Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti

Olin kuullut Anu Silfverbergin Äitikortti-teoksesta (2013) ja viime vuonna sen pohjalta tehdystä näytelmästä sen verran, että ihan kiinnostuksesta nappasin kirjan mukaan, kun se kirjaston hyllyllä tuli vastaan etsiessäni ihan jotain muuta. Ehkä altistus Graeme Simsionin Vauvatestille vaikutti myös takaraivossa. Teos sisältää jo alaotsikkonsakin mukaan kirjoituksia lisääntymisestä. Kirjoitukset sivuavat Silfverbergin omaa raskautta, sitä edeltänyttä yrittämistä ja laajenee käsittelemään myös (tuotanto-)eläimiä ja niiden vanhemmuutta.

Etenkin eläinteksteissään Silfverberg pyrkii herättelemään lukijoitaan usein kovin järkyttäviinkin tosiseikkoihin emakkohäkeistä ja lehmien tiineyskierteestä, jotta ihmiset saataisi pidettyä maitotuotteissaan. Yleisesti teksteissä kuitenkin riemastutti ja valoi uskoa kirjoittajan järjen kirkas ääni, joka raivasi tietään äitiyden ja siihen kiinnittyvän ylimääräisen hömpän tantereella. Silfverberg möyhentää niin lapsen sukupuoleen kohdistuvat ennakko-odotukset ("Vanhan kansan viisaudet voidaan kiteyttää kahteen virkkeeseen: Poika on arvokkaampi kuin tyttö. Poika on myös hallitsematon, vahva, vaikea ja suuri, kun tyttö on kiltti, heikko, helppo ja pieni. Vanha kansa on aivan täydellisen perseestä", s. 86), äitikortin viuhuttelun lapsettomien mielipiteiden torjumiseksi ("Äitikortin pelaaja tekee kattavia tilastollisia päätelmiä yhden ainoa ydinperheen perusteella, vieläpä juuri sen, jonka objektiiviseen tarkkailuun hänellä on kaikkein heikoimmat edellytykset", s. 114) kuin kiintymysvanhemmuuteen höyrähtäneet äidit, jotka tosiasiassa vain estävät isiä ja lapsia kiintymästä äitien pitäessä lapset kiinni rinnoissaan aina kouluikään saakka ("Tässä harrastuksessa äidin kumppanin rooli ei oikeastaan edes ole vanhemman rooli, vaan hänen tehtävänsä on toimia äitiyden assistenttina. Yhdistyksen sivuilla kyllä kerrotaan, että isä voi esimerkiksi kannustaa öisin imettävää äitiä menemään aikaisemmin nukkumaan", s. 212).

Silfverbergin teksti on raikasta, ääneenkin naurattavaa ja sangen informoivaa luettavaa. Vilunväreitäkin se kirvoittaa kuvatessaan kaikkea sitä kummallista vanhemmuuteen liittyvää höpöä, jota tyypillisesti myös pyritään tuputtamaan kaikille lähiympäristössä. Kieltämättä kirja herätti myös mielenkiinnon näytelmäversiota kohtaan - ja ennen kaikkea sitä, miten ihmeessä tällaisista kirjoituksista on saatu taivuteltua ihan oikea näytelmä.

Taivuttelun malli.