Kaunotar ja Hirviö & Beauty and the Beast

Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Disneyn Pieni merenneito (1989), mutta ehdottomaksi lapsuuden suosikikseni nousi kuitenkin Arielia seurannut Kaunotar ja Hirviö (1991), jonka pääosassa oli kirjoja rakastava Belle. Sanomattakin on selvää, että olin innoissani ja kauhuissani, kun kuulin tekeillä olevasta näytellystä versiosta. Ennen uuden version katsomista oli kuitenkin selvää, että vuosien tauon jälkeen oli muistoja verestettävä alkuperäisellä animaatiolla. Siispä kaivoin naftaliinista VHS:ni ja sain kuin sainkin videot tekemään yhteistyötä uuden vuosituhannen telkkarin kanssa. Nauha tosin vipatti eniten katsotuimmissa kohdissa (jonnet ei tajuu).

Elokuva on niin tuttu, että vieläkin vuorosanat tulivat suoraan takaraivosta ja laulut (”Vieraamme”, ”Mä aavistan”, ”Tyttö sekä hän”, jopa ”Hyökätään”) saivat kylmät väreet kulkemaan selkärangassa. Ei ihmekään, että elokuva on aikanaan ollut ensimmäisenä animaationa ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi, ja voitti palkinnot parhaasta musiikista ja kappaleesta (”Beauty and the Beast”) Ja nimenomaan puhun nyt suomenkielisestä versiosta. Mervi Hiltunen Bellenä, Matti Olavi Ranin Hirviönä, Könninä ja Lumierenä Juha Muje ja Tom Wentzel (ja sivuhuomautuksena jälkimmäinen ehdottomasti myös Pienen merenneidon Sebastianina – en tunnusta vuoden 1997 uudelleendubbauksen olemassa oloa). Toki tarina näin aikuisena sai hieman uusiakin piirteitä. Hassulta tuntui ainakin, kun kerrottiin, että prinssin tulisi saada vastarakkautta ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä. Uh, aika nuorena. Muutenkin elokuvan tapahtumat ilmeisesti kestivät vain muutaman päivän, joten aika rivakasti siinä sitten rakastuttiin. Alle puolentoista tunnin leffassa oli kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä.


***


Animaation katselun jälkeen odotukset uuden version suhteen eivät suinkaan vähentyneet, mutta pelko epäonnistumisesta kasvoi. Mikään ei ole masentavampaa kuin rakkaaseen leffaan tai kirjaan tehty jatko-osa tai muunnelma, joka ei vain sovi alkuperäisen teoksen maailmaan, vaan parhaimmillaan riistää osan alkuperäisenkin taiasta. Mutta ei hätää, Bill Condonin ohjaama leffa ylittää riman kirkkaasti. Toisaalta en edes yritä arvioida leffaa objektiivisuuteen pyrkien, tunnepuoli vie tämän kohdalla täysin voiton.

Hyppääminen Emma Watsonin ja Matthew Crawl… Dan Stevensin esittämien Bellen ja Hirviön maailmaan onnistuu ehkäpä suorastaan sujuvammin, kun päässä ei ole alkuperäistä englanninkielistä versiota vertautumassa uusiin suorituksiin. Ulkonäöllisesti Watson tulee varsin lähelle animaation Belleä ja Stevensin prinssikin tuottaa samanlaisen seitinohuen pettymyksen kuin animaation liehuletti. Erityismaininta on annettava Josh Gadille, joka on kuin lihaksi tullut Töppö. Myös Emma Thompson on ehdoton rouva Pannuna. Tutut laulut ja kohtaukset saavat aikaan saman reaktion kuin animaation kohdalla. Tietyt kohtaukset oli siirretty lähes kuva kuvalta suoraan näyteltyyn versioon (esim. susien hyökkäys Bellen kimppuun ja Hirviön muuttuminen takaisin prinssiksi) ja puvustuskin oli animaation mukainen. Ilahduttavaa oli myös, että laulujen tekstitetyt käännökset oli otettu suoraan alkuperäisestä suomennoksesta.

Jotain kertoo myös tarinan vahvuudesta se, ettei saman tarinan katsominen peräkkäisinä päivinä tuntunut lainkaan tylsältä. Tietysti yli kahteen tuntiin venytetty uusi versio sisälsi myös lisäyksiä tarinaan, mutta niidenkin osalta olin pääosin tyytyväinen. Hirviön ja Bellen menneisyyttä taustoittavat kohtaukset olivat motivoituja ja liittivät ihan näppärästi ruusuteeman Bellenkin tarinaan. Sitä paitsi viimein selityksen saa se, miten ihmeessä Belle sai yksin nostettua loukkaantuneen Hirviön Filip-hevosen selkään. Uudet, Alan Menkenin säveltämät laulut olivat hyviä ja täydensivät uusia kohtauksia.

Aivan ruusunpunaisin (pun intended!) lasein en sentään leffaa kuitenkaan katsonut. Haltiattaren roolin kasvattamista en oikein ymmärtänyt, samoin nykyleffoja vaivaava pakonomainen anakronismien viljely oikeastaan ärsytti – siis se, että 1700-luvun ranskalaiset hahmot heittävät nykyajan (amerikkalaiselle) katsojalle tarkoitettuja onelinereita (toisaalta myönnettäköön, että animaatiossakin nähdään ennenaikainen lautas-Eiffel-torni, kun taas näytellyssä leffassa tuo ikoninen monumentti hyvin selvästi puuttuu Pariisi-kohtauksessa). Vaikka muutamia alkuperäisiä, lähinnä visuaalisuuteen perustuvia vitsejä uupuikin, oli joukossa myös pari hyvää uutukaista, niin sanallista kuin kuvallista, kuten kohtaus, jossa Belle tervehtii hiusharjaa, joka ei olekaan lumottu palvelija. Eniten jäin ehkä kaipaamaan Gastonin nielemiä kananmunia. Muutenhan erikoistehosteilla oli pystytty toteuttamaan hienosti mm. ”Be Our Guest” -kohtaus elävine kattauksineen, samoin taian raukeaminen linnassa.

Näin suoratoiston aikakautena leffa herätti tunteen, että tämä on vielä pakko saada omaksi. Mieluiten VHS-formaatissa. Hintaan 160 mk.