Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämän vuoden teemana tuntuu olevan allekirjoittaneen syntymävuonna syntyneet kirjailijat. Luettuna on jo Téa Obrehtin Tiikerin vaimo ja Eleanor Cattonin The Luminaries. Nyt tartuin täydelliseksi kesälukemiseksi tituleerattuun sveitsiläisen Joël Dickerin 800-sivuiseen järkäleeseen Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2014, La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012). Kirjan lukeneena ymmärrän tuon lomalukemistomaininnan. Teoksen juoni imaisee mukaansa ja teksti on nopealukuista, ja ennen kuin huomaakaan, on tullut luettua yhdessä iltapäiväsä parisataa sivua.

Täysin myyty en kuitenkaan ollut. Teoksesta tuli paikoitellen mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1993, The Secret History, 1992), mutta valitettavasti omalla kohdallani tämä ei tarkoita kehua, sillä en syystä tai toisesta aikoinaan lämmennyt kyseiselle nykyklassikolle lainkaan. Kirjoja yhdistää paitsi Uuteen-Englantiin sijoittuvat tapahtumat, myös hahmot, jotka ovat jotenkin vastenmielisiä tai ainakin minut kylmäksi jättäviä. Lukijana en tunteiden tasolla sitoutunut hahmoihin ja siten kiinnostunut heidän kohtaloistaan, kuten yleensä kai olisi toivottavaa.

Harry Quebertin päähenkilö on menestyskirjailija Marcus Goldman, omahyväisen oloinen miekkonen, jolle selviää, että hänen oppi-isällään, nimihenkilö Quebertillä on ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2008 tytön ruumis löytyy haudattuna Quebertin pihaan ja Goldman alkaa tutkia tapausta puhdistaakseen Quebertin maineen. Tässä Dickerin vahvuus juonenpunojana tuleekin ilmi. Lukija pääsee Goldmanin siivellä selvittämään tapahtumien kulkua ja epäilyjä, joita ohjataan taitavasti suuntaan ja toiseen. Matkan varrelle jätetään sinne tänne avoimia juonenpätkiä, jotka nousevat uudelleen esiin, kun luullaan jo kaiken ratkenneen. En tosiaan arvannut loppuratkaisua ainakaan kaikilta osiltaan, siitä pisteet ehdottomasti Dickerille.

Jos K ryhtyisi kirjailijaksi, tässä olisi hänen kansiliepeeseen tuleva kirjailijakuvansa. Pohdiskekevaa proosaa, selvästi.