Interstellar

Marraskuun leffasumaan mahtui myös Christopher Nolanin uutuus, Interstellar. Nimet leffan takana ja edessä ovat rautaisia. Nolan on ollut viime vuosien suosikkejani paitsi mahtavan Batman-päivityksensä (Batman Begins, 2005; The Dark Knight, 2008; The Dark Knight Rises, 2012), myös mieltä kutkuttavien trilleriensä Mementon (2000) ja Inceptionin (2010) vuoksi. Nolan on napannut Interstellarin pääosaan Hollywoodin hallitsevan ykkösmiehen, Matthew McConaugheyn. Sivuosissa nähdään mm. Batmaneissakin jo näytelleet Michael Caine ja Anne Hathaway. Uusia Nolan-kasvoja ovat mm. Matt Damon, John Lithgow, Casey Affleck ja Jessica Chastain. Tuttuja naamoja kaikki silti.

Tuttua on paljon myös tarinassa ja sen osasissa. Elokuva alkaa iäkkäiden ihmisten haastattelukatkelmilla. Vanhukset kuvaavat tilannetta lapsuudessaan, jolloin maa oli kuivunut ja hiekkamyrskyt yleisiä. Mieleeni tuli heti Yhdysvaltojen keskiosia 1930-luvulla piinannut äärimmäisen kuivuuden kausi, Dust Bowl. Pienellä googlauksella selvisikin, että haastattelupätkät (lukuun ottamatta mukaan ujutettua Ellen Burstynia) on todella napattu Dust Bowlia käsittelevästä dokkarista. Nolanin dystopiassa historia toistaa itseään. Maa on kuivaa ja viljelykasvit tuhoutuneet laji lajilta. Uutta elämää on lähdettävä etsimään uusista galakseista, madonreiästä, joka on syntynyt Saturnuksen renkaan tuntumaan.

Interstellarin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta tosiasia on, että monet elokuvan hahmoista putoavat tuttuihin kategorioihin: rooleina on mm. inhimillinen sankari, petkuttava pelkuri ja luotettava apuri. Lisäksi merkittävään osaan elokuvassa nousevassa rannekellossa on jotain kovin nolanmaista. Se toi mieleen Inceptionissa nähdyn messinkihyrrän: hieman samaan tapaan se toimi maailmoja erottavana markkerina. Inceptionissa kyseessä on eri tajunnan ja unen tasot, Interstellarissa liikutaan ajan eri ulottuvuuksissa.

Vaikka elokuva koostuikin näin monesta käytetystä keinosta tai elementistä (ja vielä päälle liudasta SF-genren troopeista), jaksoi Nolanin älyllinen tyyli tarkastella avaruusmatkailua kiinnostaa ja lumota lähes kolmen tunnin ajan. Aika ulottuvuutena tarinan keskiössä oli ajatuksia herättävä, mutta visuaalisesti leffa ei onnistunut aiheuttamaan samanlaisia väristyksiä vatsanpohjassa kuin viime vuoden Gravity (2013).

Sanoiko joku "vatsanpohja"?

Nightcrawler

Arki-illan leffaksi valikoitui kolmituntisten järkäleiden sijasta vajaa kaksituntinen Nightcrawler (2014). Tiesin jo etukäteen, etten tulisi varsinaisesti nauttimaan elokuvasta, mutta toisaalta halusin nähdä kaikella todennäköisyydellä Oscar-ehdokkuuden Jake Gyllenhaalille tuovan roolityön.

Leffa on suorastaan inhottavan nihilistinen kuvaus Louis Bloom -nimisestä palavasilmäisestä pikkunilkistä, jota Gyllenhaal kieltämättä esittää mestarillisesti. Bloom sattuu auto-onnettomuuspaikalle ja innostuu haaskalintumaisista toimittajista, jotka kilpailevat verisimmästä lähikuvasta, joka sitten välitetään kansalle kesken aamiaisen aamu-tv:n uutisissa. Bloom hankkii kameran, poliisiradion ja avustajan ja lähtee mukaan leikkiin. Veri, ja etenkin paremman kansanosan veri ja tragedia myyvät. Kiihkeästä kilpailusta ja Bloomin täydellisestä moraalittomuudesta seuraa, että mikään ei ole pyhää - edes kilpailun aiheuttama kolari, jossa kollegat loukkaantuvat. Hyvää kuvamateriaalia sekin.

Varsinainen käännekohta tapahtuu, kun Bloom saapuu ryöstömurhan paikalle kalliille asuinalueelle ennen poliisia, rikollisten ollessa vielä paikalla. Ryhtyäkö sankariksi vai kuvatako myyvää materiaalia, jota voi kaupata sopivissa pätkissä tv-kanavalle. Siinä sivussa voi videomateriaalilla kiristää kituvan tv-kanavan naisuutispäällikköä (Rene Russo) seksiin. Tarina on kertakaikkisen iljettävä ja liioiteltu, mutta ei välttämättä täysin tuulesta temmattu kuvatessaan uutisten keskittymstä katastrofeihin ja onnettomuuksiin, mutta vain kun uhreina ovat länsimaiset, valkoiset, keski- tai yläluokkaiset ihmiset. Köyhälistön murhat ja tappelut ja ahdinko eivät kiinnosta kuvaajia eikä tv-kanavia.

Esikoisohjaaja ja käsikirjoittaja Dan Gilroy on luonut vahvan ja synkän vision, mutta tästä leffasta on turha hakea rentoutusta tai hyvää mieltä. Onneksi sitä varten on nämä pojat:

Tracks

Matkan vieroitusoireet alkoivat olla sitä luokkaa, että oli mentävä katsomaan australialaisleffa Tracks (2013). Jäi päälle myös matkan ruokailutottumukset ja käytiin Z:n kanssa syömässä hampparit Sinne-ravintolassa ja jälkkärit haettiin Patisserie Teemu & Markuksesta. Sää oli vähän erilainen, mutta muuten näiden herkkujen äärellä pääsi hyvin viikon takaisiin tunnelmiin.

Mutta siis se leffa. Tracks, kuten valtava osa nykyleffoista, perustuu tositapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun loppupuolen Australiaan. Parikymppinen Robin (Mia Wasikowska) päättää lähteä yli puolen vuoden vaellukselle keskellä Australiaa sijaitsevasta Alice Springsin kaupungista Ulurun kautta kohti länsirannikkoa ja Intian valtamerta. Matkaa on taitettavana 3200 km. Mukaansa Robin ottaa neljä kamelia ja koiransa Diggetyn. Australian tasangoilla elää valtavan kokoinen populaatio villikameleita, jotka aikanaan on löytöretkien jälkeen tai aikana päästetty sinne vapaaksi, ja jotka ovat kukoistaneet sisämaan ankarissa oloissa.

Rahat matkaan järjestyy National Geographicilta, jolle Robin lupautuu kirjoittamaan matkastaan artikkelin, jonka hän myöhemmin laajentaa kirjaksi, johon elokuva perustuu. Matkan varrella Robinia tulee säännöllisin väliajoin taapaamaan National Geographicin valokuvaaja Rick Smolan (aina oivallinen Adam Driver), jonka alkuperäiskuvia muuten nähdään lopputekstien aikana. Rickistä muodostuu henkireikä Robinille, joka vetäytyvästä luonteestaan huolimatta huomaa kärsivänsä suuresta yksinäisyydestä tien päällä. Sen sijaan matkalla kohdatut turistit ja muut mediat uteliaine kameroineen kammottavat naista.

Elokuvassa ja tarinassa on kaunista, viipyilevää runollisuutta, ja Australian takamaat ovat karuudessaankin lumoavia. Kummalliset kamelit olivat myös poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisia seurattavia. Elokuva saa pisteet myös rehellisestä (naisten) karvan kasvamisen näyttämisestä. Kummallisesti tosin sankarittaren hiusten mitta pysyy samana koko matkan keston ajan. Vähän oli lisäksi taas ylimittaa tälläkin pätkällä, ja jet lagin vielä painaessa päälle muutamat suvantovaiheet vaativat jo vähän skarppaamista katsomonkin puolella.

K:kin osaa skarpata, kun keittiön suunnalta kuuluu ääniä.

Fury

Ilmeisesti huono sää iskee joskus myös tänne antipodiseen paratiisiin. Koska museokorttikin oli jo käytetty, päädyttiin Z:n kanssa päivänäytökseen tsekkaamaan Fury (2014), joka on tulossa Suomen teattereihin tänä perjantaina. Yhdellätoista kiividollarilla eli n. seitsemällä eurolla pääsi Aucklandin Tennariin katsomaan tämän toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Brad Pitt -pätkän.

Pitt esittää Don "Wardaddy" Collieria, Fury-panssarivaunun kokenutta ryhmänjohtajaa. Furyn miehistö on ollut koossa sodan alusta lähtien, kunnes huhtikuussa 1945 apukuski on saanut surmansa. Ryhmän uudeksi jäseneksi saapuu Logan Lermanin esittämä keltanokka Norman, joka on tappamisen sijaan koulutettu kirjoittamaan kirjoituskoneella 60 sanaa minuutissa. Fury saa tehtäväkseen tunkeutua syvälle Saksaan rintamalinjan taakse. Siinä missä USA on siirtänyt kirjurinsa taistelukentälle, Saksassa on värjätty jo kylien lapsetkin sotimaan maansa puolesta. Norman joutuu avaamaan siniset silmänsä sodan todellisuudelle. Kuten Wardaddy toteaa, "Ideals are peaceful. History is violent".

Tarinana Fury ei nouse esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanin (Saving Private Ryan, 1998) tasolle niin sodan kuin toveruuden kuvauksena, vaikka leffalla onkin hyvät hetkensä. Lopun vääjäämätön yhteenotto toistaa jenkkien rakastamaa underdog-tarinaa. Toteutus on kuitenkin realistisen karhea ja verinenkin, tosin turhaan splättermässäilyyn ei onneksi sorruta. Ampumistehosteissa sen sijaan on lähdetty kikkailemaan. Aseista lähtee vihreitä valojuovia kuin scifi-leffojen laserpyssyistä ja räjäytyksiin lienee otettu mallia ilotulituksista. Näkemisen arvoinen tämä kuitenkin oli, ja kantoi kiitettävästi myös yli kahden tunnin kestonsa.

Down Under

Bill Bryson: Down Under

 Luin juuri loppuun Bill Brysonin nyt jo viidetoista vuoden takaisen matkakertomuksen Australiasta. Bryson kiertää mantereen melko perusteellisesti usean retken aikana ja raportoi paitsi kokemuksistaan, myös uskomattomista historiallisista ja luonnontieteellisistä ihmeellisyyksistä, jotka tuntuvat leimaavan maata. Bryson tuo myös näkyvästi esiin oman persoonansa osana kerrontaa ja murtaa jään (ja lukijan pokan) viimeistään kuvatessaan nukahtamistaan Sydneyn nähtävyyskierroksella (s. 27):

Suomikin pääsee esiin kirjassa, kun Bryson mainitsee Eero Saarisen miehenä, joka valitsi Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon suunnittelijaksi (Utzonin jo kertaalleen hylätty suunnitelma valittiin), ja Eliel Saarisen, joka sijoittui toiseksi pääkaupunki Canberran hallintorakennusten suunnittelukilpailussa.

Byron on ihmeellisen fiksautunut kaikkiin vaarallisiin eläimiin, joita maa on pullollaan. Huomiota toki saavat myös hieman leppoisammat elukat, kuten Victorian osavaltion eräässä nurkassa elävät jättiläismadot, jotka voivat kasvaa jopa 3,5 metrin pituisiksi, tai monotremet eli ns. yksiaukkoiset eläimet, kuten vesinokkaeläin, joilla sama ruumiinaukko palvelee niin lisääntymis- kuin ulostustarpeita. Kuinka jännittävää!

Kirjailija vierailee tuttujen suurkaupunkien (paitsi Brisbanen) lisäksi Australian äärimmäisissä nurkissa, kuten koilliskulmassa sijaitsevassa Daintreen metsässä, joka on ekologialtaan kuin miljoonien vuosien takaa. Bryson näkee myös näiden äärimmäisyyksien muuttumisen helposti saavutettaviksi, kuten Alise Springisin tapauksessa: "It's crazy really. A community that was once famous for being remote now attracts thousands of visitors who come to see how remote it no longer is" (s. 349).

Silti maa kätkee sisäänsä yhä valtavia koskemattomia alueita. Myös saaren historiassa riittää tutkittavaa. Bryson nostaa esille kysymyksen alkuperäiskansan, Aboriginaalien, saapumisesta saarelle ilmeisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten - aikana, jolloin laivanrakennustaidon kehittymisen on kuviteltu olevan vasta vuosituhansien päässä. Aboriginaalien kohtelu aiempina vuosikymmeninä ja heidän nykypäivänäkin suuri syrjäytymisriskinsä tulee teoksessa esiin yhtenä muuten hyvin avoimen, vapaamielisen ja turvallisen yhteiskunnan kääntöpuolena.

Pitkälti sivuutettujen alkuperäisasukkaiden lisäksi Bryson nostaa esiin jopa maan omien historiankirjojen unohtamia hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Ernest Gilesin, jonka kollegoiden mukaan nimettiin aavikoita ja moottoriteitä, ja joka löysi Ulurun pari päivää liian myöhään. Monipuolisen Australia-trivian lisäksi Bryson tarjoaa vielä listan hullunkurisimmista paikannimistä. Omat suosikkini näistä ovat Burrumbuttock, Mullumbimby sekä tietysti Tittybong.

Kirja on kaiken kaikkiaan mahtava tietopaketti, joka saa lukijan toisinaan hytkymään naurusta julkisilla paikoilla. Seuraavaksi vuorossa on vielä näiden kevyttä selailua...

...mutta sitten on irrotettava katse kirjoista ja tarkasteltava maailmaa muutaman viikon ajan pää alaspäin.

K osaakin sen tempun jo.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän & Samoilla silmillä

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton
ja painava sydän

Kuuntelin Riikka Pulkkisen tuoreimman romaanin, chick lit -nimihirviön Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Orientoitumista kirjan hattaraiseen maailmaan oli aluksi vaikeaa, sillä lukijana ja minäkertojan äänenä toimi Leena Pöysti, jota olen viimeksi kuunnellut Hare Krishnoista kertovan romaanin Mangopuun alla minäkertojan äänenä.

Teos kertoo nimensä mukaisesti 28-vuotiaan koulupsykologi Iiriksen sydämestä lemmenasioihin liittyen. Iiriksen seitsenvuotinen parisuhde on ohi, ja terapiana toimii suklaa, shoppailu ja minäkeskeinen vuodatus, jonka alle jäävät läheisten elämänmuutokset - siskon raskaus ja parhaan kaverin lapsihaaveet.

Koin kovin hankalaksi löytää Iiriksestä tarttumapintaa, ja paikoitellen hahmo tuntui jopa hieman vastenmieliseltä. Loppuun mahdutettu uuden poikaystävän löytyminen tuntui myös hieman päälleliimatulle. Enemmän, tai edes jotain fiksumpaa olisi lisäksi voinut saada irti naapurin leskirouvasta, jonka elämänviisaudet pohjautuvat Kauniisiin ja rohkeisiin. Alkoi oikein kiukuttaa. Ei kai kukaan vähääkään tolkuissaan oleva ihminen pohjaa yhtään mitään amerikkalaiseen saippuasarjaan? Onneksi tämä oli vain neljän levyn mittainen ja kuunnellessa valmistui parit illalliset ja pellillinen raparperimuffinsseja.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Peter Franzénin teos jatkaa Tumman veden päällä -kirjassa (2010) alkanutta Peten tarinaa. Franzén itse toimii jälleen lukijana tässäkin äänikirjaversiossa.

Tällä kertaa teos irtautuu Peten näkökulmasta kattamaan tapahtumia myös äidin ja entisen isäpuolen vinkkeleistä. Petestä on tullut jo yläkouluikäinen, ja arki pyörii Pohjois-Suomen pikkukaupungissa isovanhempien avulla  äidin muutettua Ouluun opiskelemaan. Nyrkkeilyharrastus, tytöt ja alkoholi aiheuttavat kahnauksia Peten ja äidin välillä. Samalla isäpuoli kaipaa lapsiaan ja taistelee viinapiruja vastaan. Äiti tuntee syyllisyyttä lapsien jättämisestä kotiin, mutta nauttii myös mahdollisuudestaan opiskella ja uskaltautuu vielä huonojen kokemustenkin jälkeen kokeilemaan ihastumista.

Samoilla silmillä on sävyltään edeltäjäänsä iloisempi, mutta sisältää myös omat viiltävät hetkensä. Irrottautuminen Peten lapsekkaasta näkökulmasta, jossa todelliset ilot ja surut jäivät lukijan tulkittaviksi, on kuitenkin tehnyt jatko-osasta mielestäni laimeamman kokemuksen kuin väkevä aloitusosa.

Gone Girl

Jaahas, jälleen näitä "No, but I saw the movie" -tapauksia. Pitelin kesällä Gillian Flynnin trillerin suomennosta, Kilttiä tyttöä (Gone Girl, 2012, suom. 2013), jo käsissäni, mutta totesin, että sillä hetkellä ei huvittanut lukea mitään niin synkkää. Onnekseni Fincherin setä oli keksinyt muokata romaanista elokuvan, ja synkistelyn pystyi kokemaan yhdellä istumalla. Tosin aika paljon istumista oli leffaversiossakin, 2,5 tuntia. Sen verran hyvin tarina kuitenkin rullasi ja juonenkäänteet seurasivat toisiaan, ettei kelloa tarvinnut vilkuilla.

Elokuvan on ohjannut David Fincher, joka on ohjannut muutaman melko tasapaksun, muutaman ihan vetävän ja muutaman todella hyvän pätkän, kuten sarjamurhaajatrillerien ehdottoman ykkösen, Seitsemän (Se7en, 1995). Leffan näyttelijäjoukko koostui mukavan sekalaisesta sakista uusia ja vanhoja naamoja. Usein hieman pökkelö Ben Affleck sopi rooliinsa vaimonsa murhasta epäiltynä, tympääntyneenä ja salaisuutta kantavana aviomiehenä. Rosamund Pike oli todella hyvä vaimon roolissa. Kuten jostain arviosta luin, Hitchcockin olisi ollut kateellinen tästä viileästä vaaleaveriköstä. Hauskaa oli bongata myös Melkein julkkiksen (Almost Famous, 2000) nuori Patrick Fugit poliisin roolista, vaikka rooli muuten jäikin hieman irralliseksi. Uudet naamat Carrie Coon ja Kim Dickens tekivät hyvää työtä sivuosissaan. Ai niin, pienessä roolissa vilahtaa myös se Robin Thicken Blurred Lines -videon leidi...

Paljastamatta liikaa juonesta, kyseessä on jälleen tarina, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Katsoja tosin päästetään melko nopeasti osalliseksi juonitteluun, joten mitään M. Night Shyamalan -yllätysloppua ei sentään ole luvassa. Loppu on silti mielestäni kutkuttava ja todella kylmäävä. Leffa on kaikenkaikkiaan

viihdyttävä, mutta ei silti nouse lukuisia katselukertoja kestävän Seitsemän kaltaiseksi Fincher-klassikoksi.

K on enemmän Bond-kissoja.