Talvisota

Philip Teir: Talvisota

Jostain kirjakaupan alennusmyynnistä on kirjahyllyyni päätynyt Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (Vinterkriget, 2013). Kirja saikin siellä jonkin tovin odotella, mutta nyt sattui sopiva sauma sen lukemiselle. Teos kertoo töölöläisestä, suomenruotsalaisesta, akateemisesta Paulin perheestä, johon kuuluvat sosiologi-isä Maxin lisäksi vaimo Katriina ja aikuiset lapset Helen ja Eva. Lähtökohdiltaan kirja kuulostaa oikeastaan aika tunkkaisen porvarilliselta, ja hetken tunsin vastentahtoisuutta kirjaa kohtaan. Teir ja kääntäjänsä Jaana Nikula ovat kuitenkin tehneet tekstistä niin helposti sujuvaa, että kirja lopulta lähes tulkoon luki itse itsensä.

Toki monet kirjan juonikuviot ja teemat ovat sangen kuluneita: ikääntyvä julkkis-sosiologi lankeaa nuoreen ihailijaansa, vaimo kokee tulleensa jo vuosia sitten ohitetuksi, Helen-tyttären elämä ruuhkavuosia elävän lapsiperheen äitinä on välillä tylsää ja taiteilijatytär Eva aloittaa Lontoossa suhteen opettajansa kanssa. Teir saa kuitenkin uutettua kulutetuista aineksista vielä ihan kiinnostavan sopan, mutta miksikään suureksi ajankuvaksi tai omaksi suosikikseni teos ei kuitenkaan nouse. 

Max on jokseenkin vastenmielinen päähenkilö heikkouksineen ja samanaikaisine turvallisuudenhaluineen. Helen jää jotenkin aivan tossukaksi ja turhan ohueksi hahmoksi: mitä mieltä hän on oikeasti elämästään? Nyt hän tuntuu vain lipuvan roolissaan kunnollisena tyttärenä, äitinä ja vaimona. Ja miksi mukaan on pitänyt tunkea nykyajan työelämää kritisoiva Laura, jonka kiinnostusta Maxiin ei oikein motivoida? Ja miten Occupy-liikkeen tapahtumat Lontoossa oikeastaan liittyvät mihinkään?

Hahmoista kiinnostavimmiksi nousevat Eva ja Katriina. Eva uskaltautuu taiteilijaksi (tai no, varakkaan perheen vesana kyseessä ei liene varsinainen uskon hyppy kohti nälkätaiteilijuutta) ja kenties avartamaan maailmankatsomustaan. Myös Katriina osoittaa muita hahmoja suurempaa päättäväisyyttä ja tekee aloitteen erosta kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen. Silti näihinkin hahmoihin olisin kaivannut lisää syvyyttä ja tunnetta. Katriinan työmatka Filippiineille oli mielenkiintoista luettavaa syrjäkylään tehtyine automatkoineen, mutta silti siitäkin olisiin halunnut saada irti enemmän. Äh, olen selvästi pilannut itseni liian paksuilla romaaneilla, kun reilu 300-sivuinen kirja tuntuu pelkältä pintaraapaisulta.

Tämä peto kykenee muihinkin kuin pintaraapaisuihin.