Kirottujen nautinnot

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

Löysin Charles Bukowskin melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten välivuotta viettäessäni. Kuollaksenikaan en muista miten - kenties vain tartuin mielenkiintoisen näköiseen kanteen - mutta suhde on jatkunut tähän päivään saakka. Jollain tiedostamattomalla tasolla kirjailija saattoi jopa aikanaan vaikuttaa pääaineeni valintaan. Bukon (1920-1994) suomennetut romaanit ja runot luin tiiviissä tahdissa heti alkuaikoina ja vuosien varrella olen lukenut Sammakon julkaisemia uusia juttukokoelmasuomennoksia. Nyt vuorossa oli ensimmäinen Bukowskin jäämistöstä koottu teos, Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996, suom. 2015).

Bukowski ei ole kaikille. Hän kirjoittaa hyvin räkäistä, viinanhuuruista ja miehistä tekstiä ahavoituneista miehistä, jotka tappelevat baareissa, käyvät raveissa ja hurmaavat pubiruusuja. Teksteissä on jotain uskomattoman rehellistä ja yllättävän arkipäiväistä ja toisaalta ne ovat niin kaukana omasta kokemuspiiristäni, että ne vetävät yhä puoleensa. Usein Bukowskin teksteissään esiintyy Henry Chinaski, kirjailijan alter ego. Henry vilahtaa myös Kirottujen nautinnoissa, mutta myös muita arjen sankareita on mukana.

Tarinat paljastavat kuin salaa, kuinka kaikesta rouheasta kuorestaan huolimatta Bukowskin hahmot ja ehkä siis kirjailija itsekin on lopulta varsin reilu ja mukava mies. Tarinassa "Mitä tapahtui rakastavalle ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?" kovia kokenut päähenkilö lähtee keskellä yötä pelastamaan naisystäväänsä ja auttaa tämän jo koomisiin suhteisiin kasvavin keinoin erinäköisistä ahdingoista vielä seuraavan vuorokauden aikana. K:kin arvostaisi Bukowskin mieltymystä kissoihin: "Löydän kotiini, ajan pihaan, pysäköin, astun ulos, yks' vanha matadori vaan. Mutta sisällä, oven avattuani, lempikissani, valkoinen Jinx, hyppää syliini ja äkkiä olen rakastunut taas" (s. 104).

Kirjailija nostaa hattuaan myös omille kirjallisille idoleilleen, beat-runoilija John Thomas Idletille ja kirjailija John Fantelle. Idletiä hän kuvaa runossaan tyylilleen uskollisesti runossa "Voimamies" (s. 133-137):

ihmettelin miksi hän sieti jorinoitani;
hän oli loppujen lopuksi pohjimmiltaan kiltti.

[...]

"et ole mitään velkaa,
Bukowski."

olet tällä kertaa väärässä,
lopultakin,
John Thomas, senkin
kusipää.

Bukowski muistaa häneen yhteydessä olleet lukijansakin, sillä on ollut heidän tilanteessaan, työskennellessään vuosikausia niin sanotuissa paskaduuneissa ja yli vuosikymmenen postitoimistolla. Kiitoksensa lukijoille hän jakaa runossa "Sanaonni" (s. 148):

vuosien kuluessa
olen saanut kirjeitä miehiltä
jotka kirjoittavat kirjojeni lukemisen
auttaneen heitä
jaksamaan.

se on valtava kunnianosoitus
ja tiedän mitä he tarkoittavat:
minua auttoivat jaksamaan
Fante, Dostojevski, Lawrence,
Céline, Hamsun ja muut.

suorat sanat paperilla,
helvettiemme samankaltaisuus,
kun kaikki tulee voimalla läpi,
nuo sanat ja se mitä ne sanovat
auttavat hilaamaan
perseemme
tulen läpi.

hyvä kirja
voi tehdä miltei mahdottomasta
olemassaolosta siedettävää

sekä lukijalle
että kirjailijalle.

Loppua kohden fiktion suomat välikerrokset karsiutuvat pois ja kuolemaa odottavan kirjailijan runoissa on vielä tavallista enemmän kouriintuntuvaa omakohtaisuutta. Bukowski myöntää rohkeuden puutteensa hitaasti lähestyvän lopun edessä mm. runossa "Entä nyt?" (s.. 157):

sanat ovat tulleet ja menneet,
istun sairaana.
puhelin soi, kissat nukkuvat.
Linda imuroi.
odotan eläväni,
odotan kuolevani.

voisinpa toitottaa pelottomuutta.
olen surkeassa jamassa,
mutta puu ulkopuolella ei tiedä:
katson kun se huojuu tuulessa
iltapäivän auringossa.

mitään julistettavaa ei ole,
on vain pelkkä odotus.
jokainen kohtaa sen yksin.

Oi, olin kerran nuori.
Oi, olin uskomattoman
nuori!

Oi Buko. Olet yhä yksi suosikeistani. 

Bukowski on myös erittäin vakuuttava lukijana. Tässä näyte runonlausunnasta myöhäisvuosilta.

Sherlock: The Abominable Bride

En voi ohittaa tammikuun ykkösohjelmaa, Uusi Sherlock -sarjan erikoisjaksoa "The Abominable Bride", jota jopa meilläkin esitettiin peräti leffateattereissa. En itse vääntäytynyt teatteriin asti, sillä Yle (<3) näytti ohjelman vain parin viikon viiveellä ensiesityksestä. Elokuvamaisuudestaan huolimatta jakso oli kuitenkin selvä osa tv-sarjan jatkumoa ja siten olisikin ehkä ollut kummallista katsoa se elokuvateatterissa.

Uusi Sherlock on kertakaikkisen mahtavalla tavalla päivittänyt sarjan nykyajan Lontooseen. Kolmannen ja ensi vuonna valmistuvan neljännen kauden väliin sijoittuvan erikoisjakson jippona on, että se heittääkin päähenkilönsä tohtori Watsonin ja Sherlock Holmesin (Martin Freeman ja Benedict Cumberbatch) takaisin 1800-luvun loppuvuosiin. Watson on saanut takaisin viiksensä ja Sherlockin veli Mycroft on menettänyt kuntoilulaitteensa. Selvitettäväksi tulee kummitustapaus, jossa morsian on ampunut itsensä, mutta palaa vielä kuolleenakin surmaamaan ensin oman miehensä ja sitten muitakin miehiä. Käsikirjoittajat Mark Gatiss ja Steven Moffat hyödyntävät taas Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistekstejä yhdistelemällä viittauksia eri tarinoista. Koko tarinan nimi on viittaus "The Musgrave Ritual" (1893) -tarinassa mainittuun tapaukseen. Lisäksi hyödynnetään uudestaan tarinaa viidestä appelsiininsiemenestä ("The Five Orange Pips", 1891), samoin elementtejä A Study in Scarletista (1887).

Intertekstuaalisuus on aina kutkuttavaa ja koukuttavaa, mutta entäs se kaikki muu? Kyllähän "Karmiva morsian" toimii. Tosin lukematta tarinoita ja etenkin katsomatta edeltävää kautta voi katsojapoloinen joutua aikamoiseen höykytykseen, kun tarina tekee ensimmäisen äkkijyrkän mutkansa takaisin nykyaikaan. Tarina ei ole irrallinen osa sarjaa, vaan todellakin käytännössä jatkaa suoraan siitä, mihin kolmoskausi päättyi: Moriartyn paluuseen. Jälleen hyödynnetään mielen palatsi -konseptia, jolla selitetään myös aikahyppäys menneisyyteen. Esille nousee lisäksi Sherlockin suurin pahe, huumeiden käyttö. Etenkin 1800-luvun tarinassa keskiöön nousee teema, joka näinä päivinäkin tuntuu olevan kovin ajankohtainen. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, ettei morsiamen tapaus aivan paljastu. Cumberbatchin upeutta ei tarvitse edes mainita. Andrew Scott on Moriartyna jälleen iskussa ja saanut jakson parhaat repliikit.

Clean is the new sexy.

Länkkäriviikko: Virginialainen & The Hateful Eight

Viime aikojen audiovisuaaliset kokemukset yhdistyvät otsikon mukaisella heppoisella aasinsillalla. Virginialainenhan (2010) ei tosiasiassa ole länkkäri millään muotoa, mutta se on Harri Nykäsen faktaa ja fiktiota melko riemukkaasti yhdistelevä teos näyttelijä James Drurysta, joka on tunnettu (käytännössä ainoastaan) pääroolistaan tv-sarjassa Virginialainen (1962-1971) ja joka juhannuksena 1971 saapui Suomeen tapaamaan fanejaan. Toisaalta myös Quentin Tarantinon tuorein leffa The Hateful Eight (2015) on näytelmämäisyydessään jossain määrin poikkeuksellinen lännenelokuva.

Harri Nykänen: Virgianialainen

Virginialaisen kuuntelin äänikirjana ja äänessä oli vanha tuttu Lars Svedberg. Sekä minä, että katkelmia kirjasta kuullut Z huomasimme tosin, että äänestä oli yhäkin jäljellä ikävä muistikuva Dan Brownin seurauksena. Onneksi mielikuvasta pääsi nopeasti yli, kun Nykäsen teksti lähti rullaamaan. Tarinassa Drury kuvaa omaa (pääosin ilmeisen keksittyä) nuoruuttaan ja tietään Virginialaiseksi. Välillä siirrytään vuoden 1971 kesään ja miehen kokemuksiin Suomessa värikkään avustajajoukkonsa kera. Keikkaa heitetään erinäisillä juhannustapahtumilla ja yleisö on täynnä kännistä aikuista ja lasta, miestä ja naista.

Drury kuvailee itseään jämäkäsi mutta mukavaksi mieheksi, mikä ei ehkä aivan välity tekstin lomaan ujutetuista autenttisista lainauksista Druryn antamista haastatteluista. Pönöttävän b-luokan tähden seikkailut ovat hulvatonta kuunneltavaa. Kokemusta voi vielä syventää katsomalla Ylen Elävästä arkistosta arkistokuvaa Virginialaisen vierailusta. Itse kehtasin katsoa noin viisi minuuttia.

***



Tarantinon edellinen, Django Unchained (2012) oli itselleni pienoinen pettymys. Se oli liian pitkä ja sen leikkaus oli hämmentävä. Olin siis jo ennakkoon varuillani The Hateful Eightin suhteen, joka oli vielä Djangoakin 22 minuuttia pidempi. Tulimme Z:n kanssa siihen lopputulokseen, että Tarantinon luottoleikkaaja Sally Menken kuolema vuonna 2010 on saanut homman lähtemään Tarantinon lapasesta. Mies rakastaa omia tarinoitaan ja mahtavia repliikinvaihtoja, mutta come on, rajansa nyt kaikella!

Mutta siis vielä itse elokuvaan. Tarina käynnistyy ehdottomasti Oscarin arvoisella Ennio Morriconen scorella, joka mörisee niin matalalla, että pelkäsin jo soittimien puolesta. Palkkionmetsästäjä John Ruth (Kurt Russell) on matkalla Red Rockiin noutamaan palkkiotaan kiinniottamastaan ja mukana kulkevasta etsintäkuulutetusta, Daisy Domerguesta (Jennifer Jason Leigh). Lumimyrskyn yllättäessä kyytiin tulevat matkan varrelta myös Samuel L. Jacksonin esittämä entinen pohjoisen armeijan majuri sekä Red Rockin uusi sheriffi (Walton Goggins). Vaunumatka ja kunnolla pölisevä lumi ovat leffan parasta antia. Myrsky pakottaa seurueen pysähtymään Minnien puodilla odottelemaan sään rauhoittumista. Puodissa majailee jo joukkio eriskummallisia ja epäilyttäviä hahmoja. Sitten juodaan kahvia, syödään pataa, istuskellaan ja tietenkin keskustellaan kuin missä tahansa yhden tilan teatterinäytelmässä. Lopuksi pienen takauman jälkeen koko joukkio on pitkälti päästetty maallisista kärsimyksistään.

Leffan juonihan sinänsä on kovin heppoinen ja homma rakentuu pitkälti roolihahmojen varaan. Tarantinomaiseen tapaan hahmot ovatkin vahvoja, mutta itseäni kiusasi se, että kaikki olivat niin vastenmielisiä, ettei yhtäkään heistä halunnut oikeastaan kannustaa ja siten sitoutua mukaan tarinaan. Pitkä miinus on myös annettava sinänsä kick-ass stunttileidi Zoë Bellistä, jonka Tarantino haluaa nykyään palkata leffoihinsa ihan oikeisiin rooleihin pelkkien stunttien sijasta. Ei. Älä tee sitä.


No niin, jätän tämän tähän näillä saatesanoilla: skarppaa Quentin! K:kin jo tähyilee kohti seuraavaa, valoisampaa Tarantino-pätkää.

Sarjavuosi 2015, osa 2/2

Ilman suurempia selostuksia, tässä loput viime vuoden sarjasuosikeista.

Vallan linnake (Borgen, 2010-2013):

Tämän tanskalaisen politiikan maailmaan sijoittuvan huippusarjan kanssa olen auttamattoman myöhäisherännäinen. Sarja tuli aikoinaan Yleltä, mutta keksin alkaa katsoa sarjaa vasta tänä kesänä, kun Ava alkoi sitä esittää. Pääosassa on Sidse Babett Knudsenin esittämä Birgitte Nyborg, joka sarjan alussa voittaa vaalit ja nousee Tanskan pääministeriksi. Sarja seuraa Nyborgia politiikan kulisseissa, julkisuudessa ja kotona. Keskiössä ovat kilpailijat, puoluetoverit, media ja puolueen spin doctor Kasper Juul, jota esittää Tanskan Joshua Jackson eli Pilou Asbæk. Vallan linnake on oivaltavaa, jännittävää ja ajankohtaista draamaa. Sarjan viimeinen, kolmas kausi päättyy Avalla viikon kuluttua. Onneksi Pilou Asbækia voi kuitenkin pian päästä seuraamaan Game of Thronesin 6. kaudella.

The Affair (2014-):

Ava näytti kesällä sarjan ensimmäisen kauden ja loppuvuodesta katsoin HBO Nordicilta kakkoskauden. Jutun juonena on perheenisän lomaromanssina alkava juttu pienessä lomakylässä New Yorkin rannikolla. Jotain tapahtuu kuitenkin myöhemmin ja True Detective -sarjan ensimmäisen kauden tapaan jaksoissa aina vilautetaan, kuinka hahmoja kuulustellaan kuolemantapauksen vuoksi jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. Ensimmäisen kauden jaksot jakautuvat aina perheenisä Noahin (The Wiren Dominic West) ja lomaromanssin kohteen Alisonin (Ruth Wilson) näkemyksiin tapahtumien kulusta. Idea on mielenkiintoinen ja saa katsojan kiinnittämään huomionsa siihen, kuinka eri lailla hahmot näkevät oman ja toisten toiminnan. Sarjan molemmilla kausilla esiin nousee myös parisuhteen dynamiikka: tottuminen toiseen ja intohimon ylläpitäminen. Toisella kaudella näkökulma laajenee toisinaan myös Noahin ja Alisonin puolisoihin (Maura Tierney ja Amerikan Pilou Asbæk eli Pacey ei kun Joshua Jackson). Kakkoskaudella saavutetaan myös ensimmäisen kauden kuulusteluhetki ja mennään siitä ohikin, mutta cliffhangeriin homma silti jää. Pisteet toimivasta rakennekokeilusta ja Fiona Applen mieleen jäävästä alkutunnarista.

Game of Thronesin viides kausi:

Sarjan neloskausi päättyi jälleen keskeisen hahmon kuolemaan, eikä viitoskausi itse asiassa siinä mielessä eroa edeltäjästään. Tosin nyt jo julkaistut tulevan kuudennen kauden promokuvat paljastavat, että tällä kertaa kuolema ei taidakaan olla lopullinen. Viidennellä kaudella Lannisterin veljekset Tyrion ja Jaime lähtevät jälleen Kuninkaansatamasta kumpikin omille retkilleen. Jaime lähtee hakemaan hänen ja sisarensa Cersein lasta Dornesta, jossa kuollutta kumppaniaan sureva Ellaria Sand hautoo kostoa. Tyrion taas päätyy lohikäärmekuningatar Daenerysin luokse, jolloin vihdoin, neljän kauden jälkeen, Emilia Clarken ja Iain Glenin esittämät Daenerys ja Jorah Mormont pääsevät samaan kohtaukseen myös muiden GoT-hahmojen kanssa. GoT:ia vaivasi mielestäni etenkin ensimmäisellä katselukierroksella nimenomaan tarinalinjojen eriytyminen ja hahmojen seikkailut kaukana toisistaan. Viitoskaudella koetaan suuria mullistuksia, kun uskonto nostaa päätään Kuninkaansatamassa ja Aryan hahmo kokee täydellisen muutoksen. Lisäksi katselijoita kiusataan jättämällä neloskaudella muurin tuolle puolen päässeen Branin tarina kokonaan edistämättä. Nyt kun George R. R. Martiniakin vaivaa writer’s block, ei auta kuin odotella kuutoskautta…

Downton Abbeyn kuudes kausi:

Nyt se on ohi. Ei enää lordi Granthamia astelemassa Isis-koiran vierellä kartanon tiluksilla eikä palvelijainkellojen kilinää kartanon alakerrassa. Koko sarjan kuutoskautta leimasi tarinalinjojen vieminen kohti Julian Fellowesin suunnittelemaa täydellistä loppua kartanon asukkaille. Ja kieltämättä kaikessa hyvällä tavalla imelässä täydellisyydessään päätös olikin juuri sitä, mitä sopi toivoa: häitä, vauvoja ja leskikreivittären one-linereita. Viimeisellä kaudella keskityttiin mielestäni onnistuneesti etenkin Edithin työuraan ja koko sarjan ajan kieroilleen Thomasin herkempään puoleen. Ennen kaikkea sarjassa on ollut hienoa sen lukuisat eri tarinalinjat, jotka yhdistävät kartanon ala- ja yläkertaa. Eri tarinoiden kautta on sarjan edetessä nähty aikojen, tapojen ja tyylien muutos vuodesta 1912 vuoden 1925 loppuun, johon sarja päättyy. Kaikista liiallisista vankilasekoilusta huolimatta ikävä tulee.

Huh, sarjavuosi selätetty.

Sarjavuosi 2015, osa 1/2

Viime vuonna tuli entistä enemmän uppouduttua tv-sarjoihin. Pidän siitä, kuinka ne elokuvia paremmin tarjoavat mahdollisuuden syventyä hahmoihin ja tapahtumiin ja kehitellä juonta jopa tuotantokausien yli. Alkuvuodesta löysin Downton Abbeyn (2010-2015), jonka viimeisen kauden viimeinen jakso tuli tv:stä tiistaina. Katsoin myös kokonaisuudessaan Girls-sarjan(2012-), josta on tänä vuonna luvassa uusi, viides kausi. Z:n kanssa katsottiin uudestaan sekä Mad Men (2007-2015) että Game of Thrones (2011-) alusta lähtien. Tämän lisäksi vuoteen on mahtunut myös muutamia muita sarjahelmiä.

K:n televisiotuoli

Silicon Valley (2014-):

Katsoin viime vuonna ensimmäisen ja tänä vuonna toisen kauden HBO Nordicilta tästä ilmeisesti nyt myös Suomen telkkarissa käynnistyvästä komediasarjasta, joka on selvää sukua Rillit huurussa -sarjalle (Big Bang Theory, 2007-). Yliopistomaailman tieteilijöiden sijasta Silicon Valley keskittyy tietokonenörttien ja Piilaakson startup-maailmaan. Kömpelö Richard keksii pakkausalgoritmin ja perustaa Pied Piper -nimisen startupin kollegoidensa kanssa. Rahoittajaksi tulee omalaatuinen miljonääri. Vitsit keskittyvät sarjan aihepiiriin ja kieltämättä osa jutuista menisi ohi ellei henkilökohtainen nörttipuoliskoni olisi avaamassa niitä ja kertomassa, keitä ne Larry ja Sergei olivatkaan. Sarja sopii silti kohtalaisen hyvin tällaiselle it-alan ulkopuolisellekin, sillä sarja on kirjoitettu hyvin ja hahmot ovat todella hauskoja ja jaksot täynnä kutkuttavan kiusallisia tilanteita. Virkistävän omalaatuinen komediasarja oikeastaan pitkästä aikaa.

Susipalatsi (Wolf Hall, 2015):

Sarja perustuu Hilary Mantelin romaaneihin Susipalatsi (Wolf Hall, 2009, suom. 2011) ja Syytettyjen Sali (Bring Up the Bodies, 2012), jotka kuvaavat fiktion keinoin todellisen historiallisen hahmon, Thomas Cromwellin nousua Englannin kuninkaan Henrik VIII:n suosioon. Molemmat kirjat voittivat Booker-palkinnon ja pidin kummastakin suunnattomasti. Olin siis jokseenkin innoissani tästä kuusiosaisesta minisarjasta. Sarjaa pidettiin useissa arvioissa hitaasti etenevänä, kun taas itse kiinnitin huomiota lähinnä siihen, kuinka paljon tavaraa oli pitänyt kirjoista jättää pois, jotta sarja oli saatu mahdutettua mittaansa. Mark Rylance on erinomainen älykkäänä ja ovelana mutta nöyränä Cromwellina ja Isänmaan puolesta -sarjan (Homeland, 2011-) Damien Lewis istuu yllättävän hyvin kuninkaan rooliin. Cromwellin aikakauteen liittyvät monet keskeiset historialliset tapahtumat kuten kiertotaudit, uskonpuhdistus ja Henrik VIII:n toisen vaimon, Anne Boleynin, nousu ja tuho, mikä tekee sarjasta omasta mielestäni erityisen mielenkiintoisen. Odotan kieli pitkällä Mantelin Crowell-trilogian päätöstä The Mirror and the Light, jonka myötä ehkä tv-sarjakin saa jatkoa.

Silta (Bron/Broen, 2011-):

Ruotsalais-tanskalaista Siltaa ja sen pääosaesittäjän Sofia Helinin hahmoa Saga Norénia on hehkutettu jo niin paljon, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Kolmas kausi jatkoi synkkääkin synkemmillä rikoksilla, mutta pisteet tulevat jälleen kerran ennen kaikkea pääosahahmoista. Aluksi vähän epäilytti, miten sarjan jätteneen Kim Bodnian jättämä aukko onnistutaan täyttämään, mutta yllättävän hyvä uusi pari Sagalle on onnistuttu saamaan Thure Lindhardtin esittämästä Henrikistä, jolla on omat kummituksensa nurkissa pyörimässä. Sivuosassa nähdään myös liikkiksen Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Tårka aldrig tårar utan handskor, 2012) -minisarjan Adam Pålsson.

To be continued...

Lyhyt historia lähes kaikesta

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta

Luin viime vuonna ennen Australian matkaa Bill Brysonin hulvattoman Down Under –matkakuvauksen, joten tiesin, että mieltä kutkuttavaa faktatietoa humoristisessa muodossa olisi luvassa myös Brysonin maailmankaikkeuden historiaa tutkailevassa teoksessa Lyhyt historia lähes kaikesta (2005, A Short History of Nearly Everything, 2003). Päälle viisisataasivuinen pokkari pitää sisällään nykytiedon mukaisen kuvauksen niin maailmankaikkeuden kuin oman kotiplaneettamme synnystä ja rakenteesta, ihmislajin kehittymisestä ja elämän edellytyksistä. Lisäksi Bryson esittelee eri tieteenalojen historiaa ja uusien teorioiden muotoutumista.

Bryson osaa elävöittämisen taidon kaikessa kerronnassaan. Hän tuo esiin tiedemiesten pikkumaiset luonteet ja kamppailun kunniasta unohtamatta myöskään historiankirjoituksen sivuuttamia vaikuttajia. Maailmankaikkeudessa, planeetallamme ja kehoissamme vaikuttavia voimia Bryson kuvailee välillä niin tarkasti, että verisuonet alkavat jo sykkiä ja pitää melkein vetää henkeä, ennen kuin voi jatkaa lukemista esimerkiksi proteiinien toiminnasta soluissa.

Huimaavia ja toisaalta erittäin valaisevia ovat Brysonin käyttämät esimerkit mittasuhteista: atomin suhde millimetrin pituiseen viivaan on sama kuin paperiarkun paksuuden suhde Empire State Buildingin korkeuteen (s. 154); toisaalta atomin ydin olisi kärpäsen kokoinen, jos atomi olisi tuomiokirkon kokoinen – ”mutta kärpänen olisi tuhansia kertoja kirkkoa painavampi” (s. 160). Oman planeettammekin merenpohjan vähäisestä tuntemuksesta kertoo se, että ”tilanne on sama kuin jos ensikäden tietomme maanpinnasta perustuisivat viiden tutkijan puutarhatraktoreilla yön pimeydessä tekemiin retkiin” (s. 302). Toisaalta ihmiskunnan aikaa maapallolla kuvaa se, että jos maapallon koko historia olisi auki levitettyjen käsien mittainen, ihmiskunnan osion saisi pyyhkäistyä yhdellä kynsiviilan vetäisyllä (s. 364).

Teoksesta jää tietoistunut ja vähän kauhistunut olo. Elomme planeetalla on niin pienestä kiinni ja sitä uhkaavat omien touhujemme lisäksi maan sisäiset voimat ja avaruudesta tulevat uhkat. Ja kaikessa vähäpätöisyydessään ja suorastaan pelkällä tuurilla näinkin pitkälle kehittynyt monisoluinen laji nimeltään ihminen on onnistunut selvittämään suhteellisen lyhyessä ajassa uskomattoman paljon ympäröivästä maailmasta ja sen toiminnasta. Kirja on alun perin vuodelta 2003 ja yllättäen siitä jo huomaa kehityksen yhä kehittyneen. Ikävämmistä asioista on mainittava esimerkiksi vuoden 2004 tsunami, jota ei vielä ole tapahtunut, kun Bryson kuvaa tuhoisimpia maanjäristyksiä ihmishistorian aikana. Positiivisena toisaalta voi nähdä sen, että CFC-yhdisteiden aiheuttama otsonikato ei olekaan paljastunut yhtä katastrofaaliseksi kuin vielä 2003 on pidetty todennäköisenä. Ihmiskunnalla on jälleen tuuria!

Katse maailmankaikkeuteen. Tai lintuun.