Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron

Juuri tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen alla luin viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkitun romaanin eli Laura Lindstedtin Oneironin (2015). Aikoinaan luin myös Lindstedtin esikoisteoksen Sakset (2007), mutta siitä en tuolloin oikein saanut otetta. Oneiron veti mukaansa eriskummalliseen tarinaansa saman tien, joten esikoisen ongelma ei toistunut.

Kirja on jatkonimikkeensä mukaisesti fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Kummallisessa, valkoisessa, painovoimaa uhmaavassa maailmassa toisensa löytävät seitsemän naista: newyorkilainen taiteilija Schlomith, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirteen saanut Rosa, kaksosia odottava ranskalainen Nina, syöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalaisteini Ulrike. Kaikki elintoimintonsa ja tuntemuksensa hiljalleen valkoisessa tilassa kadottavat naiset ymmärtävät pian olevan kuolemanjälkeisessä tilassa. Kellään heistä ei kuitenkaan ole tarkkaa muistikuvaa omasta kuolemastaan.

Keskeisintä teoksessa ei toki ole kuolema, vaan erilaisten naisten elämäntarinat, joita he vuorotellen toisilleen kertovat. Turhan suurena paljastuksena tuskin tulee, että lopulta saadaan selville myös kunkin henkilön kuolintapa. Mielenkiintoisia ovat mm. salakuljetukseen sotkeutuneen Maimunan tarina, jonka kautta saadaan myös teoksen ainoa kosketus Suomeen. Lopputuloksen kannalta traagisia ovat ennen kaikkea Ninan ja Rosan tarinat, sillä kuolema vie heidät pois pieniltä lapsiltaan.

Suurimman roolin teoksessa kuitenkin saa juutalaisuuteen taiteensa perustava Schlomith. Tästä hahmostahan nousi teoksen julkaisun myötä keskustelu myös kirjailijoiden oikeudesta kirjoittaa itsestään poikkeavista hahmoista. Aivan ehdottomasti suon tämän oikeuden kirjailijoille – ei kaikki kirjallisuus voi olla itsereflektoivaa knausgårdismia – mutta samalla ymmärrän tavallaan närkästyksen. Kirjailija ei ole juutalainen, eikä käsittääkseni sen kummemmin ole ollut tekemisissä juutalaisen kulttuurin kanssa. Taustatyötä hän on toki tehnyt teostaan varten. Schlomithin hahmo on kuitenkin katkeran oloinen oikeastaan kaikelle juutalaisuudessa: hän näkee uskonnon olevan syynä niin vuosikymmeniä kestäneeseen syömishäiriöönsä kuin lastensa vieroittumiseen itsestään. Kyseiseen kulttuuris-uskonnolliseen yhteisöön kuuluvana tällaisesta hahmosta lukeminen voi tuntua oudolta tai epäoikeudenmukaiselta, etenkin jos oma käsitys juutalaisuudesta ei kohtaa Schlomithin näkemystä.

Kirjailijalle on annettava tunnustusta monipuolisten naishahmojen luomisesta. Hahmot eivät ole yksiulotteisia – yksistään pahoja, saati yksistään hyviä – vaikka toki kaikkien tarinat kiertyvätkin kuolemaa lähestyvien vaiheiden ympärille. Tavat kuolla kuitenkin tulevat yllätyksenä muutaman hahmon kohdalla, samoin kuin jopa hahmojen suhtautuminen kuolintapaan. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen teos ja idea, vaikka mitään aivan valtaisaa innostusta tai tunnelatausta se ei jättänytkään.

Finlandia-kirjallisuus jatkuu tämän jälkeenkin: nyt luvussa on toissavuoden voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja kuuntelussa tämän vuoden ehdokas, Tommi Kinnusen Lopotti. Myös K kuuntelee korvat tarkkana.