Naisena olemisen taito

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Girls-tv-sarjan ja Patricia Arquetten pitämän Oscar-puheen innoittamiin silmiini osui Prisman tarjouspokkari, Caitlin Moranin Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011, suom. 2013). Kirja alkoi kotona poltella sen verran pöydänkulmalla, että oli tavoistani poiketen pakko keskeyttää luvussa ollut kirja ja lukea tämä ensin.

Takakannen teksti nimeää teoksen 2000-luvun feministiseksi manifestiksi ja teoksen nimikin kieltämättä viittaa johonkin kattavaan näkemykseen, mutta sellaiseksi en ainakaan täysin teosta mieltäisi. Moran käsittelee lukuisia naisia koskevia aiheita, kuten ulkonäköön liittyviä odotuksia - liittyivät ne sitten painoon, ikään tai karvoitukseen - seksismiä työpaikalla ja lasten saantia tai saamatta jättämistä. Moran nimittää itseään "ärhäkäksi feministiksi" ja kirjoittaa siltä pohjalta. Ennen kaikkea hän kuitenkin kirjoittaa omakohtaisesti ja kertakaikkisen hauskasti kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi.

Moran on työväenoloista ponnistanut toimittaja, joka on kasvanut ylipainoisesta suurperheen esikoisesta naiseksi, äidiksi ja feministiksi 1980-2000-lukujen Englannissa. Kirja esittää siten valkoisen, länsimaisen naisen näkökulman, joten mitään universaalia naiseuden julistusta teoksesta ei edes kannata etsiä. Valkoisena, länsimaisena naislukijana Moranin kokemukset ja havainnot ovat tuttuja omakohtaisesti tai median kautta. Moran esittää myös hyviä pointteja ja etenkin median esittämässä maailmassa vallalla olevien epätasa-arvoisten seikkojen huomaamiseksi (s. 311):

Kuten olen jo sanonut, niin samalla tavalla kuin tietää, että on joutunut seksismin kohteeksi kysymällä "onko tämä kohteliasta vai ei?", voi selvittää, kohdistuuko naisiin misogyynistä yhteiskunnallista painetta tiedustelemalla tyynesti: "Tekevätkö miehet tätä samaa?"  

Jos miehet eivät tee, on varsin todennäköistä, että kyseessä on se, mistä me ärhäkät feministit käytämme ilmaisua "ihan täyttä paskaa".

Moran kannustaa olemaan välittämättä naiseuteen liittyvistä "ongelmista", ympäristön luomista kummallisista vaatimuksista, liittyivät ne sitten painoon, ihon sileyteen tai alusvaatteiden ja kenkien korkojen kokoon. Itse pahamaineista f-sanaa Moran kommentoi seuraavasti (s. 90):

Pitää surra suuresti naiskunnan puolesta, että "tyttövoima" on ollut viidenkymmenen vuoden aikana ainoa kilpailija feminismi-sanalle. Ajatellaanpa vaikka P. Diddyä, jolla on ollut neljä eri nimeä, ja hän on sentään vain yksi mies. [...] Haluan ottaa omaan käyttöön "ärhäkän feministin" samalla tavalla kuin musta yhteisö on taas ottanut omakseen sanan "nekru".

Naisena olemisen taito on virkistävä, hilpeä, rohkea, rehellinen ja ajatuksia herättävä kirja ja ansaitsee paikkansa kirjahyllyssäni.

Täällä ei taida olla kovin monta ajatusta hereillä.

Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Bongasin Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaanin Lukija aamujunassa (Le Liseus du 6h27, 2014, suom. 2015) arvostelun taannoin Hesarista, missä kiittävän arvion lisäksi huomioni kiinnitti romaanin päähenkilön työnkuva: makulointikoneen käyttäjä. Makuloitaviksi joutuvat kirjat, joille ei löydy ostajia. Ne jauhetaan takaisin selluloosaksi ja uusiokäytetään seuraavien kirjojen materiaalina. Tai kuten toiminta kuvataan romaanissa: "me olemme kustannusalalle sama kuin persreikä ruoansulatukselle, ei muuta!" (s. 14). Tuntui kutkuttavalta, että tällainen aihe ja vaihe kirjojen kiertokulusta oli nostettu esille romaanissa. Siksi tartuinkin teokseen, kun sen Bestseller-hyllyssä huomasin.

Kirjan päähenkilö, Guylain Vignolles, kammoaa työtään ja lukee työmatkallaan ääneen kirjojentappokoneen syövereistä pelastuneita irtosivuja kuin kuoleman kohdanneiden viimeisiä viestejä. Kirjojen ja tarinoiden rakastajalle demoninen makulointikone on kyltymätön vihollinen, jonka ruokkiminen kirjailijoiden hengentuotteilla on tuskallista.

Sitten Guylain löytää junan lattialta muistitikun, joka sisältää julkisen käymälän hoitajana toimivan naisen kertomuksia. Guylain ihastuu tarinoihin ja salaperäiseen naiseen, jota alkaa etsiä tarinoiden sisältämien vinkkien avulla. Samoihin aikoihin Guylainin lukijantaidot herättävät kanssamatkustajien huomion ja mies saa kutsun ensimmäiselle lukukeikalleen, jossa pääsee jakamaan tuhottujen kirjojen tarinoita.

Romaani on sinänsä suloinen aikuisten satu, jossa on eriskummallisia hahmoja aleksandriinein puhuvasta miehestä Guylaimin entiseen työtoveriin, joka etsii jalkojaan, jotka ovat joutuneet makulointikoneen jauhamiksi ja sittemmin erään puutarhakirjan uusiomateriaaliksi. Jotenkin en silti innostunut kirjasta niin paljoa kuin olisin olettanut. Erikummallisuudet tuntuivat jo käytetyiltä kikoilta, joiden kaltaisia on nähty etenkin ranskalaisissa Jean-Pierre Jeunet'n ja Michel Gondryn leffoissa. Osasyyllinen saattaa tosin olla myös kilpaileva teos, joka vei huomioni ja keskeytti hetkeksi Lukijan lukemisen.

K on muuten täysin syyllinen lavuaarin valtaamiseen. Lähes joka aamu.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten
tyyppien lyhyitä haastatteluja

Luin vuosi sitten David Foster Wallacen essee- ja reportaasikokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja olin täysin myyty hulvattomille ja itsekriittisille kuvauksille hummerifestivaaleilta, aikuisviihdegaalasta ja luksusristeilijältä. Nyt luin Wallacen (1962-2008) toisen suomennetun kokoelman, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men, 2007, suom. 2014), joka koostuu lyhytproosasta.

Tämä kokoelma ei iskenyt yhtä kovaa. Osa teksteistä jätti suorastaan kylmäksi tai tylsistyneeksi, mutta muutama nerokaskin teksti oli mukana. "Olipa kerran äiti, jolla oli emotionaalisesti hyvin, hyvin vaikeaa" (s. 274) aloittaa tarinan "Itsemurha eräänlaisena lahjana" ja kuvaa hyvin Wallacen tyyliä rikkoa lukijan tavanomaiset odotukset ja toisaalta hänen intoaan analysoida hahmojensa mielenliikkeitä. Tämä näkyy myös teoksen nimen mukaisissa "haastatteluissa", joita on ripoteltu ympäri kirjaa. Niissä miehet analysoivat milloin mitäkin, yleensä jollain tapaa liittyen naisiin. Haastateltavat alkavat ennen pitkää todella tuntua vastenmielisiltä, sillä miehet ovat joko lähtökohtaisesti outoja tai sitten perstelevat näkemyksiään niin ponnekkaasti, että alkavat epäilyttää ja ärsyttää. Oma vaikutuksensa on silläkin, ettei haastetteluissa kuulla lainkaan "haastattelijan" ääntä.

Suosikkejani olivat kaksi "Paholaisella pitää kiirettä" -tarinaa, joissa Wallace kuvaa viistosti ihmisten heikkouksia, sekä "Aikuisten maailma (II)" -teksti, joka perinteisesti kerrotun "Aikuisten maailma (I)" -tekstin jälkeen jatkaa samaa tarinaa epävarmasta aviovaimosta, mutta kokonaisten lauseiden, virkkeiden, kappaleiden sijaan rakentuu ikään kuin alustavasta kehikosta varsinaiselle tekstille (s. 190):

Yllättäen homma toimii ja tekstiä lukee sujuvasti. Wallace näyttää jälleen kykynsä.

Tässä muuten K, joka esittelee kykyään naamioitua palloksi.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson: Satavuotias joka
karkasi ikkunasta ja katosi

Päädyinpä siis Lukutaidottoman innoittamana lukemaan Jonas Jonassonin esikoisteoksen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2010, suom. 2011). Veikeän tarinan Jonasson on tässäkin saanut aikaiseksi, mutta kuten Paasilinnojenkin kanssa, olisi ehkä kannattanut jättää yhteen. Satavuotias alkaa toistaa paitsi itseään myös Lukutaidotonta (tai Lukutaidoton Satavuotiasta, kronologisesti katsottuna). Jonasson myöntää myös avoimesti velkansa Paasilinnalle kuvatessaan yhtä tarinan sivuhenkilöistä: "Tuo vuolaasti kiroileva, punatukkainen ja uhkeapovinen nainen oli kuin suoraan jostakin Paasilinnan romaanista!" (s. 85). Kirjailijoiden samankaltaisuutta tukee vielä saman taiteilijan, Pekka Vuoren, kansikuvitus.

Satavuotiaassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Vuoteen 2005 sijoittuvassa tarinalinjassa sata vuotta täyttävä Allan Karlsson pakenee vanhainkodista ennen kakkukahveja (itse olisin kyllä syönyt kakun ensin!), syystä tai toisesta varastaa 50 miljoonaa kruunua sisältävän matkalaukun rikollisjengin jäseneltä ja lähtee päämäärättömälle pakomatkalle. Matkan varrella jengiläiset menettävät henkiään ja Karlsson saa mukaansa joukon näitä paasilinnamaisia hahmoja.

Toisessa tarinalinjassa seurataan Karlssonin sataa edeltävää vuotta, johon sisältyy sekaantumista historian tapahtumiin ja tutustumista mm. kenraali Francoon, presidentteihin Truman ja Johnson, puhemies Maoon ja Staliniin. Tätä historiallista puolta olisi varaa ollut tiivistääkin, mutta toki ymmärrän, että kirjailijasta on ollut kutkuttavaa sotkea Allan mahdollisimman moneen soppaan. Mukaan on päässyt kappale synkkää Ruotsi-historiaakin eugeenisten ja sosiaalisten syiden perusteella tehtyjen pakkosterilisaatioiden muodossa. 

Itselleni suurin ongelma oli, etten suuremmin välittänyt päähenkilöstä. Allan Karlsson ei välitä politiikasta tai uskonnosta, mutta alkoholi maistuu niin hyvin, että se ohjaa miehen taivalta milloin karkuun gulakilta, milloin yli vuosikymmeneksi Balin hiekkarannalle. Toki lajityypille on tyypillistä hieman yksinkertaiset, lapsellisetkin päähenkilöt, mutta olihan Don Quijotellakin tavoitteenaan taistella jättiläisinä pitämiään tuulimyllyjä vastaan. Karlsson sen sijaan on tylsän päämäärätön heittopussi, joka toimii vain kun henki tai viinansaanti on uhattuna.

K saattaa olla hieman heittopussi itsekin...

Blood Meridian & Child of God

Cormac McCarthy: Blood Meridian
Or the Evening Redness in the West

Kuuntelin peräkkäin Cormac McCarthyn kulttikirjan Blood Meridian Or the Evening Redness in the West (1985, suom. Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta, 2012) ja saman miehen kaksitoista vuotta aiemmin kirjoittaman Child of Godin (1973, ei suomennettu). McCarthy oli aiemmin minulle tuttu Coenien veljesten leffasta Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007), joka perustui kirjailijan samannimiseen romaaniin (2005, suom. 2006). Kävi varsin nopeasti selväksi, että Menetetyn maan armoton ja arvaamaton väkivalta on toistuva teema McCarthyn teoksissa.

Blood Meridian sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajan tuntumaan. Teosta on kaikessa nihilismissään ja sankarittomuudessaan kutsuttu anti-länkkäriksi (anti-Western) ja se itse asiassa perustuu pitkälti tositapahtumiin ja niin sanotun Glanton Gangin vaiheisiin vuosina 1849-1850. Pääosassa teoksessa on vain "the kid" -nimellä kutsuttu teini-ikäinen poika, joka iästään huolimatta on jo tottunut väkivallan ja kuoleman maailmaan. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen poika liittyy osaksi John Glantonin johtamaa joukkiota, joka palkataan tappamaan vaarallisia apassi-intiaaneja. Tappamisen makuun pääsevät jengiläiset skalpeeraavat pian lähes kenet tahansa vastaan tulevan. Joukkion mukana kulkee salaperäinen tuomari Holden, joka on älykäs ja oppinut, mutta silti verenhimoisin ja vaarallisin kaikista. Miehestä kertoo paljon hänen toteamuksensa "Whatever in creation exists without my knowledge exists without my consent". Hänen suorastaan yliluonnollisesta, tyynen viileästä hahmosta tulee mieleen Javier Bardemin esittämä kylmä tappaja Anton Chigurh Menetetyssä maassa. Teos on armoton loppuun asti, eikä anna tilaa sankariteoille tai pelastukselle.

Cormac McCarthy: Child of God

Pelastusta ei myöskään tarjoa Child of God, joka sijoittuu 1960-luvun Tennesseen vuoristoalueelle. Jumalan lapsi, jumalaton Lester Ballard on mestariampuja ja kykenemätön normaaleihin ihmissuhteisiin. Tarina on jälleen täynnä väkivaltaa, etenkin seksuaalista, ja lisämausteena on vielä tympeä annos nekrofiliaa. Teoksen aikana Ballard vajoaa yhä brutaalimpiin tekoihin ja vetäytyy yhä kauemmaksi sivilisaatiosta asettumalla lopulta asumaan luolaan. Paikoitellen teoksessa ollaan jo Uhrilampaat-kuvastossa, kun Ballard viilettää naisen skalpeerattu hiuskuontalo päässään.

McCarthy ei päästä lukijoitaan/kuulijoitaan helpolla. Hyvää mieltä näistä teoksista on turha odottaa saavansa, mutta myönnettävä on, että mies osaa kirjoittaa. Hän hallitsee yhtä lailla jurojen etelän miesten puheenparren kuin suorastaan runollisen kuvauksen, jossa väkivallan varjo silti piilottelee, kuten tässä katkelmassa Child of Godista: 

In the Spring or warmer weather when the snow thaws in the woods the tracks of winter reappear on slender pedestals and the snow reveals in palimpsest old buried wanderings, struggles, scenes of death. Tales of winter brought to light again like time turned back upon itself.

Loppuun vastapainoksi jotain söpöä ja pöwwöistä.

Aatamin kylkiluu, Asfalttisoturi & Hitchcock

Viime aikoina kirjaston leffahylly on ollut taas ahkerassa käytössä. Ajattelin katsoa jotain vanhempaa, jotta vaihteeksi jälleen näkisi hieman tuntemattomampiakin kasvoja leffassa. Katsoin kuusikymmentäkuusi vuotta vanhan elokuvan Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949). Ei auttanut. Pääosan Katharine Hepburn ja Spencer Tracy olivat tietysti tuttuja, mutta sitten sivuosistakin paljastui jos ei tuttuja nimiä, niin naamoja ja ääniä: Tom Lurie, josta sittemmin tuli Marilyn Monroen naapuri Kesäleskessä (Seven Year Itch, 1955) ja Jean Hagen, joka esitti nasaaliäänistä mykkäelokuvien tähteä Laulavissa sadepisaroissa (Singin' in the Rain, 1952).

George Cukorin ohjaama leffa oli sinänsä ihan kelpo katseltavaa ja ehkä omana aikanaan tuulettanut myös sukupuolirooleja. Hepburn ja Tracy esittävät avioparia. Kummatkin ovat lisäksi asianajajia ja joutuvat oikeudessa vastakkain, kun käsittelyyn tulee tapaus, jossa vaimo on ampunut miestään saatuaan tämän kiinni rakastajattaren seurasta. Hepburnin hahmo on vakuuttunut, että yhteiskunta tuomitsee tällaisessa tapauksessa helpommin naisen kuin miehen, joka olisi ampunut pettävää vaimoaan. En oikein näe tuota nykymaailmassa, enkä ymmärrä sitäkään, etteikö ampuma-aserikoksesta tulisi tuomita joka tapauksessa. Oikeusjuttu vaikuttaa luonnollisesti asianajajapariskunnan yhteiseloon, ja oikeassakin elämässä pitkään susiparina eläneiden Hepburnin ja Tracyn keskinäinen sanailu ja kemia onkin elokuvan parasta antia.


---

No tässä sentään oli tuntemattomia naamoja! Mad Maxin (1979) itsenäinen jatko-osa Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) sijoittuu post-apokalyptisen Australian takamaille, jossa elinehtona on polttoaine. Hiusväreistä, SM-henkisistä nahka-asuista ja jousipyssyistä ei sen sijaan tunnu olevan puutetta. Pääosassa on 25-vuotiaan Mel Gibsonin esittämä Max, yksinäinen susi, joka löytää aavikolta yhteisön, jota bensanjanoiset ryövärit uhkaavat. Max lupautuu auttamaan yhteisön pakoon. Seuraa väkivaltaa, takaa-ajoja ja pölisevää hiekkaa.

Pidin leffassa paitsi nuoresta Mel Gibsonista ja sopivan simppelistä juonesta, myös sen näkyvästi australialaisesta maisemasta. Kuvastossa vilisi kenguruja ja mantereen valloittaneita kaniineja sekä oikealla puolella olevia ratteja. Mad Maxin tarina saa jatkoa tänä vuonna, kun koko aiemman trilogian ohjannut George Miller palaa puikkoihin leffassa Mad Max: Fury Road. Sittemmin kajahtanutta Gibsonia ei enää nähdä mukana, sen sijaan leffaan on kiinnitetty - ylläripylläri - pitkä lista muita Hollywood-nimiä. Ohjaaja Millerillä on muuten huvittavan monipuolinen ansioluettelo. Raakojen Maxien lisäksi listalta löytyy mm. pingviinianimaatio Happy Feet (2006) ja Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City, 1998).

---

Tuorein katsotuista leffoista oli vuonna 2012 valmistunut Hitchcock, joka tosin sijoittuu ajallisesti 1950-60-lukujen taitteeseen. Hollywood on kovin innostunut tekemään elokuvia, no, itsestään, mutta kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Hitchcock pääsee osaksi tätä jatkumoa mm. jo mainitun Laulavien sadepisaroiden, Robert Altmanin The Playerin (1992) ja vaikkapa Scream 3:n (2000) ja Martin Scorsesen Lentäjän (The Aviator, 2004) seuraksi.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti jännityksen mestarista, Alfred Hitchcockista, jota Anthony Hopkins nenä-, leuka- ja kaulamaskein tulkitsee. Hitchcock keskittyy paitsi ohjaajan seuraavan leffan, Psykon (Psycho, 1960), tekovaiheisiin, myös vaaleiden naistähtiensä perään olevan Alfredin ja tämän vaimon, Alma Revillen (Helen Mirren) suhteeseen. Alma on osaava käsikirjoittaja ja elokuva-alan ihminen itsekin, mutta jättäytyy kuuluisan miehensä taustalle. Elokuvaan on saatu, tositapahtumiin perustuen tahi ei, toimiva juonenkaari tämän lopulta yli 50 vuotta naimisissa olleen parin välille: mustasukkaisuuden pisto saa Alfredin arvostamaan ja ymmärtämään vaimonsa tärkeän roolin hänen elokuviensa menestyksen takana. Lisäksi pelastettavana on perheen kotikin, kun studioiden asettuessa vastahankaan iljettävän kuuloiselle tarinalle Hitch panttaa oman talonsa rahoittaakseen Psykon.

Leffa tarjosi mainion katsauksen kulissien taakse ja kuuluisan suihkukohtauksen syntyyn. Alussa ja lopussa nähdään myös silmänisku Alfred Hitchcock esittää (Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962) -sarjalle, kun Hitch puhuttelee katsojiaan rikkomalla ns. neljännen seinän eli puhumalla suoraan kameralle.

K:kin muuten osaa saman kikan.

Lukutaidoton joka osasi laskea

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Tiesin Jonas Jonassonista ja hänen kirjoistaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2009, suom. 2011) ja Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten som kunde räkna, 2013, suom. 2014) ja olin kevyesti kiinnostunutkin, joten olin varsin mielissäni, kun Lukutaidoton löytyi kirjaston äänikirjahyllystä. 

Lukijana on uusi nimi itselleni, Karo Lauronen. Laurosella on hullunkurinen tapa painottaa välillä sattumanvaraisia sanoja lauseissa tai esimerkiksi yhdyssanojen jälkiosia. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja siitä tuli oikeastaan keskeinen osa tätä kaistapäistä tarinaa läpi Etelä-Afrikan ja Ruotsin lähihistorian.

Jonasson on Paasikivensä lukenut, mutta ennen kaikkea itseäni ilahdutti historiallisten faktojen ja hahmojen ripottelu osaksi fiktiota. Samasta seikasta pidän myös vakavammissa teoksissa, kuten Kjell Westön Kangastus 38:ssa (Hägring 38, 2013) tai Hilary Mantelin Thomas Cromwell -kirjoissa.

Lukutaidottoman pääosassa on Etelä-Afrikan Sowetossa syntynyt Nombeko, joka huomaa jo nuorena olevansa matemaattisesti erittäin lahjakas. Kauaa ei tämä lukutaidoton myöskään pysy lukutaidottomana. Näistä kyvyistä on hyötyä, kun päätyy rasististen apartheid-lakien vuoksi siivoojaksi ydinasetta kehittelevään laitokseen. Nombeko pääsee aikanaan pakenemaan Ruotsiin muutaman Mossadon agentin ja kiinalaissiskosten avulla. Siskokset ovat muuten erikoistuneet aitojen kaksituhatta vuotta vanhojen Han-dynastian aikaisten saviankkojen valmistamiseen!

Yllättäen Nombekon käsiin ajautuu Ruotsissa myös eteläafrikkalainen ydinase, josta olisi syytä päästä turvallisesti eroon. Avukseen hän saa ystävällisen ja fiksun Holgerin. Valitettavasti Holgerilla on samanniminen, mutta älyllisiltä lahjoiltaan köyhempi kaksoisveli, joka vastustaa Ruotsin monarkiaa, ja veljellä tyttöystävä, jonka isoäiti on Mannerheimin salattu lapsenlapsi. Seuraa mönkään meneviä suunnitelmia ja yllättäviä kuolemantapauksia ennen turhankin venytettyä loppuhuipennusta, jossa osansa on niin pääministeri Reinfeldtillä kuin kuningas Kaarle Kustaallakin.

Lukutaidoton on sopivan sekopäinen tarina kirvoittaakseen muutamat naurutkin kuuntelun lomassa. Sen verran hyvin toimi, että nyt on luvussa Satavuotias.

Tämä beibi on vasta 7-vuotias.