007 Spectre

Kerää koko sarja.

Olen kasvanut VHS-kaseteille tallennetuilla Bond-elokuvilla. Pierce Brosnania en voinut sietää, mutta kun Daniel Craigin ensimmäinen Bond-elokuva, Casino Royale, ilmestyi  vuonna 2006, olin myyty. Kuten monet muutkin. Paitsi itse Bond, myös hänen vastaparinsa, Vesper Lynd, oli jotain uutta ja rosoista ja jopa melankolista. Quantum of Solacessa (2008) oli hieman välityön makua, mutta Skyfall (2012) oli jälleen täyttä rautaa nerokkaan pahiksen (Javier Bardemin pahoille teille lähtenyt agentti Silva) ja Bondin taustatarinaa paljastavan juonen ansiosta. Bond-saagan tuntijat hyrisivät loputtomille viittauksille vanhoihin Bond-tarinoihin. Elokuvan lopussa päädyttiin oikeastaan takaisin asetelmaan, jossa ollaan vanhoissa Sean Connery -Bondeissa: aulassa istuu miss Moneypenny ja topatun oven takana istuu pomona M niin kuin mies. Q järjestää työsuhdeautoksi 1960-luvun Aston Martinin.

Tästä jatketaan Spectressä (2015). Jo nimi paljastaa, että paluu Bond-juurille jatkuu, kun rikollisjärjestö Spectre ja sen johtaja Blofeld astuvat kuvaan. Myös Bondin omien juurien mylläys jatkuu siitä, mihin Skyfallissa jäätiin. Leffa käynnistyy tyylikkäällä kamera-ajorymistelyllä Meksikossa kuolleiden päivän hulinoissa. Komeita maisemia nähdään myös mm. Roomassa, Sveitsin Alpeilla ja Marokossa. Nykyajassa ollaan kiinni, kun siirrytään pähkäilemään agenttien tarpeellisuutta tämän päivän orwellilaisessa isoveli valvoo -yhteiskunnassa. Uhkana on koko MI6-organisaation alasajo, kun uusi pomo C (Uuden Sherlockin Moriarty eli Andrew Scott) runnoo läpi dataseurantaohjelmaa.

Spectreä on hehkutettu Casino Royalen veroiseksi ja sen pääosanaista, Léa Seydoux'n esittämää Madeleine Swannia peräti ensimmäiseksi feministiseksi Bond-tytöksi. Liiallinen hehkutus ehkä nostatti taas vastustusreaktion, mutta itse en pitänyt Spectreä Casino Royalen ja Skyfallin veroisena. Swann ei mielestäni ollut aiempia Bond-tsirbuloita kummempi ja Bondin muut naisseikkailut Spectressä olivat turhia henkäyksiä 1960-1970-luvun Bondien tympeistä kaatopuuhista. Ja voitaisiinko ihan tosissaan olla kutsumatta Monica Belluccia (51 v.) Bond-tytöksi. Tai sen puoleen myöskään Seydoux'ta (30 v.). Ja vaikka tiedän, että Bondien juonet hipovat realismin rajoja vain satunnaisesti, tuntui koko Daniel Craig -Bond-sarjan tapahtumien niputtaminen yhden mastermind-pahiksen tekosiksi jo turhan hatusta vedetyltä. Miinusta on pakko antaa myös pahiksista. Kun on nähnyt Andrew Scottin psykopaattisena Moriartyna ja Christoph Waltzin jumalaisen kamalana natsisotilas Hans Landana Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009), roolityöt C:nä ja Bondin menneisyydestä nousevana Oberhauserina tuntuvat jokseenkin laimeilta.

Mutta ei Spectreä voi täysin tyrmätä. Craigissä on yhä huikeasti karheaa karismaa ja tukitiimissä Q ja Moneypenny ovat vertaansa vailla. Q on jälleen luonut erikoisvarusteltuja autoja, joiden ominaisuudet on merkitty hellyttävän retrolla dymo-tekstillä. Bondin ja Swannin asut ovat vimpan päälle tilanteessa kuin tilanteessa, joten maisemien lisäksi leffassa riittää silmäkarkkia. Toimintatilanteissa on tuttuun tapaan myös vauhtia ja näyttävyyttä, tosin ei mitään sen kummempaa, mihin nykykatsoja ei jo olisi tottunut. Oivaa viihdettä, mutta ihan ei nyt osuttu napakymppiin meikäläisen taululla.

K sen sijaan osuu aina kohteeseensa.