Storytel Reader ja tietokirjallisuusherätys

Sain jokin aika sitten lahjaksi Storytel Readerin eli Storytelin oman e-kirjojen lukemiseen (ja miksei kuuntelemiseenkin) tarkoitetun lukulaitteen. Nopeasti tilini kirjahylly alkoikin täyttyä mielenkiintoisista e-kirjoista. Valikoimani painottui itselleni hieman yllättäen tietokirjoihin. Ensin lukuun päätyi ajankohtainen Lapsiperheen parisuhdekirja (2019), jonka ovat kirjoittaneet Raisa Mattila ja Julia Thurén, jonka IG-elämää olen seuraillut jo jonkin aikaa.

Mattila ja Thurén käsittelevät kirjassaan monipuolisesti nimenomaan parisuhdetta lapsiperheessä. Käsittelyyn pääsevät niin parisuhteen talousasiat kuin ajankäyttö ja tietenkin kaikkeen tähän usein liittyvä riitely. Tekstiä piristävät haastateltujen kommentit, joskin tässä kohtaa on mainittava Readerin heikkous: se ei erottele paperikirjassa mahdollisesti eri fontilla tai sisennyksellä kirjoitettuja kommentteja itse leipätekstistä, joten välillä testiä luki jo jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, ettei jompikumpi kirjoittaja nyt kerrokaan omasta parisuhteestaan. Kirja painottui jonkin verran ensi kertaa vanhemmiksi tuleviin käsittelemällä mm. odotusvaihetta. Näiltä osin "jo" 2-vuotiaan vanhempana käsitellyt aiheet olivat ehkä jo hieman ohi omalta kohdaltani, mutta toisaalta niitä pystyi vielä peilaamaan omiin kokemuksiin odotus- ja vauva-ajoilta.

Jatkoin Lapsiperheen parisuhdekäsikirjasta saumattomasti Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjaan (2018). Pidän Thurénin kirjoitustyylistä, joka on mukavan rentoa ja oikeastaan aika tuttua jo hänen Insta-storyistaan sekä Melkein kaikki rahasta -podcastista, jota olin kuunnellut jo aiemmin. Thurén on erikoistunut rahasta puhujaksi, ja rikkoo reippaalla tavalla hiljenemisen muureja kertoessaan palkastaan euromäärissä. Kirjassaan hän käsittelee palkan ja siitä puhumisen lisäksi kaikkea pikavipeistä kymppitonnin säästämiseen vuodessa, taloudellisesta väkivallasta sijoittamiseen. Kirja suorastaan koukuttaa ja saa pohtimaan omaakin rahankäyttöä monelta kantilta.

Rahasta etenin suoraan tiukkoihin ja sitäkin yllättävämpiin faktoihin, kun tartuin seuraavaksi Hans, Ola ja Anna Roslingin teokseen Faktojen maailma (Factfulness, 2018, suom. 2019). Teoksessa viime vuonna kuollut Hans Rosling iskee faktat pöytään ja paljastaa, kuinka ihmiset ovat juuttuneet näkemään maailman sellaisena, kuin se on ollut vuosikymmeniä sitten: jakautuneena kehittyneisiin ja kehitysmaihin. Fakta faktalta Rosling suorastaan lohdullisesti osoittaa, miten pielessä ihmisten kuva maailmasta onkaan. Hän myös käsittelee vääristymän syitä, mm. kuiluvaistoa, yleistämisvaistoa ja syyttelyvaistoa, jotka kaikki tavallaan estävät meitä näkemästä muuttunutta ja monimuotoista todellisuutta edessämme. Rosling osoittaa omatkin virheelliset tulkintansa pitkän ja värikkään uransa aikana, ja lopuksi neuvoo lukijoitaan ottamaan antamansa faktatietoisuuden opit käyttöön jokaisella elämänalueella.

Virkistävää lukea vaihteeksi ihan asiaakin, mutta seuraavaksi Reader saa taipua fiktioon.

Captain Marvel

Oscar-tykityksen jälkeen päädyttiin Z:n kanssa katsomaan Captain Marvel (2019), ensimmäinen naispääosainen Marvel-leffa. Leffa on paitsi vastaus DC:n supermenestyneelle Wonder Womanille (2017), myös viimeinen Marvel-universumin puuttuva palanen, joka tarvitaan ennen huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Avengers-leffaa, jossa jatketaan Thanos-pahiksen päihittämistä.

Captain Marvel iloittelee Jonnet ei muista -meiningillä sijoittaessaan leffan tapahtumat 1990-luvulle, jolloin sellaiset menestysfirmat kuin Blockbusters ja RadioShack sijaitsevat jokaisella ostarilla ja radiossa soi mm. No Doubtin Tragic Kingdom -levy ja päälle on puettu flanellia. Tähän maailmaan syöksyy kree-sotilas Vers (Brie Larson) paettuaan skrullien väijytystä. Jotenkin kaikki kietoutuu Versin hähmäisiin muistoihin naisesta - ja kissasta. Onko Vers ollut jo tällä planeetalla? Perässä seuraavat skrullit, mutta onneksi Vers saa pian avukseen CGI-nuorennuksen saaneen ja yhä kaksisilmäisen Nick Furyn (Samuel L. Jackson). Ja nimenomaan apupoikana Fury saa olla Versille, joka yrittää selvittää omaa menneisyyttään ja samalla estää skrullien aikeet.

Juoni on menevä ja sopivasti mutkitteleva, mutta kuitenkin takuuvarmaa ja sopivan hattaraista supersankarimättöä. Vahva naissankari ja ysärityyli saa pisteet kotiin, joskin suurimmat naurut aikaan saa Goose-kissa, jonka nimi ei ehkä Jonneille aukea, mutta lentämisestä kertovan Top Guninsa nähneet tietävät viittauksen ja huomaavat muutakin tutunoloista Versin muistoissa. Leffateatterissa huomasi lisäksi jälleen, että yhä oli katsojien joukossa uupeloita, jotka eivät tiedä, että Marvel-leffoissa tulee aina lopputekstien jälkeen vielä pieni lopputeaseri tai vitsi.

The Favourite

Kävipä sitten niin, että kirjoitus jäi julkaisematta ja Oscaritkin ehdittiin jakaa tässä välissä. Laiskana ihmisenä julkaisen nyt kuitenkin ennen Oscareita kirjoittamani tekstin. Todettakoon, että yksi Oscar-veikkauksista osui kohdilleen.


Tässäpä elokuva, joka vielä kymmenen vuotta sitten olisi todennäköisesti tehty miesversiona. Poliittista ja seksuaalista juonittelua ja kähmintää 1700-luvun hovissa. Ammuntaa, eritteitä, tällättyjä hupakoita. Ai niin paitsi että elokuvan tällätyt hupakot ovatkin peruukkipäisiä miehiä ja eritteistä ja ammunnasta pitävät huolen naiset. Ajatella, kolme naista elokuvan pääosassa. Bechdelin testistä tulee 3/3 ja papukaijamerkki.

The Favourite (2018) kertoo kuningatar Annasta, jonka sairaalloisuuden vuoksi asioita hovissa hoiti hänen puolestaan läheinen ystävä Marlborough'n herttuatar Sarah. Tästä historiallisesti todenmukaisesta asetelmasta Yorgos Lanthimosin ohjaama ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittama leffa lähtee liikkeelle. Draamaa tarinaan saadaan, kun hoviin saapuu kovia kokenut Sarahin Abigail-serkku, jonka asema on pudonnut kyökkipiaan tasolle tämän isän menetettyä omaisuutensa. Hiljalleen avulias ja herttainen Abigail löytää tiensä kuitenkin itse kuningattaren suosioon. Mutta onko Abigail todella niin viaton kuin miltä vaikuttaa?

Kaikki kolme roolia on huomiotu Oscar-ehdokkuuksilla: The Crown -sarjan Elizabethina seuraavaksi nähtävä Olivia Colman kuningatar Annana, Rachel Weisz Sarahina ja Emma Stone Abigailina. Eikä suotta. Kaikki heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja tekevät hahmoista moniulotteisia. Pääosa-Oscar on mielestäni jo jaettu Colmanille, niin mahtavan suorituksen hän tekee koko vartalollaan heittäytyessään 17 lasta menettäneeksi, kipujen vääristämäksi, ylipainoiseksi, hieman lapsekkaaksi ja tuittupäiseksi kuningattareksi, joka kaiken tämän lisäksi on seksuaalinen olento.

Muitakin ehdokkuuksia elokuvalla riittää, mukaanlukien keskeisimmät eli paras elokuva, ohjaaja ja käsikirjoitus. The Favourite on ehdolla myös kuvauksestaan, joka onkin hieman poikkeuksellinen: upeasti lavastetuissa (tästä myös ehdolla) sisätiloissa käytössä on usein kalansilmälinssi, joka vääntää seinät mutkalle. Tästä hassusta efektistä huolimatta elokuva näyttää mukavalla tavalla vanhanaikaiselta. Kuvissa on tiettyä luonnollisuutta ja reaktio-otoksissa käytetään usein huomattavan pitkiä lähikuvia kasvoista. 

The Favourite on mainio, viisto ja huumoriltaan tumma, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena ehyt. Siinä mielessä se nousee omalla listallani Oscar-leffojen kärkikahinoihin.

If Beale Street Could Talk

Tämän vuoden monissa Oscar-elokuvissa nousee erittäin kirkkaasti esiin yksi teema: rasismi Yhdysvalloissa mustia kansalaisiaan kohtaan. BlacKkKlansman, Green Book, jopa Black Panther voimaannuttavuudessaan, sekä Moonlightin ohjaaja Barry Jenkinsin uutukainen If Beale Street Could Talk (2018) kaikki käsittelevät aihetta. Huomattavaa on tosin, ettei yksikään elokuvista sijoitu nykyaikaan, vaan ne menneestä (tai fantasiamaailmasta) käsin kommentoivat maailmaa ja nykytilannetta. Leffoista kiltein on Green 
Book, rähinöivin Spike Leen BlacKkKlansman ja musertavin James Baldwininin kirjaan perustuva If Beale Street Could Talk.

Beale Streetin pääosassa on nuoripari Tish ja Fonny, jotka ovat kasvaneet lapsista asti yhdessä. Pari suunnittelee tulevaisuuttaan, kun Fonny tulee mielivaltaisesti pidätetyksi epäiltynä raiskauksesta. Mies joutuu telkien taa odottamaan oikeudenkäyntiään samalla kun Tish ja molempien perheet yrittävät saada kasaan todisteita miehen syyttömyydestä. Tish huomaa myös olevansa raskaana, ja vatsan kasvaessa toiveikas tunnelma alkaa vaihtua epätoivoon. Järjestelmä on viritetty takaamaan, että mustat miehet pysyvät lukkojen takana, olivatpa he syyllisiä tai syyttömiä.

Elokuva kommentoi viistosti myös #metoo-ilmiötä. Kahdesti elokuvassa tuodaan esille, että hahmot uskovat puertoricolaisnaisen todella tulleen raiskatuksi. Toisaalta raiskatun naisen halu unohtaa ja saada kenties jonkinlainen hyvitys kokemalleen vääryydelle sallii hänen tuomita väärän miehen loppuiäkseen. #metoo:nkin aikana on nähty ylilyöntejä, jossa viattomatkaan eivät ole selvinneet iskuitta.

Oscareista leffalle lienee ennen kaikkea tyrkyllä naissivuosan palkinto Regina Kingin roolityöstä Tishin äitinä. Sekä tytärtään että Fonnieta rakastava äiti Sharon antaisi kaikkensa voidakseen tarjota onnen nuorelleparille. Hyvin roolinsa vetävät myös pääosien KiKi Layne ja Stephen James, sekä omalla tavallaan auttavat tulevat isoisät molemmilta puolilta (Colman Domingo ja Michael Beach). Roolitöitä enemmän leffasta kuitenkin jää mieleen sen herättämä voimaton raivo jalkoihinsa tallaavaa ja rasismista voimansa saavaa systeemiä kohtaan. Melkoinen amerikkalainen unelma.

Lasten planeetta & Poissa päiväjärjestyksestä

Ajauduin yllättäen tilanteeseen, jossa sekä lukemani että kuuntelemani kirja eivät oikein innostaneet. Kumpaakaan en sallinut itseni jättää kesken, joten välttelin niitä ja vetkuttelin kumpaakin vain omaksi harmikseni. Yllättävän tilanteesta teki se, etten osannut odottaa teosten ärsyttävän minua siinä määrin kuin ne ärsyttivät. Kirjailijoinakin olivat kuitenkin yksi suosikeistani, Knausgård, sekä Riikka Pulkkinen, jonka teosten parissa olen vähintäänkin viihtynyt.

Riikka Pulkkinen:
Lasten planeetta

Pulkkisen teoksessa Lasten planeetta (2018) tosin osan syystä saa niskoilleen kirjan lukija, joka ei jotenkin kerta kaikkiaan sytyttänyt. Tai vähintäänkin hän lukutyylillään korosti kirjan päähenkilön ärsyttävyyttä, mikä vaikutti koko teokseen. Kirja kuvaa naista, Fredrikaa, joka eroaa pienen lapsensa isästä. Takaumakertomuksessa päsmäröivä Fredrika auttaa psykoosiin ajautunutta siskoaan saamaan apua. 

Sinänsä kirjan aihe on mielenkiintoinen: parin sovinnollinen ero, syyllisyys erosta lapsen vuoksi ja erosta toipuminen. Mutta kuten sanottu, päähenkilö on hieman raskas ihminen makuuni. Hän päsmäröi sisartaan ja hän päsmäröi myös äitiydessään ja isän suhteessa lapseensa. En kerta kaikkiaan jaksa sellaisia hahmoja. Pätijöitä ja tosikkoja on jo tosielämässä riittävästi, pysykööt poissa fiktioistani.

Karl Ove Knasgård:
Poissa päiväjärjestyksestä

Knausgårdin esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998, suom. 2018) on juuri sitä: loistavan kirjailijan ensimmäinen tekele, johon on tungettu vähän kaikkea, jotta varmasti ei jää yhtäkään ideaa käyttämättä. Kirjassa on myös vastenmielinen aihe, lapsen hyväksikäyttö. Eikä mitenkään ulkokultaisesti kuvattuna, vaan hyväksikäyttäjän itsensä kuvaamana ja hekumoimana. Paikoitellen tämän lukeminen oli hyvin vaikeaa.

Osittain tarina liippaa hyvinkin läheltä Knasun omaa elämää ja etenkin Taisteluni 4:n tapahtumia Pohjois-Norjassa, jossa hän toimi yhden vuoden opettajana. Poissa päiväjärjestyksestä -romaanin päähenkilö on Henrik Vankel, joka päätyy samalla lailla opettajaksi pohjoiseen jonkinlaisen välivuoden verukkeella. Henrikillä on pientä värinää yläkerran naapurinsa ja kollegansa kanssa, mutta vielä hanakammin hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen oppilaaseensa Miriamiin. Miriam tuntee lapsekasta ihastumista myös opettajaansa,  mutta selvää on, että tyttö vikisee ja Henrik vie aina sänkyyn asti.

Tiiliskiviromaanissa siirrytään pohjoisesta pois maantieteellisesti ja ajallisestikin, kun Knausgård siirtyy kertaamaan Henrikin vanhempien kohtaamista ja päätymistä yhteen ja lopulta eroon. Myös vanhemmissa on selvästi jo samoja piirteitä kuin Taisteluni-kirjoissa esiintyvissä Knasun vanhemmissa. Vanhempien taustoituksen jälkeen kuvaillaan nuoren Henrikin kouluvuosia ja pohjoisesta palaamisen jälkeistä oleilua vanhassa kotikaupungissa. Loppupuolella sukelletaan myös Henrikin absurdiin uneen, jossa kerronta vaihtuu vinksahtaneeseen sinä-muotoon ja jossa maailma on aavistuksen vinksallaan muutenkin: tietokirjoista sinulle paljastuu, että Immanuel Kant onkin ollut lääkäri, Alexandrian kirjasto ei olekaan palanut ja Dante on ollut julma poliitikko.

Haparoivalta romaanissa tuntuu sen nimen toistaminen useaan otteeseen kirjan aikana. Muuten vain vastakarvaan hankaa se, että minkäänlaista moraalista hyvitystä tai ratkaisua ei kirjan loppu tarjoa - suorastaan päinvastoin. Kirjaa on siten turha koettaa lukea myöskään Henrikin hairahtumisena ja sen jälkeisenä taipaleena kohti parannusta tai anteeksiantoa. Inha nihkeys ei päästä irti. Voi Knasu, minkä teit.

Green Book

Oscar-kausi on viimein käynnistynyt ja käynnistetty. Peter Farrellyn (siis toisen Farrellyn veljeksen, jotka tunnetaan hölmöistä Jim Carrey -komedioista!) ohjaama Green Book (2018) on - ylläri, ylläri - tositapahtumiin perustuva kuvaus kahden miehen ystävystymisestä tien päällä 1960-luvun alussa. Miehistä toinen on newyorkilaisen 
kapakan "PR-mies", kuten Tony "Lip" Vallelonga (Viggo Mortensen) itseään nimittää, ja toinen kolme tohtorin tutkintoa suorittanut Carnegie Hallissa asuva pianisti Don Shirley (Mahershala Ali). Pianisti palkkaa Lipin itselleen kuljettajaksi Yhdysvaltojen eteläosiin suuntautuvalle kiertueelleen.

Jutun jujuna on tietysti se, että Shirley on musta ja etelän osavaltioissa rotuerottelu on edelleen arkea. Italialaistaustainen Tonykaan ei ole varaukseton suhtautumisessaan mustiin. Shirley itsessään on outo lintu, joka ei oikein tunnu kuuluvansa valkoisten eikä mustien maailmaan. Kiertueella rotuerottelun uskomattomuus 
lävähtää silmille moneen kertaan. Siihen liittyy myös leffan nimi, joka viittaa vihreäkantiseen opaskirjaan, jossa kerrotaan, missä mustaihoisen on turvallista tahi sallittua yöpyä, syödä tai edes tankata bensaa etelässä. 

Parasta leffassa on tietenkin päähenkilöiden välinen kanssakäyminen, sen nitinät ja natinat ennen kuin loppua kohden mennään jo imelän puolelle yhteisen sävelen kanssa. Lip on "kansan mies" ja loputtoman puhetulvan ylläpitäjä, Shirley taas vetäytyvä ja paikoin jopa elitistinen, joskin aina kaunissanainen, mistä hyötyy myös Lip kirjoittaessaan tien päältä kirjeitä vaimolleen (Linda Cardellini).

Tuntematta toki todellisia henkilöitä tai tapahtumia sen enempää, leffassa on myös muutama kohtaus, jotka vaikuttavat vähän nykyhetken muovaamilta. Melkoisen maskuliinisesta maailmasta tuleva Lip ei hetkahda, vaan pikemmin ymmärtää ja tukee, kun joutuu pelastamaan esimiehensä arveluttavasta tilanteesta NMKY:n suihkutiloista. Toinen kohtaus liittyy roskaamiseen, johon suhtautuminen oli sangen erilaista 1960-luvulla (Mad Meninsä nähneet muistanevat nykyisin pöyristyttävältä tuntuvan piknik-kohtauksen). Toisaalta ehkä korkean moraalin Shirley on tässäkin asiassa edelläkävijä.

Green Book on lopulta melko kevyt katsaus rotuerottelun loppuvaiheisiin, mutta leffan viihdyttävyyttä ja Mahershala Alin ja Viggo Mortensenin näyttelijäntaitoja ei käy kieltäminen. Molemmat pokkasivatkin rooleistaan jo Golden Globet ja ovat ehdolla Oscareissa. Ehdolla on myös itse elokuva, leikkaus sekä alkuperäiskäsikirjoitus, jota on ollut kirjoittamassa Tony Lipin poika, Nick Vallelonga.

Argonautit

Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelsonin teos on kokoaan suurempi, mitä henkilökohtaisin ja siksi suorastaan hengästyttävän rohkea kuvaus parisuhteesta, tai oikeastaan perheestä, jossa toinen vanhemmista, taiteilija Harry, ei halua identifioitua kumpaankaan sukupuoleen. Toinen vanhempi on Maggie, josta tulee ensin äitipuoli Harryn lapselle ja sitten äiti heidän yhteiselle lapselleen. Samalla kun kasvava sikiö muuttaa Maggien vartaloa, käy Harry läpi omaa muutostaan testosteronin ja rintojenpoistoleikkauksen avulla.

Nelson kirjoittaa poukkoillen vaiheistaan Harryn kanssa niin ennen kuin jälkeen lapsen saamisen. Hän pohtii äitiyttä ja "sodomiittisen äitiyden" olemusta. Hän ei ainakaan paljasta minkäänlaista kyseenalaistamista omassa seksuaalisuudessaan, vaan päin vastoin kuvaa uskomattoman avoimesti ja mutkattomasti mieltymyksiään. Kaikki tämä käy selväksi jo kirjan aloitusvirkkeestä.

Argonautit (The Argonauts, 2015, suom. 2018) on kuin raikas henkäys Trumpin Amerikassa: se on avoin, keskusteleva, rohkea, oikeudenmukainen, feministinen ja syvästi sivistynyt. Helmi kirjaksi.