Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

En ole eläessäni lukenut muumeja ennen tätä hetkeä. En oikein edes tiedä miksi. Kotona muumien sijasta luettiin kai Lindgreniä tai muuta, enkä myöhemminkään ole tullut kirjoihin tarttuneeksi, vaikka osa ystävistä niitä on kovasti hehkuttanut ja fiilistellyt. Itselleni on riittänyt muumien töllöttäminen telkkarista ala-asteikäisenä.

Kenties Tove Janssonin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi käsiini suorastaan tipahti Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) -teos. Siispä juhlavuoden ja suomalaisen kirjasivistyksen nimissä päätin lukaista sen ensi tilassa. Alle parisataa sivuisen kuvitetun kirjan lukemiseen ei luulisi montaa hetkeä uppoavan, mutta liekö sitten syy lukemista ikävästi häiritsevässä työnteossa, alkavassa kevätflunssassa vai Muumipapan verkkaisessa pohdiskelevaisuudessa, silmäni alkoivat lupsua kirjan ääressä jo muutaman sivun jälkeen.

Itse tarinahan oli oikein veikeä. Muumipapalla on liian hyvät oltavat, joten hän haluaa muuttaa perheineen kartalla kärpäsenkakalta näyttävälle majakkasaarelle ryhtyäkseen majakanvartijaksi. Meren ja tuulten armoilla oleva piskuinen saari ei tosiaan ole turhan helppo asuinpaikka, ja etenkin Muumimamma alkaa kaivata omaa Muumilaakson puutarhaansa, jonka maalaakin majakan seinään. Sillä välin Muumipeikko yrittää ystävystyä lumoavien mutta ylpeiden merihevosten kanssa. Myös Mörkö on seurannut saarelle mukaan, mikä saa saaren kitukasvuisen kasvillisuuden ja jopa hiekan pakenemaan kohti majakkakalliota. Muumipappa yrittää saada majakan valon syttymään ja tehdä tieteellistä tutkimusta merestä ja sen laista, mutta heikoin tuloksin. Lopulta vanha majakanvartija palaa rooliinsa sytyttämään majakan valon.

Luettuani teoksen ymmärrän kyllä muumien suosion. Teos on täynnä pieniä, hieman naiivejakin ajatuksia elämästä, perheestä ja ystävistä. Ne tuovat syvemmän tason päällisin puolin simppeliin tarinaan. Ja sitä paitsi tarinassa esiintyy Pikku Myy, tuo nutturapäinen oman tiensä kulkija, jonka armottomilta mielipiteiltä ei kukaan välty, ja joka "rupeaa kerälle" vaikka kesken myrskyn, jos siltä tuntuu. Hän esittää kirjassa myös minulle sydäntä (tai mahaa) lähellä olevan ajatuksen: "Kaksi karamellia lasketaan kai yhdeksi, jos ne ovat tarttuneet toisiinsa?" (s. 162).