Moonlight

Tänäkin vuonna pidettiin Z:n kanssa perinteiset Oscar-valvojaiset, joskin tämän vuoden ehdokaselokuvat olivat kaikkea muuta kuin hallussa. La La Landin kävin katsomassa vauvakinonäytöksessä, joten muistijäljet siitä ovat vähän comme ci comme ça. Oscar-yötä edeltävänä päivänä jätimme kuitenkin naperon hoitoon ja kävimme katsomassa Moonlightin. Aika hyvä valinta, niin henkilökohtaisena leffakokemuksena kuin palkintojenkin suhteen – voittihan leffa lievien sekoilujen jälkeen itse illan pääpalkinnon, parhaan elokuvan Oscarin.

Elokuva pohjautuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue, ja näytelmällisyys puskee leffastakin esiin. Moonlight jakautuu kolmeen osaan tai jaksoon, joissa kussakin seurataan Chiron-nimisen pojan elämää tämän eri ikävaiheissa. Tästä syystä leffaa on joissain yhteyksissä verrattu muutaman vuoden takaiseen Boyhoodiin. Chiron on musta miamilaispoika, joka asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti (Naomi Harris) ajautuu huumekoukkuun samalla kun Chiron tutustuu huumediileri Juaniin (roolista sivuosa-Oscarin voittanut vakuuttava Mahershala Ali) ja tämän puolisoon (Janelle Monáe). Jo lapsena äiti näkee pojassaan ”homomaisia” piirteitä ja teini-iässä Chiron kohtaa tuon puolen itsestään ystävänsä Kevinin avulla. Teini-ikäisen Chironin elämässä tapahtuu myös käänne, joka vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Viimeinen, elokuvan kolmas jakso, seuraa täysi-ikäistä Chironia, josta on tullut huumediileri ja joka yllättäen saa yhteydenoton nuoruudenystävältään Keviniltä.

Jokaisessa jaksossa Chironia ja Keviniä esittävät eri näyttelijät. Roolitukset ovat hyvät, joskin täysi-ikäinen Chiron ei muistuta lainkaan nuorempia, pitkänhonteloita versioita itsestään. Näyttelijä Trevante Rhodes tuo kuitenkin rooliin samaa piilevää herkkyyttä, joita nuorissakin Chironeissa on. Kolmas jakso ei kuitenkaan ehkä täysin tavoita kahden aiemman jakson intensiivisyyttä, joten loppua kohden tunnelma hieman lässähtää, vaikka itse lopetus onkin suloinen. Erityispisteet on annettava vielä Moonlightin musiikille, joka poikkeaa kulmikkuudellaan mukavasti valtavirrasta. Myös elokuvan kuvauksessa on käytetty muutamia jännittäviä kikkoja, aivan vedenpinnan tasolla keikkuvaa tai auton oveen kiinnitettyä kameraa, joka oven auetessa tarjoaa jännittävän kamerankäännöksen. Välillä tosin kamera kieppuu niin villisti, että keskittyminen itse tarinaan meinaa kärsiä. Kaiken kaikkiaan leffa onnistuu kuitenkin pääsemään ihon alle ja siten pienellä budjetillaankin päihittämään lopulta verrattain höttöiseksi jäävän La La Landin.