Ajjaijai, se on täällä! Kolmannen Star Wars -trilogian keskimmäinen osa, The Last Jedi (2017), saapui kuin pelastava enkeli keskelle pimeintä talvea tuomaan Vastarintaliikkeen ilosanomaa maailmalle. Viime vuonna jouduttiin tulemaan toimeen irrallisella prequel-osalla, joka oli ihan mukiinmenevä, mutta josta en tänne kirjoittanut, koska saatoin nukahtaa muutamaksi hetkeksi kesken leffan. Ja taisi siinä olla jotain vauvahommeleitakin silloin meneillään. Nyt oli T teemavaatetettu ja lapsenvahdit varmistettu, joten Z ja minä kirmasimme katsomaan, tarttuuko Luke vielä valomiekkaan!
Episodi VIII:ssa oli jo karistettu edellisessä osassa vahvasti mukana ollut nostalgia ja ensimmäisen trilogian fiilistely. Nyt hypättiin jo täysillä uusiin tapahtumiin ja uusien sankarien matkaan. Rey löysi viimeisen jedin, Luken, edellisen osan lopuksi ja yrittää nyt saada Luken tulemaan Vastarinnan avuksi. Toisaalla Vastarinnan emoalus on vaarassa, kun sitä uhkaa polttoainepula ja Snoken johtama Ensimmäinen ritarikunta seuraa sitä kuin hai laivaa. Vastarinnan lentäjä Poen suunnitelmaa toteuttaen entinen storm trooper Finn, BB8-robotti ja uusi tuttavuus Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät tuhoamaan ritarikunnan jäljitintä, jotta Vastarinnan alus pääsisi pakoon. Samaan aikaan Snoken oppipoika, Kylo Ren/Ben Solo ja Rey löytävät yhteyden, joka tuo heitä lähemmäksi toisiaan, ja yhtä elokuvan merkittävintä käännettä. Koska kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, en odottanut näinkään selvää päätöstä The Last Jedille. Oikeastaan leffa tarjosi monta kohtaa, johon se olisi jo voinut päättyä jatkuakseen viimeisessä osassa, mutta olen tyytyväinen, että loppuun saatiin vielä muutama odotettu kohtaaminen ja näyttävä taistelu suolaplaneetalla. Planeetan ohuen valkoisen suolakerroksen alta paljastuu verenpunaista maata, ja sanomattakin on selvää, että taistelukohtauksissa maan pöllyäminen näytti uskomattoman hienolta ja dramaattiselta. Todella tyylikäs ja kekseliäs toteutus. Leffa oli kaikkea mitä toivoa saattoi: onnistunut jatko-osa Tähtien sodan saagaan, täydellistä viihdettä, hienoja efektejä, söpöjä otuksia, mainioita sivuroolisuorituksia (mm. Laura Dern, Benicio Del Toro, Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja vieläpä niin monta naispuolista sankaria, että Z sanoi epäilleensä, mahtaako Vastarintaliikkeeseen edes kuulua miehiä! Ensi jouluna on luvassa nuoren Han Solon tarina, ja sitten kahden vuoden päästä päätösosa trilogialle. Toivon mukaan kuningatar Leian kohtalo saadaan päätettyä tyylillä, nyt kun Carrie Fisher ei ole enää saatavissa rooliin.
Viimein viime kesän alussa tartuttiin Z:n kanssa tähän Netflixin yhteen ensimmäisistä lippulaivasarjoista (2013-), ja hitaasti nautiskellen saatiin joululomalla urakka päätökseen. Nyt sarjasta on olemassa jo viisi kautta, ja näiden kausien aikana todellinen maailma on yhtäkkiä lakannut muistuttamasta sarjaa ja sarja alkanut muistuttaa tosielämää. Lisäksi pääosaa esittävä Kevin Spacey sai nimensä lokaan osana Hollywoodin ahdistelijaskandaalia, minkä vuoksi näyttää todennäköiseltä, että sarjan kuudennella kaudella ei enää Spaceyä nähdä. Se on valitettavaa, sillä niin ääshouli kuin mies onkin voinut olla kulisseissa, ei miehen taitoa näyttelijänä voi kiistää. Sarja kuvaa vallanhimoista voimapariskuntaa Frank ja Claire Underwoodia (Spacey ja Robin Wright), jotka pelaavat valtapeliään Washington D.C.:ssä. House of Cardsissa yllätti, ettei valtapeli rajoitu pelkkään poliittiseen juonitteluun, vaan henkiäkin on tarpeen tullen uhrattavissa. Ensimmäisellä kaudella Frank on kongressin jäsen ja Claire johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä. Toisen kauden alussa Frank nousee varapresidentiksi, mutta taustalta löytyy jo hyvin kyseenalaisia keinoja virkaan pääsemiseksi. Kolmannella kaudella Frank on jo presidentti ilman ainoatakaan ääntä. Vähemmästäkin alkaa arvostus demokratiaa kohtaan rapautua. Kyseisellä kaudella myös Claire keskittyy uranousuunsa hankkiutumalla YK:n suurlähettilääksi. Keskeisessä roolissa kaudella on myös Uudesta Sherlockistakin tutun Lars Mikkelsenin esittämä tutunoloinen Venäjän presidentti Put… siis Petrov. Myös tulevat presidentinvaalit nousevat jo aiheeksi. Kauden lopuksi superpariskunnan välit alkavat kuitenkin rakoilla. Neljännellä kaudella voimapari käy keskinäistä vääntöä, mutta vallanhimo, Frankin joutuminen ammutuksi, komea haastaja presidentinvaaleissa, samoin kuin ulkoinen vastustaja, uusi terrorijärjestö ICO, saa rivit taas tiiviiksi. Viidennellä kaudella Underwoodit ottavat Valkoisen talon valtaansa jopa kansan äänin, mutta kepulikonstit uhkaavat tuon tuosta paljastua, mikä vaatii jälleen uusia kepulikonsteja. Kausi päättyy jälleen uuteen tilanteeseen, joka ehkä jopa mahdollistaisi Spaceyn hahmon uloskirjoittamisen, mutta helppoa ratkaisua katsojat tuskin hyväksyvät. Nykyisin sarjoissa nähdään yhä moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta harvassa ovat kuitenkin Underwoodien ja heidän lähipiirinsä kaltaiset kierot lierot, jotka kuitenkin vetävät puoleensa viekkaudellaan ja härskiydellään ja tietenkin Frankin suorilla, kameraan kohdistetuilla välikommenteilla. Tosin vielä jäätävämpää on, kun toinen hahmo kääntää yhtäkkiä katseensa kameraan ja puhuttelee katsojaa. West Wing on vielä muutamaa pätkää lukuun ottamatta näkemättä, mutta aika kovan pohjan House of Cards asettaa poliittisille tv-sarjoille.
Yllätin itseni ja lukaisin vaaperon päikkäreiden aikana Nathan Hillin yli 700-sivuisen esikoisromaanin Nix (The Nix, 2016, suom. 2017). Kiinnostuksen herätti mm. kirjailijan vertaaminen John Irvingiin, yhteen ikisuosikeistani. Ja komeilipa kirjan kannessa itsensä Irvingin kehukin (”Nathan Hill on huikeuden mestari.”). Itselleni teoksesta ei oikeastaan herännyt suoria yhteyksiä Irvingiin, mutta sen sijaan paikoitellen voimakkaastikin mieleen tuli Jussi Valtosen He eivät oleHe tietävätTÄMÄ Finlandia-voittajaromaani. Nix kertoo kymmenen vuotta sitä kirjoittaneen Hillin tapaisesta kirjailijasta, Samuelista, joka on jo vuosien ajan yrittänyt pusertaa esikoisromaaniaan paperille, mutta on juuttunut tylsään opetustyöhön chicagolaiseen collegeen ja käyttää vapaa-aikansa pelaten World of Elfcraft -nimistä nettipeliä. Samuelin äiti on hylännyt perheensä pojan ollessa varhaisteini, mutta pulpahtaa yhtäkkiä uudelleen Samuelin tietoisuuteen, kun tulee pidätetyksi heitettyään hiekkaa poliitikon naamalle. Kun kustantaja vaatii kustannussopimuksen purkamista ja ennakon palautusta korkoineen, keksii Samuel ehdottaa paljastuskirjan tekemistä otsikoihin nousseesta äidistään. Niinpä kirjailija lähtee selvittämään äitinsä hämyisiä taustoja. Äidin taustan selvittämisen myötä sukelletaan vuoden 1968 Chicagoon ja tätä edeltäviin vuosiin Yhdysvaltain Keskilännessä, jossa äiti viettää nuoruutensa kärsien paniikkikohtauksista ja kuunnellen isänsä tarinoita norjalaisista taruolennoista, kuten näkistä, johon teoksen nimikin viittaa. Vuonna 1968 sukelletaan myös historiallisten hahmojen runoilija Allen Ginsbergin ja uutistoimittaja Walter Cronkiten päiden sisään, mikä tuo aina oman jännän lisäkerroksensa fiktioon. Pidän tekniikasta, kun se tehdään sopivan hienovaraisesti ja osana historian kuvausta, kuten esim. E. L. Doctorowin Ragtimessa (1975), ja Nixissä Hill hoitaa homman tyylillä kotiin. Välillä käydään myös vuodessa, jolloin äiti jättää perheen ja jolloin Samuel tapaa ikäisensä kaksoset, jotka vaikuttavat vielä aikuisenakin hänen elämäänsä. Kirjan nykyhetkessä Samuelin vaivana on kirjaprojektin lisäksi hankalaksi heittäytyvä opiskelija ja apuaan pelimaailman ulkopuolella tarjoava himopelaaja Pwnage. Juuri yliopistomaailman ja internetin syövereiden kuvauksessaan teos muistuttaa Valtosen kirjaa. Molemmissa on myös keksitty i-tuote: Valtosella älypuhelimen uusi muoto iAM ja Nixissä alkuaikojen Facebookia muistuttava some-sovellus iFeel. Valtosen kirjasta pidin kovasti, enkä voi sanoa, ettenkö olisi Nixistäkin pitänyt, joskaan se ei yhtä vahvasti jäänekään mieleen pyörimään. Mutta nimen sentään muistan.
