Olen palannut taas äänikirjojen pariin vaunulenkkien ja Storytelin lahjakortin myötä. Otin kuunteluun Dan Brownin uutuuden, Originin (2017). Pidän Brownin kulttuurihistoriallisesta tietoudesta, mutta inhoan hänen tapaansa kirjoittaa. Siinä on jotain niin kökköä, että se menee jo huumorin puolelle, ja siksi aina palaan hänen pariinsa. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, mukaan lukien päähenkilö Robert Langdon, joka on lähinnä kokoelma ärsyttäviä piirteitä ja asusteita, joihin Brown jaksaa aina palata. Mikki Hiiri -kello ja tweed-takki ovat vielä pientä, mutta auta armias, kun kirjailija pääsee kertomaan Langdonin eideettisestä muistista. Laskin viisi (5) erillistä mainintaa kirjan aikana. Ja edelleen kaikki Langdonin ympärillä näkevät hänet paitsi älykkäänä, myös seksikkäänä ja – auta armias – syystä tai toisesta jopa huumorintajuisena. Langdonin vakiopari, kaunis nainen, joka tietää vähän juttuja, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin Langdon, on tällä kertaa Bilbaon Guggenheim-museon kuraattori Ambra Vidal, joka sattuu olemaan kihloissa Espanjan kruununprinssin kanssa. Itse juoni liittyy koko ihmiskunnan syntyyn ja tulevaisuuteen. Langdonin entinen oppilas, Edmond Kirsch, on löytänyt vastauksen siihen, mistä me tulemme ja minne olemme menossa ihmiskuntana. Hän aikoo paljastaa kaikkia maailman uskontoja uhkaavan tuloksensa maailmalle Guggenheimissa järjestämässään tilaisuudessa. No, totta kai homma menee mönkään ja tarvitaan Langdonin apua, jotta totuus saadaan julki. Mukana häärii myös Kirschin kehittämä supertietokone ja sen tekoäly, joka kulkee nimellä Winston. Origin on sisällöltään köykäisempi kuin Brownin edeltävät teokset, mutta tyylillisesti se onneksi pitää tasonsa ja aiheuttaa vähintään saman verran väristyksiä kuin edeltäjänsäkin. ***
Stephen Fry: Paperweight
Dan Brownin perään oli saatava ns. palate cleanser, kökköyden huuhtoja. Siihen tiesin Stephen Fryn sopivan erinomaisesti. Otin kuunteluun Fryn Paperweightin (1992) eli kaksiosaisen kokoelman lyhyitä tekstejä. Tekstien joukossa on Fryn kolumneja ja muita artikkeleita, samoin kuin radiokuunnelmia, joissa esiintyy Fryn vakiohahmo, filologian professori Donald Trefusis. Äänikirjana nämä Trefusis-pätkät toimivat luonnollisesti loistavasti – etenkin pidin professorin äänipostikorteista New Yorkin matkalta, jossa hän ottaa ilon irti paikallisista aksenteista. Muita mieleen jääviä tekstejä olivat mm. The Listener -lehteen kirjoitettu ”kadonnut” Sherlock Holmes -tarina, joka luo yhteyden myös erääseen kuuluisaan joulutarinaan. Fry on Holmes-fanina ottanut hyvin haltuunsa Sir Arthur Conan Doylen kielen ja tavan kertoa. Toisessa tekstissä Fry taas kertoo omistamastaan mustasta lontoolaistaksista, ja siitä, kuinka on saanut kyytiinsä vahinkomatkustajia, jotka ovat luulleet taksin olevan ajossa. Hauskaa on myös teksteissä esiin tuleva ajanjakso, 1990-luvun alku. Yhdessä tekstissä Fry käsitteleekin senhetkistä teknologiaa ja ennustaa tulevaa. Kotitietokoneet tekevät kovaa vauhtia tuloaan ja Fry kannustaa olemaan kiinnostunut niistä ja pääsemään yli VCR-laitteiden käytön vaikeudesta.
Huomenna vielä loppukiri Three Billboards outside Ebbing, Missourin parissa, eilen oli vuorossa Call Me by Your Name (2017), joka on ehdolla neljässä kategoriassa: paras leffa, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa (Timothée Chalamet) ja paras biisi. Villapaidassa kylmässä leffateatterisalissa hytisevänä Call Me by Your Namen pohjoisitalialainen kesä tuli niin iholle, että olin valmis hyppäämään hahmojen lailla pyörän selkään ja polkemaan pitkin heinäsirkkojen reunustamia hiekkateitä. Tarina sijoittuu 1980-luvun alkuun kansainvälisen Perlmanin humanistiperheen kesäkotiin, jonne isän kesäapulaiseksi saapuu amerikkalainen opiskelija Oliver (Armie Hammer). Perheen 17-vuotias poika Elio (Chalamet) huomaa ympärillä pyörivien teinityttöjen sijaan kiinnostuvansa miehekkäästä Oliverista, eikä tunne jää yksipuoliseksi. Elokuva kuvaa kauniisti sitä ihanaa ja kamalaa ensi-ihastuksen huumaa ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Se näyttää myös, miten vanhemmat eivät voi suojella lastaan sydänsuruilta, mutta voivat kuitenkin estää lastaan kovettamasta sydäntään ymmärtämällä ja hyväksymällä. Vaikka tyylilaji ja -tajukin on eri, leffassa on myös kohtaus, josta tulee mieleen teinikomedia American Pie (1999). Näyttelijät leffassa ovat rautaa: nuori Oscar-ehdokas Chalamet on ihanan herkkä ja roolissaan vielä fyysisestikin niin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, että huomaan katsovani häntä äidillisestä näkökulmasta. Välillä mieleen tuli myös nuori Tom Cruise(!!) cirka Risky Business (1983). Armie Hammer on komean kuoren lisäksi myös oikeasti taitava näyttelijä. Oscar tosin tullee käsikirjoituksesta tai Surfjan Stevensin kasaria ja hentoa rakkautta henkivästä biisistä "Mystery of Love".
Oscar-valvojaiset lähestyvät ja sitä varten ollaan otettu pieni loppukiri ehdokasleffojen katselussa. Helpoin tapaus oli Mudbound, joka on Netflixin omaa tuotantoa ja oli siten valmiiksi katseltavissa kotisohvalta käsin. Mudbound (2017) on ehdolla parhaasta kuvauksesta (ensimmäinen naiskuvaaja ilmeisesti kategorian historiassa, nimeltään Rachel Morrison), sovitetusta käsikirjoituksesta, sivuosasta (Mary J. Blige) ja biisistä. Leffa perustuu Hillary Jordanin samannimiseen esikoisromaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Yhdysvaltojen syvään ja syvän rasistiseen Etelään. McAllanin perhe muuttaa maanviljelijöiksi Mississippiin. Perheeseen kuuluvat Laura ja Henry (Carey Mulligan ja Jason Clarke), pienet tyttäret, Henryn umpirasistinen isäukko (Breaking Badin Mike eli Jonathan Banks) sekä Henryn sodassa lentäjänä palveleva pikkuveli Jamie (Garrett Hedlund). Työläisinä farmilla on musta Jacksonin perhe ja perheen äitinä sivuosaehdokas Blige. Jacksonien vanhin poika Ronsel (Jason Mitchell) on yhtä lailla Euroopassa sotimassa ja oikeastaan myös ensi kertaa kokemassa elämää ilman rotuerottelua ja avointa rasismia. Sanomattakin on selvää, että sotilaat palaavat sodasta muuttuneina miehinä, ja toisaalta löytävät toisistaan ymmärrystä kokemuksilleen. Tällaisissa leffoissa katsoja pidetään tukahdetun raivon ja epätoivon partaalla, kun katsoja joutuu todistamaan uskomatonta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta tai parhaimmillaankin välinpitämättömyyttä hirmuisen sorron edessä. Onneksi katsojalle sallitaan myös puhdistava katharsis, jossa paha saa palkkansa. Niin Mudboundissakin. Sinällään siis tarina on päälinjoiltaan tuttu, mutta tarjoaa onneksi sopivissa määrin omiakin mausteitaan. Muutamassa kohdassa huomaa tosin, että joitain romaanin sivujuonia on rajulla kädellä typistetty ja siten esimerkiksi potkut saaneen rengin tarina jää kovin irralliseksi.
*** Dunkirk (2017) löytyi leffavuokraamosta, joten sekin pystyttiin katsomaan kotoa käsin taaperon mentyä unten maille. Christopher Nolanin (Dark Knightit, Inception, Memento...) ohjaama sotaleffa on kerännyt peräti kahdeksan ehdokkuutta: paras elokuva, leikkaus, musiikki (Hans Zimmer), äänileikkaus ja -miksaus, ohjaus, kuvaus ja lavastus. Leffa kuvaa Dunkirkin taistelun loppua Ranskan rannikolla kesällä 1940. Natsit ovat ahdistaneet liittoutuneiden joukot meren ja rantakaisteleen väliin ja hyökkäävät estoitta pelastamaan tulleiden alusten kimppuun. Vain pari hassua lentokonetta on suojaamassa liittoutuneiden evakuointia. Lopulta sotilaita saapuu pelastamaan Englannista sekalaisen joukko kalastus- ja vapaa-ajan aluksia. Juurikaan taustoittamatta hahmojaan leffa seuraa sotilaita Dunkirkissä (mm. Harry Styles, Kenneth Branagh) ja ilmassa (Tom Hardy ja Jack Lowden). Merellä seurataan yhden siviilialuksen pelastusmatkaa (kyydissä mm. Mark Rylance). Vähänhän tässä tavoitellaan sellaista erilaisen sotaleffan tuntua, ja kyllä siinä osin onnistutaan. Ilman ylimääräistä hahmoihin kiinnittyvää sentimentalismiakin tarina kantaa ja pitää otteessaan. Pysymällä itse tapahtumissa ollaan vältytty myös pöhöttyneeltä kestolta: leffalla on mittaa napakat tunti ja kolme varttia. Hans Zimmerin hieman erilainen musiikki jäi myös mieleen. Paikoitellen siinä oli kaikuja Jokerin teemasta The Dark Knight -elokuvasta.
