Inferno

Dan Brown: Inferno

Viittasin jo tovi sitten täällä tämänkertaiseen aiheeseeni eli äänikirjaversioon Dan Brownin tuoreimmasta dekkarista Inferno (2013). Enkeleiden ja demonien ja Da Vinci -koodin tavoin Infernossakin päähenkilönä on taidehistorian professori ja symbologi Robert Langdon. Jälleen hänen apuaan kaivataan, kun pahis uhkaa maailmaa kulkutaudilla ja Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvettiosan kuvastolla. Tällä kertaa seikkaillaan Firenzen, Venetsian ja Istanbulin (kulttuuri-)historiallisilla paikoilla. Kirjan juoni kulkee jälleen kuin rasvattu kone: meno on alusta lähtien kovaa, luvut päättyvät cliffhangereihin ja pakkaa sekoittavia juonenkäänteitä on ripoteltu sopiviin väleihin. Välissä opitaan uutta Dantesta, friisiläishevosista ja vektoriviruksista.

Harmi vain, että sujuvaa juonta lukuun ottamatta teos on tekstinä aivan kamalaa kökköhöttöä. Luennoiva ja KAIKEN auki selittävä kerronta saa lukijan tuntemaan, että nyt opastetaan vähän yksinkertaista oppilasta, jonka omiin hoksottimiin ei parane luottaa. Niinpä lukijalle selitetään mm. sekoituskuulien toimintaperiaatetta ja kuvaillaan sama pahiksen maailmalle lähettämä video 3-4 kertaa. Mitään ei tarvitse päätellä itse, siitä Brown pitää huolen: "[S]mokkiasuinen mies hyppäsi bussista ja lähti juoksemaan katua pitkin pitäen viulukoteloaan suojassa takin alla. Hänellä oli ilmeisesti kiire konserttiin" (Levy 13, kappale 15). Lisäksi välillä kerrontaan on tungettu mitenkään mihinkään liittymättömiä faktoja, joilla nyt sattuu vain olemaan mukava briljeerata. Niin kuin että M. C. Escher on kotoisin Friisinmaasta. Jaahas.

Entä sitten päähenkilö Langdon? Tämä eideettisellä muistilla (mainittu ainakin kolmeen kertaan) varustettu professori on muiden hahmojen mielestä erittäin tyylikäs, jumalaisen älykäs ja ilmeisesti myös seksikäs. Lukijana kuvani tästä kadonneen Mikki Hiiri -kellonsa perään ulisevasta, kesken takaa-ajojen luentojaan muistelevasta pökkelöstä ei voisi olla erilaisempi. Millainen ihminen "hymyilee kärsivällisesti" ellei alentuva ääliö? Loput ajasta hän sitten hymyileekin "ovelasti".

Miksi sitten tartuin teokseen, kun tiesin jo aiemmasta kokemuksesta, mitä on luvassa? Kulttuurihistoriallinen puoli Brownin kirjoissa on oikeasti mielenkiintoinen, ja olen lukenut aikoinaan myös Danten runoelman Inferno-osion. Ajattelin, että äänikirjana Brownin teos ikään kuin solahtaisi lävitseni ilman vaivannäköä. Valitettavasti tällä kertaa aina niin luotettavan Lars Svedbergin vakavana pysyvä lukijaääni toi kahta kauheammin esiin tekstin ja hahmojen pöhköyden. Kuuntelimme Z:n kanssa kirjaa yhtä aikaa mutta erikseen ja jaoimme päivittäin naurut senhetkisen levyn höpsötyksistä.

[Tähän jokin analogia Brownin teoksesta ja imurin toiminnasta.]