Legend of Tarzan & Kerro minulle jotain hyvää

Kesään ja etenkin tyypilliseen suomalaiseen kesäsäähän kuuluvat tietysti kesäleffat. Suuret toimintapläjäykset ja höyhenen kevyet romanttiset komediat. Kävin testaamassa tämän kesän tarjonnan kummankin genren osalta. Ensin vuorossa oli Legend of Tarzan (2016), tuorein päivitys yli sata vuotta vanhoihin Edgar Rice Burroughsin kirjoihin perustuvaan leffakaanoniin. Kevyempää linjaa edusti se-leffa-jonka-nimeä-en-kuollaksenikaan-muista-ulkoa-tarkistamatta eli Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2016), joka sekin pohjautuu alun perin kirjaan. 
 

Legend of Tarzanin kävin katsomassa Tennispalatsin uudistuneessa ykkössalissa, tätä nykyä nimeltään Scape. Uudesta nimestä, tuoleista ja kirkkaammasta 3D-kuvasta ja ainakin 6D-äänistä sai pulittaa hyvät rahat, kun sarjalippukin toimi vain alennuslippuna tämän salin näytökseen. Aika hurjalta ylipäätään alkaa Finnkkarin nykyiset hinnat tuntua ilman sarjalippuja.

Mutta itse elokuvaan: Legend of Tarzan on juuri sellainen kuin kesäleffan sopii ollakin: hienoja ja hurjia toimintajaksoja, eksotiikkaa, romantiikkaa ja lihaksikkaita miesvartaloita. Historiallisen aikakauden luominen valkokankaalle sopii myös omiin mieltymyksiini. Tällä kertaa Tarzanina nähdään ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka viidakon kuningasta ennen imi verta kalpeakasvoisena Eric Northmanina True Bloodissa (2008-2014). Janena nähdään kovassa nosteessa oleva Margot Robbie, joka on viime vuosina vilahdellut mm. kökköisen Pan Am –lentoemosarjan pelastajana (2011-2012), Wolf of Wall Streetissa (2013), The Big Shortissa (2015) ja seuraavaksi myös sarjispahistelu Suicide Squadissa (2016). Sivuosissa ja valitettavasti koko leffan heikoimpina lenkkeinä nähdään Samuel L. Jackson ja Christopher Waltz.

Leffan jujuna on, että Tarzan, siis John Clayton III, on jo jättänyt viidakon ja asustelee Lontoossa Jane-vaimoineen. Kongossa vararikon partaalla olevan Belgian kuningas Leopoldin kätyri Leon Rom (Waltz) vehkeilee sopimuksen heimopäällikkö Mbongan (Djimon Hounsou) kanssa – timantteja Tarzanin hengestä. Niinpä Tarzan houkutellaan paikalle, tosin tutkimaan Jacksonin esittämän tohtori Williamsin toiveesta, käyttääkö Leopold orjatyövoimaa siirtomaansa rakentamiseen. Kauaa ei aikaa tuhlata, kun Tarzan jo puskee tuttavallisesti kaverileijonien poskia vasten. Seuraa vajaat pari tuntia hurjaa, joskin sangen vähäveristä seikkailua viidakossa ja sitä halkovalla joella. Välillä CGI meinaa hieman pettää, mutta pääsääntöisesti viidakon elukatkin on saatu jo todella uskottavan näköisiksi. Toiminnan lomassa nähdään myös väläyksiä Tarzanin kasvusta viidakossa ja tietysti ihanan Janen tapaamisesta.

Leffa on juuri sopivan vauhdikas, mutta silti leppoisan K-13, ja Janen roolissakin on sopivasti potkua, mutta voih! Waltz on kuin viiksekäs, belgialaiseksi muuttunut Hans Landa Kunniattomista paskiaisista tai Blofeld Spectrestä. Ja Jackson. Sama anakronistinen rooli on nähty nyt niin moneen kertaan, että alan oikeasti epäillä, onko Hollywoodin palkkalistoilla enää muita afroamerikkalaisia kärttyisiä miehiä.

***

Kerro minulle jotain hyvää perustuu hömppäkirjailija Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin (2012, suom. 2015) ja kirjailija vastaa myös elokuvan käsikirjoituksesta. Lukemiseen kuluvaa aikaa en oikein jaksa uhrata näille tarkkoja kaavoja noudatteleville romanttisille tarinoille (kyyninen, sydämetön minä!), mutta parin tunnin leffapaketteina näitä jaksaa silloin tällöin katsella. Etenkin, kun leffa sijoittuu Britanniaan ja on täynnä tuttuja brittinäyttelijöitä. Pääosassa elokuvassa on itse Daenerys Targarien eli Emilia Clarke – tällä kertaa omilla hiuksillaan eli brunettina. GoT-vahvistukset eivät jää siihen, vaan mukana on myös Tywin ”Tyrionin faija” Lannister eli Charles Dance ja Melessa ”Samwellin mutsi” Tarly eli  Samantha Spiro. Clarken hahmon poikaystävänä nähdään aikuiseksi kasvanut Harry Potterien Neville Longbottom eli Matthew Lewis. Clarken hahmon symppisisänä taas häärii Downton Abbeyn kohtalon runnoma Mr. Bates eli Brendan Coyle. Toisessa pääosassa nähtävä Sam Claflinkin on ilmeisesti tuttu Nälkäpeli-leffoista.

Se roolituksesta. Itse tarinahan kertoo hilpeästä Louisasta, joka rahan tarpeessaan ottaa työn neliraajahalvautuneen miehen avustajana. Mies paljastuu entiseksi lontoolais-playboy Williksi, jota ei elämä tai muut ihmiset enää kiinnosta halvautumisen myötä. Ikipositiivinen Lou saa kuitenkin sulatettua miehen sydämen ja avattua tämän silmät kaikelle, mikä elämässä vielä on mahdollista (etenkin kun tulee rikkaasta yläluokkaisesta perheestä). Taustalla kummittelee kuitenkin miehen antama lupaus vanhemmilleen pysyä hengissä puoli vuotta.

Loppuratkaisu herättää aika lailla kysymyksiä. En voi niitä juurikaan tässä käsitellä paljastamatta loppua, mutta sanotaanko, että perinteisintä romanttisen komedian päätöstä on turha odottaa. Mietityttämään kuitenkin jää, minkälaisen kuvan leffa välittää neliraajahalvautuneista ja heidän paikastaan ja mahdollisuuksistaan maailmassa. Toisaalta leffa leikittelee varsin liberaaleilla ja kiistanalaisilla ajatuksilla ja toisaalta se taas sortuu aikamoiseen konservatiiviseen pikkusievyyteen kuvatessaan vammautuneen ihmisen romanttista suhdetta. Pus vaan ja jo piisaa!

Muuten keskiverto leffa osoittaa, että Emilia Clarke on vetovoimainen pääosanäyttelijä – jopa ilman lohikäärmeitään. Toivottavasti hän ei kuitenkaan jämähdä tai tule lokeroiduksi kevyisiin romcom-leffarooleihin, sillä siitä suosta ei hevin nousta.

Eikä tästä tuolista.