on käännetty hettiiteiksi englanninkielisen sanan ”Hittites” pohjalta. Come on, tuon olisi voinut ihan googlatakin, jos ei alkuperäisteoksesta ole käsitystä.

Tässäpä vielä alkumontaasi elokuvasta trailerin puutteessa.