Kevät

Karl-Ove Knausgård: Kevät

Karl-Ove Knausgårdin uusi kirjasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa, Kevääseen (Om våren, 2016, suom. 2017). Teos poikkeaa edeltäjistään Syksystä ja Talvesta, jotka koostuivat lyhyistä esseistä. Kevät muistuttaa pikemmin Taisteluni-sarjaa, ja sitä on kutsuttukin ”Taisteluni 7:ksi”. Kieltämättä teos tuntui kotoisalta paluulta Knasun aiemman tuotannon soljuvaan ja jopa assosiatiiviseen kerrontatapaan, vaikka kerronta onkin teoksessa osoitettu Knausgårdin kuopukselle, jota kirjassa puhutellaan tuon tuosta.

Kehyskertomuksena teoksessa toimii yksittäinen päivä, jonka aikana Knausgård käy kolmikuisen tyttärensä kanssa katsomassa sairaalahoidossa olevaa vaimoaan, joutuu ongelmiin unohdettuaan matkasta lompakkonsa ja tuttipullon, minkä seurauksena joutuu vetoamaan kuuluisuuteensa pankissa, hakee anoppinsa juna-asemalta ja viettää vappua lastensa kanssa. Välissä sukelletaan edellisen alkuvuoden ja kesän tapahtumiin, kun Knausgårdin puoliso Linda alkaa odottaa lasta ja vaipuu jälleen kerran masennukseen. Knausgård pyörittää sen aikaa kolmilapsisen perheen arkea.

Sarja on kulkenut koko ajan melko samaa rytmiä oman odotukseni ja nyt nelikuisen naperoni kanssa, minkä vuoksi teoksista on löytynyt luonnollisesti normaalia enemmän tarttumapintaa. Myönnettävä on, että elämä ja arvomaailmakin muuttuvat sillä hetkellä, kun tulee itse vanhemmaksi, ja vertaiskertomukset vanhemmuudesta koskettavat aivan eri tavalla kuin ennen. Siksi en edes yritä olla etäisen objektiivinen, vaan totean suoraan, että Kevät oli ehkä parasta Knausgårdia sitten Taisteluni 2:n.

Knausgård tavoittaa ohimenevissä ja arkisissa hetkissä juuri sen, mitä elämä vastasyntyneen kanssa on (s. 182-183): 

Kumarruin, painoin huulet lämpöiseen mahaasi ja puhalsin.
Silmäsi laajenivat hämmästyksestä.
Tein saman uudestaan, ja sinua nauratti.
Puin sinulle vaipan, uudet housut ja pienen puseron ja nostin sinut peilin eteen.
”Kukahan tuo hieno neiti on?” sanoin.
Sinua ei kiinnostanut.

Myös laajemmissa havainnoissa vanhemmuudesta on jotain hiljalleen tunnistettavaa (s. 42):

Niinä vuosina ymmärsin myös olleeni väärässä ajatellessani aina, että lapsi kehittyy mutta vanhemmat pysyvät ennallaan, että lapsi kasvaa muuttumattomassa komennossa, käsitin asetelman olevan paljon dynaamisempi: oikeastaan lapsi muovaa oman kasvatuksensa. Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot mutta valuu ohi siellä missä on täyttä.

Tule pian, Kesä.